PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

ilmestynyt 13.12.2011

Lotta Peltonen

Saanko näyttää sellaiselta kuin olen?
Sukupuolen moninaisuus ja voimauttava valokuva

Valokuvasta puhutaan usein esineellistämisen ja pinnallisuuden kautta, mutta valokuva voi myös toimia toisenlaisessa roolissa yksilöä voimauttavan hoidon tukena. Tarkastelen sukupuolen moninaisuutta voimauttavan valokuvan menetelmän kehittäjän Miina Savolaisen (s. 1974) uusimman, sukupuolta tarkastelevan projektin avulla, jossa voimauttavan valokuvan menetelmää sovelletaan trans- ja intersukupuolisten henkilöiden identiteettityöhön, jossa henkilökohtaisen voimautumisen lisäksi tavoitteena on tuoda julki marginalisoituihin ryhmiin liittyvää näkymättömyyttä ja stigmatisaatiota. [1] Projekti ei ole siis ainoastaan yksilötasolla tapahtuvaa hoitamista, vaan laajenee vallitsevaa todellisuutta kriittisesti luotaavaksi toiminnaksi, ja menetelmälle löytyykin yhtymäkohtia mm. kriittisen teorian ja feministisen teorian kasvatusnäkemyksistä. Tarkastelenkin lopuksi voimauttavan valokuvan menetelmää suhteessa Paulo Freiren (1921 - 1997) sorrettujen pedagogiikkaan sekä bell hooksin (s. 1952) osallistavaan pedagogiikkaan, joista jälkimmäinen tarjoaa mahdollisuuden myös menetelmän kriittiseen tarkasteluun.

Sukupuolen moninaisuus

Sukupuolen moninaisuus on kattokäsite, jolla pyritään sekä ottamaan kohteeksi että tekemään mielekkääksi sukupuolen tarkastelu mies-nainen-kaksinapaisuudessa. [2] Yleisten ajattelutapojen mukaan ihmiskunnan oletetaan jakautuvan biologisen rakenteensa mukaan naisiksi ja miehiksi. Tämä kahtiajako koetaan synnynnäiseksi ja luonnolliseksi tosiseikaksi: kaikki ihmiskunnan jäsenet ovat biologiselta rakenteeltaan joko naispuolisia tai miespuolisia. Näiden kategorioiden väliset rajapinnat nähdään suljettuina, eikä niiden välillä tai ulkopuolella ole tilaa häilyvyydelle tai moniselitteisyydelle. [3]

Biologia muistuttaa kuitenkin monimuotoisuudestaan. Empiirinen todellisuus paljastaa, ettei ihmiskunta jakaudu biologisten piirteiden perusteella selvärajaisesti kahtia, vaan kyseessä on pikemminkin sosiaalinen konstruktio kuin biologinen ja luonnollinen perusasetelma. [4] Ajatus luonnollisesta ja välttämättömästä kahtiajaosta ei koske ainoastaan yleisiä ajattelutapojamme, vaan se ulotetaan koskemaan myös materiaalista todellisuutta. Intersukupuolisten lasten kohdalla ryhmä lääkäreitä määrittelee lapsen sukupuolen ja tekee ehdotuksen mahdollisista lääketieteellisistä operaatioista, joiden avulla lapsi saadaan mukautettua valittuun sukupuoleen. [5] [6] Ulkonäkökeskeisessä kulttuurissamme tämä tarkoittaa monesti ’oikeanlaisten’ sukupuolielimien rakentamista ja/tai ’vääränlaisten’ eliminoimista. Suuremmasta osasta intersukupuolisina syntyneistä muovataan kirurgin veitsen avulla naispuolisia, sillä naisen sukupuolielinten rakentaminen on huomattavasti helpompaa kuin miehen. [7]

Voimauttava valokuva

Voimauttava valokuva on Savolaisen kehittämä terapeuttisesti suuntautunut sosiaalipedagoginen menetelmä, jonka avulla valokuvaa voidaan hyödyntää yksilöiden ja erilaisten ryhmien kuten perheiden ja työyhteisöiden voimautumisprosessin mahdollistajana. Savolainen haluaa nostaa identiteettityön – voimautumisen ja kokonaisvaltaisen hyvinvointityön – hoidollisen, pedagogisen työn ja työyhteisöjen kehittämisen keskeiseksi välineeksi.

