PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

ilmestynyt 13.12.2011

Herbert Marcuse
(Suom. Mikko A. Niemelä)

Sortava suvaitsevaisuus

Kääntäjän esipuhe

Herbert Marcuse (1898–1979) on yksi filosofian historian pahoista pojista. Erityisesti käsillä oleva essee on innostanut kamppailuihin mutta aiheuttanut myös ärtymyksen purskahduksia. Marcusen ajatuksia pitivät vaarallisina sekä lehdistö, jonka kauhistelun myötä Marcuse saavutti laajaa julkisuutta, että yliopistoväki, joka syytti Marcusea nuorison ajattelun turmelemisesta. Marcuse oli sokraattinen hahmo, joka lähti maanpakoon ainoastaan siirtyäkseen yhdestä tuhoavasta yhteiskunnasta – 1930-luvun Saksasta –toisen sortavan yhteiskunnan ytimeen – ennennäkemättömän taloudellisen nousukauden Yhdysvaltoihin. Marcuse työskenteli Saksassa Frankfurtin yhteiskuntatieteiden tutkimusinstituutissa ja saavuttuaan Yhdysvaltoihin muun muassa CIA:n edeltäjän, OSS:n palveluksessa sekä eri yliopistoissa. Marcuse tuli tunnetuksi erityisesti 1960-luvun nuorisokapinan teoreettisena esikuvana, jota Rudi Dutschken kaltaiset johtohahmot siteerasivat. Marcuse omisti "Sortavan suvaitsevaisuuden" Bostonin liepeillä sijaitsevan Brandeisin yliopiston opiskelijoille. Pian esseen kirjoittamisen jälkeen vuonna 1965 Marcuse siirtyi professoriksi San Diegon yliopistoon, kaupunkiin, joka eli asevarusteluteollisuudesta aikana, jolloin Vietnamin sota oli kuumentumaisillaan.

Essee on eräs Marcusen kiistellyimmistä teksteistä. Hänen pitkäaikainen työtoverinsa ja yksi Frankfurtin koulukunnan keskeisimmistä hahmoista, Theodor Adorno, totesi Marcusen kirjoituksesta kuullessaan, että hänen ja Max Horkheimerin on "käytävä vakavia keskusteluja Marcusen kanssa" (Wiggershaus 1994, 613). On selvää, että postmoderniin relativismiin kasvaneiden lukijoiden karvat nousevat pystyyn Marcusen pyrkiessä tekemään selkeän ja painavan eron oikean ja väärän ajattelun välille. Marcuse väittää, että vasemmistolainen politiikka on objektiivisesti parempaa kuin oikeistolainen – mitä vasemmistolla sitten ymmärretäänkään. Marcuse vaatii äärimmäistä suvaitsevaisuutta, mutta tunnustaa sen, että tällainen ajatus on olemassa vain utopian tasolla. Nykyaikaisessa sortavassa yhteiskunnassa ei jää muita vaihtoehtoja kuin olla suvaitsematta suvaitsemattomia – erilaisia liikkeitä ja yhteiskunnallisia käytäntöjä, jotka supistavat ihmisten vapauksia. Marcuse esittää provosoivaan sävyyn sivistyksellisen eliitin nostamista yhteiskunnallisen päätöksenteon keskiöön. Tällaisten esitysten myötä voidaan panna merkille vähintään se, kuinka annettu asema nykymuotoisella edustuksellisella demokratialla on. Marcuse käsittelee muun muassa taiteen kumouksellisuutta, väkivallan oikeuttamista, median valta-asemaa ja kriittistä koulutusta. Hän keskustelee John Stuart Millin ja Sigmund Freudin kanssa yhtä aikaa sekä hyödyntäen heidän ajatteluaan että kritisoiden sitä.

