PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

ilmestynyt 13.12.2011

Timo Leinonen

Tuleeko taiteen parantaa maailmaan?
Leo Tolstoin käsitys taiteesta

Millainen on Sodan ja rauhan ja Anna Kareninan kirjoittajan käsitys taiteesta? Leo Tolstoin teos Mitä on taide? (1897) antaa kysymykseen vastauksia. Tolstoin kriittisellä ja yhteiskunnallista näkökulmaa painottavalla taide-käsityksellä on annettavaa nykyajallekin.

Mitä siis on tämä taide, jota pidetään niin tärkeänä ja välttämättömänä ihmiskunnalle että sen vuoksi voidaan uhrata paitsi työtä ja ihmiselämää myös hyvyyttä niin paljon kuin uhrataan? [1]

Kysymys on esitetty 1800-luvun loppupuolen Venäjällä, jossa ihmiset olivat erittäin epätasa-arvoisessa asemassa. Tämä tausta varmaan selittää hänen kysymyksensä jyrkkyyden ja hänen vastauksiensa ohjelmallisuuden yhteiskunnan vallitsevien vastakkainasettelun lieventämiseksi. Mutta itse kysymys lienee iätön ja aina tavalla tai toisella aina ajankohtainen. Pyrin tarkastelemaan Tolstoin ydinajatuksia suhteutettuna omiin käsityksiini taiteesta nykymaailmassa ilman erityistietämystä vallitsevista lukuisista taideteorioista. Toisin sanoen vertailupohjana on oma subjektiivinen näkemys taiteesta yleisellä tasolla.

Onko taide kauneutta?

Filosofit ovat liittäneet taiteen tavalla tai toisella kauneuden käsitteeseen. Taide on jotain, mikä ilmentää kauneutta. Immanuel Kant esitti, että ihmisellä on kyky arvostella asioita ilman käsitteitä ja tuottaa mielihyvää ilman halua. Tätä kykyä Kant kutsuu arvostelukyvyksi, joka on kauneuden kokemuksen perustana. Kauneus on jotakin, mikä vastustamattomasti miellyttää ilman, että kokemukseen liittyy minkäänlaisia käsitteitä tai odotettavissa olevaa hyötyä. [2]

Kantin näkemyksestä poiketen G. W. F. Hegel näki, että kauneuden sisältö on jotakin transsendenttia, ihmisen ulkopuolella olevaa. Taide on hänelle samanlainen väline kuin uskonto ja filosofia. Niiden avulla on mahdollista osoittaa ne tehtävät ja totuudet, jotka ovat ihmiselle kaikkein pohjimmaiset. Hegelin mukaan totuus ja kauneus viittaavat samaan asiaan, jota hän kutsuu ideaksi. Totuus on ajateltavissa oleva idea itse ja kauneus idean ilmentämistä. Kun idea tuodaan tietoisuuteen, se on sekä tosi että kaunis. [3]

Edellisen perusteella kauneuden voidaan ajatella olevan joko jotakin kokijan ulkopuolella ja kokijasta riippumatonta olevaa, tai jokin sellainen mielihyvää tuottava kokemus, johon ei liity minkäänlaista hyötynäkökohtaa. Tolstoi pitää Hegelin mallia liian mystisenä ja Kantin mallia taas liian epätarkkana. Mielihyvää tuottava kokemus, johon ei liity hyötymistarkoitusta, voi syntyä hyvin monesta asiasta kuten esimerkiksi juomisesta. [4] Tuntuu selvältä, että ihmisen on mahdotonta analysoida ja eritellä omia kokemuksiaan niin tarkasti, että olisi ylipäänsä mahdollista määritellä erikseen sellaiset mielihyvää tuottavat kokemukset, jotka syntyvät nimenomaan kauneuden kokemisesta muista mielihyvää tuottavista kokemuksista. Vaikka se ehkä olisi jollekin yksilölle mahdollista, se jäisi väistämättä kuitenkin tämän yksilön omaksi kokemukseksi. Sitä hänen on mahdotonta kiistatta välittää muille ihmisille ymmärrettävästi ja yksiselitteisesti.