Menetelmän perustana on voimautumisen (empowerment) käsite, jonka Savolainen samastaa pitkälti merkityksellisyyteen. Voimautumisen yksi keskeisimmistä ideoista on, ettei kukaan voi voimauttaa toista ihmistä, ei edes auttamistyön ammattilainen. Prosessia voidaan kuitenkin edesauttaa ja tukea dialogin ja vastavuoroisuuden avulla. Voimaantuminen edellyttää tasavertaisuutta ja itsemäärittelyn mahdollisuutta. Tasavertaisuus tarkoittaa, että jokaisen menetelmää soveltavan henkilön on käytävä läpi oma voimauttava prosessinsa. Itsemäärittely puolestaan tarkoittaa, että jokaisella on oikeus määritellä mikä on juuri hänelle totuudellista, arvokasta ja merkityksellistä. Lähtökohtana voimauttavan valokuvan menetelmässä onkin eettisyyden vaatimus, jokaisen oikeus tulla määritellyksi haluamallaan tavalla.

Itsemäärittely kytkeytyy näkyväksi tulemisen teemaan, joka on läsnä Savolaisen näkyvimmissä yhteisötaideprojekteissa Maailman ihanin tyttö, Isä – voimauttavia valokuvia ja vielä käynnissä olevassa sukupuolivähemmistöjä tarkastelevassa projektissa. Näkyminen on metafora sille, mikä koetaan arvokkaana ja hyväksyttävänä. Kulttuurisesta kuvastosta puuttuvat kuvat määrittyvät toiseutena. Henkilökohtaisen identiteettityön lisäksi kaikissa näissä projekteissa onkin myös yhteiskunnallinen ulottuvuus. Marginalisoidut ryhmät nostetaan keskiöön ja valtuutetaan toimijoiksi heidän itsensä määrittelemällä tavalla. Tavoitteena on herättää yhteiskunnallista keskustelua, tehdä näkyväksi ja kuuluvaksi erilaisia katsomisen ja olemisen tapoja, vaihtoehtoisia tarinoita ja näkökulmia todellisuuteen. Moniäänisyyden ja monimuotoisuuden ja dialogisuuden avulla tavoitellaan toisten erilaisten kokemusten kunnioittamista ja arvostamista, oikeudenmukaisempaa ja yhdenvertaisempaa maailmaa.

Savolainen on kehittänyt voimauttavan valokuvan menetelmän käytännön työn kautta. Työskennellessään sosiaalityöntekijänä Hyvösen lastenkodissa 1990-luvun lopulla hän havahtui verbaalisen kielen riittämättömyyteen työvälineenä. Turvattomuuden ja laiminlyöntien kierteen seurauksena lastensuojelulapset saattavat kokea itsensä arvottomiksi. Usein kieltä on käytetty satuttamisen, loukkaamisen ja lupausten pettämisen välineenä, joten sen varaan on vaikea rakentaa luottamusta. Lisäksi lapsilta saattaa puuttua täysin tunnetason kieli, jolla ilmaista omia tunteitaan, tarpeitaan, pelkojaan ja halujaan.