Marcuse käyttää paikoin raskasta hegeliläistä käsitteistöä, jota olen pyrkinyt muutamassa selityksessä avaamaan. Yleisesti olen selkeyden vuoksi käyttänyt käännöksessä mahdollisimman paljon suomenkielisiä sanoja, vaikka joidenkin teoreettisesti latautuneiden termien viittaussuhteet voivat näin hämärtyä. Kiitän Harold Marcusea julkaisuluvan myöntämisestä ja Lasse Poseria kieliasun tarkistuksesta.

Marcuse lukeutuu ajattelijoihin, joiden tekstien ajankohtaisuus tuntuu vain selkeämmältä sitä mukaa kun länsimainen sivilisaatio jatkaa kehittymistä omilla raiteillaan. Jotkut Marcusen esimerkit ovat joutuneet myöhemmän historian valossa epäilyksen alaisiksi, ja siksi onkin hyvä pitää mielessä, että esimerkiksi Kuuban vallankumous oli päättynyt vain kuusi vuotta ennen esseen kirjoittamista. Suvaitsevaisuus on kuitenkin mitä olennaisimpia teemoja 2010-luvun alun poliittisessa ilmapiirissä. Taantumuksellisten oikeistolaisten liikkeiden uusi nousu on ilmiö, jonka kehitys on vielä käsissämme. Marcuse perustelee sitä, miksi meidän tulee määritellä "poliittinen korrektius", sellainen käytäntö, joka ei salli ihmisten sortamista, luonnon tuhoamista tai eläimiin kohdistuvaa raakuutta. Hän myös paljastaa sellaisia käytössä olevia, tosin usein piilotettuja, korrektiuden muotoja, jotka ovat sortavia. Onko Marcusen ajattelussa totalitarismin vai ihmisen vapautuksen siemen? Ainakin tulee selväksi, että yhteiskunnallinen ihminen ei voi leijailla tyhjiössä. Maailma on täynnä vastakkainasetteluja, joihin ihmisen on astuttava, tahtoo hän sitä tai ei.

Sortava suvaitsevaisuus

Tämä essee tarkastelee suvaitsevaisuuden aatetta kehittyneessä teollisessa yhteiskunnassamme. Esseen saavuttama johtopäätös on, että suvaitsevaisuuden tavoitteen toteuttaminen edellyttäisi suvaitsemattomuutta vallitsevaa politiikkaa, asenteita ja mielipiteitä kohtaan sekä suvaitsevaisuuden laajentamista koskemaan niitä politiikan muotoja, asenteita ja mielipiteitä, jotka ovat kiellettyjä tai tukahdutetaan. Toisin sanoen suvaitsevaisuus tulee jälleen näkyviin sellaisena kuin se oli juurillaan modernin ajan alussa – puolueellisena tavoitteena, kumouksellisena ja vapauttavana käsitteenä sekä käytäntönä. Sitä vastoin se, mitä tänään julistetaan ja harjoitetaan suvaitsevaisuutena, toimii monissa vaikuttavimmissa ilmenemismuodoissaan sorron asialla.

Kirjoittaja on täysin tietoinen siitä, ettei tällä hetkellä ole sellaista voimatekijää, määräysvaltaa tai hallitusta, joka johtaisi vapauttavan suvaitsevaisuuden käytäntöön. Mutta hän uskoo, että sivistyneistön tehtävä ja velvollisuus on muistaa ja säilyttää ne historialliset mahdollisuudet, joista on nähtävästi tullut utooppisia – että sivistyneistön tehtävänä on murtaa sorron konkretia, jotta voidaan avata henkinen tila, jossa tunnistetaan tämä yhteiskunta sellaisena kuin se on ja mitä se tekee.