Kauneuden ymmärrykseen liittyvästä dilemmasta päästäkseen Tolstoi hylkää kokonaan ajatuksen siitä, että taide voitaisiin ylipäänsä määritellä kauneuden avulla. [5] Kauneus jää aina lopulta liian subjektiiviseksi kokemukseksi, tai jos se yritetään käsitteellistää joksikin kokemuksesta erillään olevaksi ideamaailman ilmiöksi, siirrytään vääjäämättä samalla mystiikan maailmaan. Lisäksi on myös ongelmallista ajatella, että kauneuden kokemukseen liittyy aina mielihyvän tunne. Ajatellaan vain vaikka jotakin tragediaa esimerkiksi elokuvan muodossa. Tällainen voisi olla esimerkiksi Clint Eastwoodin elokuva Million Dollar Baby (2004). Itse kuvaisin omaa katselukokemustani siitä termillä kaunis, mutta tunsinko samalla mielihyvää sen katsomisesta? Tuskin, en ainakaan välittömästi. Eräät elokuvan kohtaukset pysähdyttivät. Niissä oli jotakin selittämätöntä, ja samalla niin ahdistavaa ja suurta avuttomuuden tunnetta aiheuttavaa, että kuvaisin sitä jo kauneuden kokemukseksi ilman mielihyvän häivää.

Taide välineenä parantaa maailmaa

Tolstoi hylkää siis ajatuksen siitä, että taiteen voisi määritellä ilmiöksi, joka synnyttää havaitsijassa kauneuden tuntemuksen ilman, että siihen liittyisi millään tavalla hyödyn odotusta. Toisin sanoen kysymykseen ” mitä on taide”, on haettava vastausta muualta kuin abstraktista ideamaailmasta tai taiteen kokijan tunnemaailmasta. Tämän takia kysymystä pitääkin pohtia muista näkökulmista ja kysyttävä, miten taide liittyy niihin edellytyksiin, joita voidaan asettaa säälliselle elämälle. Toisin sanoen mikä on taiteen tarkoitus elämän kannalta ylipäänsä? Mikä on taiteen funktio tässä suhteessa, tai olisiko elämä tai sen laatu jollakin perustavanlaatuisella tavalla erilaista ilman taidetta?

Tolstoi oivaltaa, että taide liittyy nimenomaan niihin välineisiin, joilla ihmiset ovat yhteydessä toisiinsa. Taide on Tolstoille ihmisten keskinäisen kanssakäymisen väline. Mikä tahansa taideteos synnyttää siihen tutustuvassa vaikutelman, jonka välityksellä hän on tekemisissä niin teoksen luojan kuin toisten teokseen joko samaan aikaan tai jonakin toisena ajankohtana tutustuvien kanssa. Taideteoksen synnyttämä vaikutelma merkitsee heille yhteistä, mutta ei varmastikaan samanlaista kokemusta.

Tolstoi rinnastaa taiteen välinearvon sanaan. Tolstoin mukaan sana yhdistää ihmisiä välittämällä ajatuksia ja kokemuksia ihmisten kesken. Samalla tavalla taide yhdistää ihmisiä. Näiden kahden välinen ero on siinä, että sanalla ihmiset välittävät toisilleen ajatuksia, kun taas taiteella välitetään tunteita, joita sanoilla ei ole mahdollista välittää. [6] Tolstoin mukaan ihmisellä on kyky välittää oma tunnetilansa toisiille. Taiteilija hyödyntää tätä ihmiseen kuuluvaa ominaisuutta luodessaan taidetta. Ensin hän välittää tunnetilansa valmistamaansa teokseen. Taideteos taas vuorostaan synnyttää Tolstoin logiikan mukaan saman tunnetilan taiteen käyttäjälle, tai ylipäänsä niille ihmisille, jotka tutustuvat taideteokseen. Tolstoi tiivistää ajatuksensa taiteen tehtävästä seuraavasti:

Taide ei ole minkään salaisen aatteen, kauneuden, Jumalan ilmentämistä, kuten metafyysikot sanovat; ei leikkiä johon ihminen purkaa itseensä kertyneen ylimääräisen energian, kuten fysiologiesteetikot sanovat, ei tunteiden ilmausta ulkoisin merkein, ei miellyttävien asioiden tuotantoa, ennen kaikkea ei nautintoa, vaan se on yksittäisen ihmisen ja ihmiskunnan elämän ja hyvyyttä kohti pyrkimisen kannalta välttämätön kanssakäymisen väline, joka liittää toisiinsa yksissä ja samoissa tunteissa. [7]

Näin Tolstoi rajaa samalla varsinaisen taiteen ulkopuolelle sellaisen taiteen, jota ei voida pitää välineenä parantaa maailmaa. Tämä tuntuu hyvin rajoitetulta tavalta ymmärtää taide. Voisi ehkä korkeintaan sanoa niin, että taide voi toimia tällaisena yhdistävänä välineenä. Perustava kysymys on ensinnäkin: miten voidaan kiistatta todeta joku tietty taideteos tällaiseksi? On oletettavaa saman taideteoksen voivan synnyttää erilaisen tunnetilan eri ihmisissä. Toinen seikka on myös se, että ei tunnu ollenkaan selvältä se, miksi taiteelle ylipäänsä pitäisi asettaa jokin tehtävä.