Savolainen halusi tuoda esille lapsissa näkemänsä ainutkertaisuuden ja merkityksellisyyden. Syntyi ajatus valokuvan käytöstä työvälineenä. Savolaisen yksinkertaisena ajatuksena oli, että koska lapset eivät itse näe omaa arvokkuuttaan, niin "jos kuvaisin lapsen hienouden, niin näkisivätkö lapset silloin myös itse oman arvokkuutensa"? Tämä oletus osui täysin naulan kantaan. Vuosien 1998 – 2008 aikana syntyi suuren suosion saavuttanut Maailman ihanin tyttö -projekti, joka koostuu Savolaisen tyttöjen kanssa tekemistä kuvausmatkoista, yhdessä otetuista valokuvista, näyttelystä ja valokuvista kootusta taidekirjasta.

Vastavuoroinen katsominen

Valokuvan käyttäminen voimautumisen välineenä edellyttää valokuvaukseen perinteisesti liittyvien valtasuhteiden tunnistamista ja purkamista. Perinteisesti valokuva on nähty kuvaajan tuotoksena ja "omaisuutena". Kuvaushetkellä valta on kuvaajan käsissä: hän rakentaa kuvaustilanteen, tekee rajaukset, huolehtii valaistuksesta, valitsee kuvakulman ja ottaa kuvan. Voimauttavassa valokuvassa tilanne pyritään kääntämään päälaelleen: valta siirretään kuvattavalla, joka määrittelee kuvan ottamisen ehdot ja mahdollisuudet. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kuvaaja toimii peilinä. Hänen tehtävänsä on kuvailla näkymää kameran linssin kautta: minkälaisena maisema näyttäytyy, minkälainen tunnelma siitä huokuu jne. Kuvaajan on oltava herkkä kuvattavan toivomuksille, koska se on ainoa keino taltioida filmirullalle juuri se mikä kuvattavasta on merkityksellistä.

Voimauttavaa prosessia ei voida täysin tuntea tai hallita. Toisen kokemus ja maailma on aina pohjimmiltaan vieras, tuntematon ja tavoittamaton. Kuuntelemisen ja dialogisuuden kautta voidaan kuitenkin tavoittaa edes vähän toisen maailmaa. Kuvausprosessissa harjoitellaan dialogista, vastavuoroista tapaa kohdata toinen. Välineenä ei ole niinkään valokuvaaminen vaan katse: miten toinen haluaa tulla katsotuksi ja nähdyksi, kuvatuksi. Vastavuoroisen katsomisen lisäksi Savolainen puhuu hyvän näkemisestä, toisin katsomisesta, hyväksyvästä katseesta, lempeästi katsomisesta ja korjaavasta katseesta. Lempeän katseen voisi mieltää erilaisten katsomisen ja näkemisen tapojen sateenvarjokäsitteenä, metaforana hyvän, rakkaudellisin, arvokkaan, lohdullisen, ainutkertaisen ja merkityksellisen näkemiselle itsessä ja toisessa – siinä taitaa myös kiteytyä voimauttavan valokuvan menetelmä pähkinänkuoressa.

Sukupuolivähemmistöjen identiteettityö

Savolaisen tuoreimmassa projektissa voimauttavan valokuvan menetelmää sovelletaan sukupuolivähemmistöjen identiteettityöhön. Savolaisen työparina toimii lastenkirurgian erikoislääkäri Mika Venhola, jonka aloitteesta koko projekti käynnistyi. Kisällivaiheessa Venhola seurasi ja suoritti intersukupuolisina syntyneiden sukupuolielinten "korjausleikkauksia". Hän koki leikkaukset eettisesti arveluttaviksi, jopa väkivaltaisiksi. Sittemmin hän on kieltäytynyt suorittamasta kyseisiä leikkauksia. Venhola saattaa vielä toistaiseksi olla Pohjolan outo lintu, mutta merkkejä ajattelu- ja toimintatapojen muutoksesta on nähtävissä muuallakin. Joissakin maissa, kuten Saksassa, Britanniassa ja Yhdysvalloissa, ei enää suositella varhaista kirurgiaa sukupuolielinten ’normalisoimiseksi’, vaan tilalle on kehitetty uudenlaisia kliinisiä käytäntöjä. [8]