***

Suvaitsevaisuus on päämäärä itsessään. Väkivallan hävittäminen ja tukahduttamisen kitkeminen siinä laajuudessa, mitä ihmisten ja eläinten suojeleminen julmuudelta ja aggressiolta vaatii, ovat edellytyksiä inhimillisen yhteiskunnan luomiselle. Tällaista yhteiskuntaa ei vielä ole olemassa. Maailmanlaajuinen väkivaltakoneisto ja tukahduttaminen estävät tämän suuntaista edistystä ehkä enemmän kuin koskaan. Sekä demokraattiset että autoritaariset hallitukset julistavat, harjoittavat ja puolustavat väkivaltaa ja sortoa niin ydinsodan ehkäisemisen varjolla, poliisin toimina kumouksellisuutta vastaan, teknisinä apuvälineinä taistelussa imperialismia ja kommunismia vastaan kuin uuskolonialististen joukkomurhien sovittelujen menetelminä. Näiden hallitusten alamaiset on kasvatettu ylläpitämään tämänkaltaisia käytäntöjä välttämättöminä status quon säilyttämiseksi. Suvaitsevaisuus on laajennettu koskemaan sellaista politiikkaa sekä sellaisia olosuhteita ja käyttäytymismalleja, joita ei tulisi suvaita, koska ne uhkaavat, jos eivät tuhoa, sellaisen elämäntavan luomisen mahdollisuuksia, josta puuttuu pelko ja kurjuus.

Tällainen suvaitsevaisuus vahvistaa enemmistön tyranniaa, jota vastaan liberaalit alun perin protestoivat. Suvaitsevaisuuden poliittinen alue on muuttunut: samalla kun sen vastarintainen muoto on enemmän tai vähemmän hiljaisesti ja rakenteellisesti typistetty, siitä on tehty pakottavaa vakiintuneen politiikan noudattamista. Suvaitsevaisuus on käännetty aktiivisesta passiiviseen tilaan, käytännöstä ei-käytännöksi, julkisen vallan laissez-faireksi. Kansa suvaitsee hallitusta, joka puolestaan suvaitsee oppositiota julkisen vallan määräämissä kehyksissä.

Suvaitsevaisuus sitä kohtaan, mikä on äärimmäisen pahaa, ilmenee nyt yhtä lailla hyvänä, koska se palvelee kokonaisuuden yhtenäisyyttä tiellä kohti vaurautta tai vaurauden lisäämistä. Julkisuuden ja propagandan avulla suoritettavan lasten ja aikuisten järjestelmällisen tyhmistämisen suvaitseminen, tuhoamisvoimien purkautuminen aggressiivisena autoiluna, erikoisjoukkojen värvääminen ja koulutus, mainonnan tuottaman selkeän petoksen voimaton ja suopea suvaitseminen, jätteet ja tuotteiden suunniteltu kuluminen eivät ole vääristymiä ja poikkeamia, vaan ne ovat sen järjestelmän olemus, joka edistää suvaitsevaisuutta keinona kiihdyttää taistelua olemassaolosta ja tukahduttaa vaihtoehdot. Kouluviranomaiset, moraaliset auktoriteetit ja psykologit nousevat äänekkäästi nuorisorikollisuuden kasvua vastaan. Samalla he vastustavat vähemmän äänekkäästi yhä tehokkaampia ohjuksia, raketteja ja pommeja, joita esitellään ylpeästi sanoin, teoin ja kuvin – kokonaisen sivilisaation täysikasvuista rikollisuutta.