Tuleeko taiteen muuttaa vai kuvata maailmaa?

Minusta ainakin tuntuu, että taide soveltuu paremmin kuvaamaan kulloistakin yhteiskunnallista tilannetta kuin, että taiteella tietoisesti tulisi pyrkiä ohjamaan yhteiskunnallista kehitystä johonkin suuntaan. Lienee myös luonnollista, että kulloisenkin yhteiskunnallisen tilanteen kuvaaminen voi synnyttää ihmisissä tarpeen pyrkiä muutoksiin, mutta se ei voi olla taiteen ainoa tehtävä. Miksi taidetta sitten tehdään? Tolstoille taide oli yhteiskuntaa muuttava voima, mutta nykytaide ei voi olla nykyaikaisessa monimutkaisessa maailmassa tällainen tekijä. Taiteen teon motiivi voi olla joko tekijän sisäinen tunne, jota sitten tämän pohjalta syntyvä taideteos ilmentää, tai taitelijan taloudellinen ansaintatarve.

Perusoivallus Tolstoilla on kuitenkin erinomainen: taide on ihmisten kanssakäymisen väline tunnetasolla. Miten itse kukin sitten käyttää tätä välinettä jää itse kunkin oman harkinnan varaan. Mutta on aivan selvää, että taide on merkittävä potentiaalinen väline lisätä ihmisten keskinäistä yhteenkuuluvaisuutta ja yhteistä ymmärrystä myös kielimuurien yli. Maapallon tasolla voisi sanoa, että taide voi toimia sovittelevana välineenä ihmisten välillä synnyttämällä ihmisissä tunnetta siitä, että kaikki ovat ikään kuin samassa veneessä ja, että kaikki ihmiset ovat perusteiltaan hyvin samankaltaisia.

Toinen kysymys on, kykeneekö taide missään muodossa tähän, ja pitääkö taiteelle ylipäänsä antaa tällaista tehtävää. Tolstoin oma kirjallinen tuotanto, erityisesti hänen Sota ja rauha-teoksensa, voi tähän kenties kyetä. Mitään tällaista yleistä tehtävää taiteelle ei kuitenkaan voi antaa. Jos taas ajattelee sitä, minkälainen maailma olisi ilman taidetta, voisi vastausta hakea Tolstoin rinnastuksesta sanallisen viestinnän ja taiteen avulla tapahtuvat tunneviestinnän kesken. Ihmisten kanssakäymisen välineet olisivat näin hyvin vähäiset. Elämän laatu ja elämisen mahdollisuudet ylipäänsä kärsisivät.

Sanan ja taiteen erilaisuus kanssakäymisen välineinä

Tolstoin erottelu sanan ja taiteen välillä ihmisten kanssakäymisen välineinä on myös ongelmallinen. Tolstoin mukaan sanat välittävät ajatuksia ja taide tunnetiloja. Kuitenkin moniin sanoihin sisältyy niin paljon pakattuja tunteita, tai sanat voivat syystä tai toisesta herättää kuulijassa niin voimakkaita tunteita, että tällainen erottelu on vähintäänkin epäselvä. Runoutta voidaan pitää sanataiteena, mutta myös tavanomaiseen keskusteluunkin yleensä sisältyy paljon tunnesisältöisiä sanoja. Toisaalta on huomioitava, että sanojen ja taiteen välinen erottelu ei ole Tolstoin taidekäsityksessä niin olennaista kuin se, että hän pitää molempia ihmisten kanssakäymisen välineenä. Tämä on minusta keskeistä.

Aivan samalla tavalla kuin sanallinen viestintä voi sisältää ihmisten erilaisuutta tai samankaltaisuutta korostavan ajatuksen, taidekin voi synnyttää vastaanottajassaan kokemuksen ihmisen yleisestä keskinäisestä yhteydestä tai ryhmäkuntaisuudesta. Lisäksi on hyvinkin ajateltavissa, että taiteella voidaan loukata jonkun tunteita. Yhteenkuulumisen tunteen herättämistä voidaan pitää toivottavana, mutta se ei voi olla sitova ohje taiteen tekijöille, sillä silloin se kääntyisi itseään vastaan.