Savolaisen ja Venholan luotsaama ryhmä koostui 16 trans- ja intersukupuolisesta henkilöstä. Ryhmän jäsenet olivat aiemmin toisilleen tuntemattomia, eikä heillä ollut aikaisempaa kokemusta järjestelmäkamerankäytöstä. Projektissa olennaista on parityöskentely ja vastavuoroisuus. Kaikki harjoitukset toteutetaan pareittain, joten oman identiteettityön lisäksi ryhmäläisten on pyrittävä peilaamaan parilleen myös hänen arvokkuuttaan ja ainutkertaisuuttaan. Ryhmäläiset saavat määritellä sukupuolen haluamallaan tavallaan ilman kategorisointeja ja ulossulkemisia. Sukupuoli voidaan mieltää prosessina tai pysyvänä identiteettinä, olennaista on kuitenkin itsemäärittelyn oikeus: miten minä haluan tulla nähdyksi.

Projekti on edelleen käynnissä, mutta esimakua siitä tarjoiltiin luennoilla, jotka olivat osa Tampereen yliopistossa keväällä 2011 järjestettyä monitieteistä Taide ja taudit-luentosarjaa. Yksi voimauttavan valokuvan menetelmää esittelevistä luennoista keskittyi sukupuolivähemmistöjä koskevaan projektiin, jota Savolainen esitteli yhdessä muutaman ryhmäläisen kanssa. Ryhmän toiminnan kerrottiin muodostuvan erilaisista tavoista käyttää ryhmäläisten omia valokuvia, mitä havainnollistettiin yleisölle ryhmäläisten kommenttien ja tuotosten kautta. Valokuvien avulla oli esimerkiksi jaettu tuntemuksia siitä "miten minä haluaisin olla minä", ja tehty näkyväksi minuuden erilaisia puolia ja rooleja. Vanhat ja uudet valokuvat olivat toimineet peilien tapaan ryhmän harjoitteissa. Valokuvaamisen avulla voitiin tuoda esille jokin piilossa ollut puoli ja vahvistaa sitä. Valokuvien avulla oli myös hahmoteltu elämäntarinaa: oman elämän esittäminen kertomuksena auttoi hahmottamaan identiteettiä jatkumona, jossa hypähdyksiä, kieltämisiä ja poissulkemisia voitiin rekonstruoida kuvaamalla uudelleen puuttuvia hetkiä ja tilanteita.

Menetelmän yhteydet Freireen ja hooksiin

Voimauttavan valokuvan menetelmän tarkastelu rinnakkain Paulo Freiren Sorrettujen pedagogiikan (1970; suom. 2005) ja bell hooksin Vapauttavan kasvatuksen (1994; suom. 2007) kanssa osoittaa mielestäni huomionarvoisia yhtäläisyyksiä näiden välillä. Onkin hieman hämmentävää, ettei kumpaakaan heistä ole mainittu yhdelläkään kuuntelemallani luennolla.

Sorrettujen pedagogiikan ja voimauttavan valokuvan menetelmän perusasetelma on hyvin samankaltainen: edellä mainittu puhuu sorrettujen vapauttamisesta, jälkimmäinen marginalisoitujen voimauttamisesta. Lähtökohtana on alistettujen tarpeet, heidän itsemäärittelynsä, oman tilanteen tiedostaminen ja toiminta ongelmien ratkaisemiseksi. Freire tarkastelee ensisijaisesti oppilaan ja opettajan (tai vaihtoehtoisesti "ihmisten" ja vallankumousjohtajien) välisen valtasuhteen purkamista, Savolainen kuvattavan ja kuvaajan (tai soveltaen: kohderyhmäläisten ja yleisön). Kaikissa näissä suhteissa korostetaan yhdenvertaisuutta, dialogia ja vastavuoroisuutta. Yhteisiä teemoja ovat lisäksi ongelmalähtöisyys, yhteiskunnallisuus ja maailman muuttaminen oikeudenmukaisemmaksi.