Dialektisen väittämän mukaan kokonaisuus määrää totuuden – ei siinä mielessä, että kokonaisuus edeltää sen osia tai on niitä korkeampi, vaan siinä mielessä, että sen rakenne ja toiminta määrää jokaisen partikulaarisen tilan ja suhteen. Niinpä sortavassa yhteiskunnassa jopa edistyksellisillä liikkeillä on uhkana muuttua omaksi vastakohdakseen siinä määrin, missä ne hyväksyvät pelisäännöt. Valitaksemme kaikkein kiistanalaisimman esimerkkitapauksen: poliittisten oikeuksien harjoittaminen (kuten äänestäminen, lehdistölle, kansanedustajille tms. kirjoittaminen, väkivallattomat protestimielenosoitukset) totaalisen hallinnan yhteiskunnassa palvelee tämän hallinnan vahvistamista toimimalla merkkinä demokraattisten vapauksien olemassaolosta, jotka todellisuudessa ovat muuttaneet sisältönsä ja menettäneet vaikuttavuutensa. Tällaisessa tapauksessa mielipiteen-, kokoontumis- ja sananvapaudesta tulee orjuuden synninpäästön välineitä. Silti (ja vain näin dialektinen väite osoittaa täyden merkityksensä) näiden vapauksien olemassaolo ja käytäntö säilyvät ehtoina niiden alkuperäisen vastakkaisen tehtävän palauttamiseksi – mikä edellyttää vahvistunutta pyrkimystä ylittää niiden (usein itsensä asettamat) rajoitukset. Suvaitsevaisuuden tarkoitus ja arvo riippuvat yleisesti siitä, mitkä ovat vallitsevia tendenssejä yhteiskunnassa, jossa suvaitsevaisuutta on toteutettu. Suvaitsevaisuus itse on kuitenkin sitä kumoavien määritysten kohteena: sen alue ja rajat eivät voi tulla määritellyiksi vallitsevan yhteiskunnan ehdoista käsin. Toisin sanottuna suvaitsevaisuus on päämäärä itsessään vain, kun se on todella universaalia: niin vallanpitäjien kuin alamaisten, niin herrojen kuin talonpoikien, niin seriffien kuin heidän uhriensa toteuttamaa. Tällainen universaali suvaitsevaisuus on mahdollista vain, kun mikään todellinen tai väitetty vihollinen ei edellytä kansallisen edun nimissä ihmisten kasvattamista sotilaallisen väkivallan ja tuhoamisen toteuttajiksi. Niin kauan kuin nämä ehdot eivät täyty, suvaitsevaisuuden ehdot on "ladattu": institutionalisoitu eriarvoisuus (joka on ehdottomasti yhteensopiva perustuslaillisen tasa-arvon kanssa), so. yhteiskunnan luokkarakenne, on määrännyt ja rajannut nämä ehdot. Tällaisessa yhteiskunnassa suvaitsevaisuus on de facto rajoittunut laillistetun väkivallan tai tukahduttamisen (poliisi, puolustusvoimat, kaikenlaiset vartijat) ja hallitsevien intressien sekä niiden "verkostojen" etuoikeuksien kaksoisperustalle.

Nämä taustalla olevat suvaitsevaisuuden rajoitukset edeltävät tavallisesti eksplisiittisiä ja juridisia rajoituksia, joita tuomioistuimet, tapakulttuuri, hallitukset jne. määrittävät (esimerkiksi "selkeä ja välitön uhka" [1], uhka kansalliselle turvallisuudelle, harhaoppi). Tämänkaltaisen yhteiskunnallisen rakenteen puitteissa suvaitsevaisuutta voidaan turvallisesti toteuttaa ja julistaa. Sitä on kahdenlaista: 1) juurtuneiden ja vakiintuneiden asenteiden sekä aatteiden passiivinen suvaitseminen, vaikka niiden haitallinen vaikutus ihmisille ja luonnolle on ilmeistä; 2) aktiivinen, virallinen suvaitsevaisuus, jonka on tunnustettu kuuluvan sekä oikeistolle että vasemmistolle, sekä väkivaltaisille liikkeille että rauhanliikkeille, sekä vihan että humaanisuuden puolueille. Kutsun tätä puolueetonta suvaitsevaisuutta "abstraktiksi" tai "puhtaaksi", koska se pidättäytyy valitsemasta puolta – mutta näin todella suojellen vakiintunutta syrjinnän koneistoa.

Vapauden piiriä ja sisältöä laajentava suvaitsevaisuus on aina ollut puolueellista – suvaitsematonta sortavan status quon johtohenkilöitä kohtaan. Kysymys on ollut vain suvaitsemattomuuden asteesta ja laajuudesta. Englannin ja Yhdysvaltojen lujasti vakiintuneissa liberaaleissa yhteiskunnissa sanan- ja kokoontumisen vapaus myönnettiin jopa yhteiskunnan radikaaleille vihollisille, mikäli he eivät toteuttaneet siirtymää sanoista tekoihin tai puheista toimintaan.