Taiteen arvioinnin kulmakivet

Olennaista Tolstoin taidekäsityksessä on ajatus taiteen kyvystä välittää tunnetta taideteoksen tekijältä taiteen vastaanottajalle ja vastaanottajien välillä. Taiteen välityskyky taas riippuu hänen mukaansa kolmesta päätekijästä:

1. Teoksen välittämän tunteen laatu. Mitä erityisemmästä tunteesta on kysymys, sitä tehokkaammin tunne välittyy. Lähtökohtana Tolstoilla lienee ajatus siitä, että välitettävässä tunteessa tulee olla jotain poikkeavaa, jotain sellaista, mihin vastaanottaja ei ole tottunut.
2. Välitettävän tunteen selkeys. Tämä tarkoittanee sitä, että vastaanottajan tulee voida tulkita teoksen synnyttämä tunne mahdollisimman yksiselitteisesti.
3. Taiteilijan kokeman tunteen vilpittömyys. Toisin sanoen miten vahvasti taiteilija itse kokee sen tunteen, mitä hän taideteoksessaan välittää.

Erityisesti tämä viimeinen tekijä on tärkein ja olennaisin piirre Tolstoin ajattelussa. Jos tunne on riittävän vahva, siitä seuraa hänelle jo itsessään se, että tuntee täytyy olla myös tavalla tai toisella erityinen ja samalla selkeä. Tolstoi edellyttää, että jotta taide olisi aitoa, sen tulee kyetä välittämään vastaanottajalleen vilpittömästi ja selkeästi jonkin erityislaatuisen tunnekokemuksen. Tätä hän pitää teoksen taiteellisen arvona riippumatta siitä, mikä on taideteoksen sisältö. [8] Tolstoi määrittelee taideihanteensa seuraavasti:

Tulevaisuuden taide on siis sekä sisältönsä että muotonsa puolesta aivan eri asia kuin se mitä nyt pidetään taiteena. Tulevaisuuden taiteen sisältönä ovat vain tunteet jotka houkuttavat ihmisiä liittymään toisiinsa tai jotka yhdistävät heitä; muodoltaan tulevainen taide puolestaan on sellaista että kaikki ihmiset sen käsittävät. [9]

Tolstoin kritiikki Richard Wagnerin Ring-oopperoita kohtaan

Tolstoi suhtautuu hyvin kriittisesti ja tunnepitoisesti Richard Wagnerin Ring-oopperaan ja Wagnerin ajatukseen luoda oopperasta kokonaistaideteos, jossa yhdistyvät eri taiteen alat kuin ennen kaikkea runous ja musiikki. Tolstoin mielestä Wagner ei ole pysynyt luomaan tällaista yhtenäistä kokonaisuutta, vaan hän väittää, että Wagnerin Ring-sarjan oopperat eivät ole tässä mielessä riittävän eheitä ja orgaanisia. Tolstoille todellinen taideteos on sellainen, että jos siitä poistaa minkä hyvänsä pienkin osan, kokonaisuus kärsii. Toisin sanoen jokainen pienenkin yksityiskohdan täytyy olla kokonaisvaikutelman syntymisen kannalta täysin välttämätön. Tätä ehtoa Wagnerin oopperat eivät läheskään täytä Tolstoin arvion mukaan. [10]

Lisäksi Tolstoi kritisoi voimallisesti Wagnerin oopperoita siitä, että ne eivät ole läheskään riittävän omaperäisiä yksityiskohdiltaan, tai ehkä olisi parempi sanoa Tolstoin pitävän niitä liian keinotekoisina vailla luonnollista sisäistä sanomaa. Toisin sanoen Tolstoi pitää Wagnerin teoksia tekotaiteellisina ja väärennöksinä. Tolstoi väittää, että esitykseen on otettu mukaan kaikenlaisia taruolentoja, joita yleensä on aina pidetty runollisina; keijukaisia, vedenneitoja ja nukkuvia kaunottaria. Musiikissa pyritään jäljentämään erilaisia ihmisten muualla kokemia ääniä, kuten linnun lauluja tai pajan ääniä. Oopperassa turvaudutaan liian huomiota herättäviin tehosteisiin, joilla vain pyritään herättämään katsojan hämmästystä. On virvatulia, hirviöitä ja vedenalaista toimintaa. Lisäksi oopperat tapahtumat ja musiikin käänteet luovat vaikutelmia siitä, että kaikki on jonkinlaista jatkumoa, jota pidetään yllä ilman tavanomaista ja luonnossa yleensä sattuvien tapahtumien logiikkaa. [11] Oopperan käänteet selitetäänkin usein esimerkiksi erilaisilla taikajuomilla, jotka muuttavat henkilöiden tunne-elämän täydellisesti.