Hooksin hahmottelema osallistava pedagogiikka ottaa lähtökohdaksi Freiren sorrettujen pedagogiikan, mutta myös kritisoi sitä feministisen pedagogiikan näkökulmasta. On huomionarvoista, että hooksin esittämä sorrettujen pedagogiikan kritiikki voi toimia myös voimauttavan valokuvan menetelmän tarkastelussa. Oikeutetusti voidaan kysyä huomioko se ihmisen kokonaisuutena vai tarkoittaako siirtyminen verbaaliselta tasolta visuaaliselle vain yhden yksiulotteisen näkökulman korvaamista toisella? Kuvien, katseen ja vastavuoroisuuden nostaminen verbaalisen kielen rinnalle ja vaihtoehtoiseksi työvälineeksi identiteettityössä lisää moniulotteisuutta, mutta riittääkö se? Osallistavassa pedagogiikassa hooks korostaa, että oppilaat tulisi aina huomioida kokonaisvaltaisesti: tuntevina, kokevina, muistavina, rakastavina, ruumiillisina, seksuaalisina ja ristiriitaisina olentoina. [9] Mielestäni näin pitäisi olla myös sovellettaessa voimauttavan valokuvan menetelmää hoidollisessa ja pedagogisessa työssä.

Valokuvista puhuttaessa on hyvä pitää mielessä, että ne tarjoavat aina vain kaksiulotteisen kuvan todellisuudesta. Kaksiulotteiseksi typistetty omakuva ei koskaan vastaa täysin moniulotteisempaa elävää ruumista. Valokuvaan taltioitu ’totuus’ tarjoaakin vain yhden mahdollisen näkökulman todellisuuteen. Pohtimisen arvoista on myös, mikä merkitys valokuvilla on voimauttavan valokuvan menetelmässä: Savolainen painottaa kyllä dialogisen katseen roolia työvälineenä, mutta huomattava osa luennoista (luonnollisesti myös näyttelyt ja taidekirja) koostuu valokuvista ja niistä käydystä keskustelusta.

Savolaisen ja Venholan luotsaaman projektin mahdollisuudet lisätä yhteiskunnallista tietoutta ja keskustelua sukupuolen moninaisuudesta ja normaaliudesta, tehdä näkyväksi vähemmistösukupuolia, heidän marginalisointia ja yhteiskunnan normaalistavia käytäntöjä ovat lähinnä tulevan näyttelyn ja muun tuotoksen ja sen ympärillä rakentuvan keskustelun varassa. Näyttelyn avulla projekti ja sen esiin nostamat teemat voivat tavoittaa suuremman yleisön.

Sukupuolen moninaisuudesta ja kaksinapaisen sukupuolijärjestelmän keinotekoisuudesta kertoo esimerkiksi se ristiriitaisuus, jolla "biologiseen" ruumiiseen suhtaudutaan vähemmistösukupuolien kohdalla. Intersukupuolisten kohdalla biologian monimuotoisuus halutaan häivyttää kirurgin veitsen avulla jopa henkilöltä itseltään lupaa kysymättä. Transsukupuolisten kohdalla taas biologia ajatellaan kuitenkin vahvempana sukupuolimerkitsijänä kuin oma kokemuksellinen sukupuolisuus. Vasta pitkällisen prosessin jälkeen sukupuolen korjaaminen on mahdollista. Toisin sanoen intersukupuolisten kohdalla biologian ’erehtyväisyyttä’ halutaan korostetaan, mutta transsukupuolisten kohdalla ei. Trans- ja intersukupuolisten henkilöiden tarinat ja kuvat voisivat avartaa ihmisten käsityksiä sukupuolesta luonnollisena, yksinkertaisena ja kaksinapaisena järjestelmänä, ja muistuttaa sen häilyvyydestä, dynaamisuudesta ja avoimuudesta.