Vaikka yhteiskunta nojasi taustalla vaikuttavaan todelliseen ja rajoittavaan luokkarakenteeseen, se näytti toteuttavan yleistä suvaitsevaisuutta. Mutta liberalistinen teoria oli jo asettanut tärkeän ehdon suvaitsevaisuudelle: sitä voitiin "soveltaa vain ihmisiin, joiden kyvyt ovat kypsyneet". John Stuart Mill ei puhunut vain lapsista ja alaikäisistä. Hän erittelee tarkemmin: "Vapautta ei voi periaatteessa käsitteenä soveltaa minkäänlaisiin asioihin ennen kuin ihmiskunta on mahdollistanut oman kehityksensä vapaan ja tasa-arvoisen keskustelun kautta." Sitä edeltävänä aikana ihmiset voivat yhä olla barbaareja ja "itsevaltius on oikeutettu hallitusmuoto barbaarien hallitsemiseksi, mikäli päämääränä on heidän kehittämisensä ja hallintakeinoja perustellaan tämän päämäärän todellisella saavuttamisella". Millin ahkerasti lainattu sitaatti sisältää vähemmän tunnetun luonnollisen johtopäätöksen, josta sen merkitys on riippuvainen: vapauden ja totuuden välille muodostuu sisäinen yhteys. On olemassa käsitys, että totuus on vapauden päämäärä ja totuuden tulee sekä määrittää että rajoittaa vapautta. Mutta missä mielessä vapaus voi olla vain totuuden tähden? Vapaus tarkoittaa itsemääräämisoikeutta, autonomiaa – tämä on lähes tautologia, mutta tautologia, joka seuraa joukosta synteettisiä arvioita. Vapaus on edellytys mahdollisuudelle määrätä omasta elämästä: mahdollisuudelle määrätä, mitä tekee ja mitä ei tee, mistä kärsii ja mistä ei. Tämän autonomian subjekti ei kuitenkaan ole koskaan kontingentti yksityishenkilö sellaisena kuin hän todellisuudessa on tai sattuu olemaan. Se on pikemmin yksilö inhimillisenä olentona, jolla on kyky olla vapaa muiden kanssa. Ongelma, jonka ratkaisu mahdollistaa tällaisen harmonian yksilöllisten vapauksien ja toisten välillä, ei ole kilpailijoiden, valinnanvapauden ja lainsäädännön, yleisten ja yksilöllisten etujen tai yhteisen ja yksityisen hyvinvoinnin välisen kompromissin saavuttaminen vallitsevassa yhteiskunnassa, vaan sellaisen yhteiskunnan luominen, jossa ihminen ei ole enää instituutioiden orjuuttamassa asemassa, mikä vesittää itsemääräämisoikeuden alusta alkaen. Toisin sanoen nyky-yhteiskunnassa, jopa kaikkein vapaimpien vapaus on vielä luotava. Suunnan, mistä vapautusta on etsittävä, ja institutionaalisten sekä kulttuuristen muutosten, jotka voivat auttaa tavoitteen saavuttamiseksi, täytyy olla, ainakin kehittyneissä sivilisaatioissa, ymmärrettäviä. Tämä tarkoittaa, että ne on voitava tunnistaa ja tuoda esiin ihmisjärjen avulla kokemukseen viitaten.

Toimivat ja virheelliset ratkaisut tulevat näkyville teorian ja käytännön välisessä vuorovaikutuksessa – ei koskaan näyttönä välttämättömyydestä, vahvistuksena, vaan järkevänä ja perusteltuna todennäköisenä varmuutena, kiellon voiman vakuuttamana. [2] Vain tulevaisuuden yhteiskunta on jotain todella vääjäämätöntä. Siksi se on määrittelemätöntä ja määräytymätöntä, kun taas olemassa olevaa vahvistava on jotain, mikä on ylitettävä. Mutta kokemus ja ymmärrys nyky-yhteiskunnasta voi hyvinkin edesauttaa sen tunnistamista, mikä ei edistä vapaata ja järkevää yhteiskuntaa, mikä vaikeuttaa ja vääristää mahdollisuuksia sen luomiseksi. Vapaus on vapautumista, erityinen historiallinen prosessi sekä teoriassa että käytännössä. Sellaisena siihen liittyy omanlaisensa oikeus ja vääryys, totuus ja valheellisuus.