Tolstoi arvostelee voimakkaasti Ring-oopperoita siitä, minkälaisen vaikutuksen ne aikaansaavat katsojassa. Tässä hän turvautuu omiin havainnointiinsa teatteriyleisön keskuudessa seuratessaan jotakin sarjaan kuuluvaa oopperaa Moskovassa. Tolstoi väittää, että Wagnerin oopperat vaikuttavat katsojiin huumausaineen tavoin siten, että katsojat menettävät todellisuudentajunsa ja joutuvat vähitellen Wagnerin valheellisen satumaailman vangiksi pitkän esityksen kuluessa. Tämä todistaa Tolstoille sen, että kysymyksessä ei voi olla aidosta taiteesta. Hänen arvionsa on tässä suhteessa tyly:

Ja kiitos mestarillisen väärentämisen taidon tämä mieletön, tökerö, valheellinen teos jolla ei ole mitään yhteistä taiteen kanssa valloittaa maailman, maksattaa ylöspanoistaan miljoonia ja kierouttaa yhä enemmän ylimpien luokkien ihmisten makua ja heidän käsitystään siitä mitä on taide. [12]

Tässä korostuu samalla Tolstoin ajatus siitä, että oikean taiteen tulee olla lähellä tavallista ihmistä. Kun taide suuntautuu vain jollekin tietylle ihmisryhmälle ja vielä niin, että se on omiaan muokkaamaan tämän ihmisryhmän taidetottumuksia aivan toisenlaisiksi kuin muilla, on ihan selvää, että tällainen taide ei täytä Tolstoin määrittelemää taiteen tehtävää toimia ihmisiä yhdistävänä tekijänä.

Wagnerin puolustusta omien kokemusteni pohjalta

Tietyllä tavalla kumpikin Tolstoin kritisoima piirre Wagnerin oopperoissa, eheyden puute ja tekotaiteellisuus liittyvät yhteen. Eheyden puutetta minun on vaikeampaa ymmärtää muuten kuin siinä mielessä, että oopperasarjan osien keskinäinen riippuvuus on ehkä vähäinen. Oopperoiden sarja ei muodosta mitään sisällöllistä kokonaisuutta. Kukin ooppera on ikään kuin oma kokonaisuutensa, jotka minusta ainakin ovat kukin hyvin kokonaisia ja ainakin kokonaisvaltaisia, jos niitä vain verrataan oopperoihin yleensä. Tämä koskee erityisesti Tolstoin Wagner-kritiikkiä. Ooppera on hyvin kokonaisvaltainen taidemuoto ja Wagnerin Ring-oopperat ovat hyvin kokonaisvaltaisia oopperoita, joissa musiikki, laulu ja tapahtumat muodostavat eteenpäin soljuvan yhtenäisen kokonaisuuden Tolstoin mainitsemista puutteista huolimatta. Itse en ainakaan tiedä toista oopperaa, joka yltäisi edes lähimäin samaan.

Tolstoi voi hyvin olla oikeassa siinä, että Ring-oopperat vaikuttavat huumeen lailla. Olen itse kokenut, että olen päässyt näiden oopperoiden maailmaan, esitysten päättyminen on ollut pettymys; joko tämä päättyi? Näin on tapahtunut siitäkin huolimatta, että esitys on kestänyt 5 – 6 tuntia. En osaa kuitenkaan tuomita oopperaa siitä, että se vieraannuttaisi katsojan ympäröivästä maailmasta.

Ring-oopperat kuvaavat satumaailmaa ja niissä ehkä liikaa sadunomaisia, epäluonnollisia piirteitä, kuten Tolstoi väitti. Mutta Tolstoi ei ottanut huomioon sitä, että oopperoissa on myös yleisiä metaforia ja allegorioita, jotka auttavat hahmottamaan maailmaa, joskus hyvin tuntuvastikin. Esimerkiksi syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2004 tapahtui Venäjällä hyvin traagisesti päättynyt Beslanin koulukaappaus. Olin samaan aikaan katsomassa Ring-sarjan Valkyyria-oopperaa. Yhteensattuma puhuttelin siksi, että esityksessä korostuivat piirteet, jotka toivat mieleen ihmisten kesken tapahtuvat mahdollisimman syvät loukkaukset. Oopperassa oli kuvattu sodan syntymekanismi.

Tänä vuonna tulee New Yorkin kaksoistornien tuhosta kuluneeksi 10 vuotta. Kansallisoopperassa esitetään Ring-oopperat kahtena sarjana niin, että viimeinen esitys Jumalten tuho esitetään 11.9.2011. Tätä kirjoittaessani minulla on esitykseen lippu. Olen ottanut huomioon Tolstoin varoitukset siitä, että Wagnerin oopperat kuvaavat satumaailmaa, joka voi häivyttää todellisuuden tajun.