Erotteluun sisältyvä sattuman luoma epävarmuus ei mitätöi sen historiallista objektiivisuutta, mutta se edellyttää ajatuksen ja ilmaisun vapautta, mikä on ehto sille, että voidaan löytää suunta kohti vapautta – se edellyttää suvaitsevaisuutta. Suvaitsevaisuus ei voi kuitenkaan olla mielivaltaista ja tasavertaista suhteessa kaikkeen niin sanoin kuin teoin ilmaistuun sisältöön. Se ei voi suojella valheellisia sanoja ja vääriä tekoja, jotka osoittavat torjuvansa vapautumisen mahdollisuuksia ja olevansa ristiriidassa niiden kanssa. Tällainen mielivaltainen suvaitsevaisuus on oikeutettua harmittomissa väittelyissä, jutellessa ja akateemisessa keskustelussa. Se on tarpeellista tieteelliselle toiminnalle ja yksityiselle uskolle. Mutta yhteiskunta ei voi olla mielivaltainen silloin kun elämäntavan lauhduttaminen [3], vapaus ja onnellisuus ovat itsessään uhattuina. Tiettyjä asioita ei voi sanoa, tiettyjä ajatuksia ei voi ilmaista, tiettyä politiikkaa ei voi esittää, tiettyä käyttäytymistä ei voida sallia ilman, että suvaitsevaisuudesta tulee jatkuvan orjuuden ylläpitämisen väline.

"Tuhoavan suvaitsevaisuuden" (Baudelaire) ja taidetta koskevan "hyväntahtoisen puolueettomuuden" vaara on tullut tunnustetuksi. Markkinat, jotka imevät itseensä (joskin usein varsin äkillisin vaihteluin) yhtä hyvin taiteen, anti-taiteen kuin epätaiteen kaikki mahdolliset ristiriitaiset tyylit, koulukunnat ja lajit, tarjoavat "omahyväisen astian, ystävällisen kuilun" [4], jossa taiteen radikaali vaikutus, taiteen protesti vallitsevaa todellisuutta vastaan on sulautettu markkinoihin. Taiteen ja kirjallisuuden sensuuri on kuitenkin kaikissa olosuhteissa kehitystä taannuttavaa. Aito taiteellinen tuotanto ei tue eikä voi tukea sortoa, eikä pseudo-taide (joka voi tukea sortoa) ole taidetta. Taide asettuu vasten historiaa, joka on ollut sorron historiaa. Taide asettaa todellisuuden vallitsevista poikkeaville laeille. Sellaisten Muotojen laeille, jotka luovat uudenlaisen todellisuuden – vallitsevan todellisuuden negaation siinäkin tapauksessa, että taide kuvaa sitä. Sen historiallisessa kamppailussa taide altistaa itsensä historialle. Taiteen määrittelystä sekä taiteen ja pseudo-taiteen erottelusta tulee historiallista. Niinpä siitä, mikä on kerran ollut taidetta, tulee pseudo-taidetta. Menneisyyden lajit, tyylit ja ominaisuudet, aiemmat protestin ja kieltäymyksen muodot eivät voi tarttua toisenlaiseen yhteiskuntaan. Mutta on olemassa myös aidosti taiteellista tuotantoa, joka sisältää taannuttavan poliittisen viestin – Dostojevski esimerkiksi. Tällöin tuotanto itsessään purkaa viestin. Taannuttava poliittinen sisältö on sisällytetty, aufgehoben [5], taiteelliseen muotoon, kirjalliseen teokseen.

Sananvapauden suvaitseminen on kehityksen, vapautuksen edistymisen keino. Ei siksi, että kehityksen on välttämättä muodostuttava erilaisten mielipiteiden kompromisseista, koska objektiivista totuutta ei ole, vaan koska on olemassa löydettävissä oleva objektiivinen totuus, joka voidaan osoittaa todeksi vain opiskelemalla ja ymmärtämällä sitä, mikä on, mitä voi olla ja mitä tulisi tehdä ihmiskunnan osan parantamiseksi. Tämä yleinen ja historiallinen "tulisi" ei ole välittömästi ilmeistä, käsillä. Se on paljastettava "leikkaamalla", "erottelemalla" ja "rikkomalla" (dis-cutio) annettu aines palasiksi – erottelemalla oikea ja väärä, hyvä ja paha, paikkansapitävä ja virheellinen. Subjekti, jonka "edistyminen" riippuu edistysmielisestä historiallisesta käytännöstä, on jokainen ihminen ihmisenä. Tämä universaalisuus heijastuu keskustelussa, jossa mikään ryhmä tai yksilö ei ole a priori ulossuljettu. Jopa liberalistisen suvaitsevaisuuskäsityksen kaikenkattavuus perustui, vähintään teoriassa, väitteelle, että ihmiset ovat (potentiaalisesti) yksilöitä, joiden on mahdollista oppia kuulemaan, näkemään ja tuntemaan itse, kehittää itsenäisiä ajatuksia, pitää kiinni todellisista eduistaan, oikeuksistaan ja kyvyistään myös silloin, kun ne ovat hallitsevaa auktoriteettia ja mielipidettä vastaan. Näin puhe- ja kokoontumisvapaus perusteltiin. Universaalista suvaitsevaisuudesta tulee kyseenalaista silloin, kun sen perusteet eivät enää määritä sitä, kun manipuloidut ja indoktrinoidut henkilöt, jotka toistavat herrojensa mielipiteitä ja joille heteronomiasta on tullut autonomiaa, toteuttavat suvaitsevaisuutta.

Suvaitsevaisuuden telos on totuus. Historiallinen todistusaineisto osoittaa selvästi, että todellinen suvaitsevaisuuden puolestapuhujien tavoittelema totuus on ollut enemmän ja erilaista kuin mitä propositionaalisen logiikan tai akateemisten teorioiden totuudella tarkoitetaan. John Stuart Mill puhuu vainotusta historiallisesta totuudesta, joka ei voi kukistaa vainoa "luontaisen voimansa" ansiosta – jolla ei itse asiassa ole luontaista voimaa "vankityrmiä ja polttoroviota vastaan". Hän luettelee "totuuksia", jotka raa'asti ja onnistuneesti likvidoitiin tyrmissä ja rovioilla: Arnold Brescialaisen, Fra Dolcinon, Savonarolan, kataarien, valdolaisten, lollardien ja hussilaisten totuudet. [6] Suvaitsevaisuus vallitsee ennen kaikkea harhaoppisten vuoksi – historiallinen tie kohti inhimillisyyttä (humanitas) ilmenee harhaoppina, valtaapitävien vainon kohteena. Harhaoppi ei kuitenkaan itsessään ole totuuden ilmaus.

Mill arvioi vapauden edistymistä näissä liikkeissä käyttäen kriteerinään uskonpuhdistusta. Arviointi on jälkikäteinen (ex post) ja hänen luettelonsa sisältää ristiriitoja (myös Savonarola olisi polttanut Fra Dolcinon). Jälkikäteistä arviota voidaan pitää kiistanalaisena totuuteensa nähden. Historia on kyllä vahvistanut arvion – mutta liian myöhään. Historiallinen korjausliike ei auta uhreja eikä anna synninpäästöä heidän teloittajilleen. Opetus on kuitenkin selvä: suvaitsemattomuus on hidastanut edistystä ja jatkanut sadoilla vuosilla viattomien teurastusta ja kidutusta. Vahvistaako tämä sen, mitä arvostelukyvyttömästä, "puhtaasta" suvaitsevaisuudesta on sanottu? Onko olemassa historiallisia olosuhteita, joiden puitteissa suvaitsevaisuus vaikeuttaa vapautumista ja moninkertaistaa niiden uhrien määrän, jotka uhrataan status quolle? Voivatko valikoimattomasti myönnetyt poliittiset oikeudet ja vapaudet olla sortavia? Voiko tällainen suvaitsevaisuus hillitä laadullista yhteiskunnallista muutosta?

Käsittelen tätä kysymystä vain suhteessa poliittisiin liikkeisiin, asenteisiin, ajattelutapoihin ja filosofioihin, jotka ovat "poliittisia" sanan laajimmassa merkityksessä – vaikuttaen yhteiskuntaan kokonaisuutena, selkeästi yksityisyyden piirin ylittäen. Lisäksi ehdotan keskustelun painopisteen muuttamista. Sen ei tulisi koskea ainoastaan eikä ensisijaisesti suvaitsevaisuutta radikaaleja ääripäitä, vähemmistöjä, kumouksellisia tms. kohtaan, vaan pikemminkin suvaitsevaisuutta enemmistöjä, virallista ja julkista mielipidettä tai tunnustettuja vapauden vaalijoita kohtaan. Tällöin keskustelun viitekehyksenä voi olla ainoastaan demokraattinen yhteiskunta, jossa kansa, niin yksilöinä kuin poliittisten ja muiden organisaatioiden jäseninä, osallistuu politiikan tekemiseen, ylläpitämiseen ja muuttamiseen. Autoritaarisessa järjestelmässä ihmiset eivät suvaitse vallitsevaa politiikkaa – he sietävät sitä.

Järjestelmässä, jossa taataan ja toteutetaan (yleisesti ilman useita ja liian räikeitä poikkeuksia) perustuslailliset kansalaisoikeudet ja -vapaudet, suvaitaan oppositiota ja erimielisyyttä, mikäli se ei johda väkivaltaan ja/tai siihen kehottamiseen tai järjestäytyneeseen väkivaltaiseen kumouksellisuuteen. Taustalla on oletus siitä, että vakiintunut yhteiskunta on vapaa, että kaikki parannukset, jopa muutos yhteiskunnallisessa rakenteessa ja arvoissa, tapahtuisi säännönmukaisen menettelytavan tuloksena, vapaan ja tasa-arvoisen keskustelun valmistelemana, määrittelemänä ja koettelemana, aatteiden ja hyödykkeiden avoimella markkinapaikalla. [7] Nostettuani esiin John Stuart Millin katkelman kiinnitin huomiota sen olettamuksen piilotettuun lähtökohtaan: vapaa ja tasa-arvoinen keskustelu voi täyttää sille asetetun tehtävän vain, jos se on rationaalista – itsenäisen ajattelun kehittelyä ja ilmaisua, indoktrinaatiosta, manipulaatiosta ja ulkopuolisesta auktoriteetista vapaata. Moniarvoisuuden käsite ja valtasuhteiden tasapaino ei korvaa tätä vaatimusta. Teoriassa olisi mahdollista rakentaa valtio, jossa suuri määrä erilaisia painotuksia, intressejä ja auktoriteetteja tasapainottaa toisiaan, mitä kautta saavutetaan todella yleinen ja rationaalinen intressi. Tällainen rakennelma sopii kuitenkin huonosti yhteiskuntaan, jossa valtasuhteet ovat ja pysyvät epätasaisina sekä tulevat jopa epätasa-arvoisemmiksi, kun kehitys jatkaa kulkuaan entiseen suuntaansa. Moniarvoisuuden käsite toimii jopa entistäkin huonommin erilaisten painotusten yhtenäistyessä ja hyytyessä osaksi musertavaa kaikenkattavuutta, joka elintason kasvattamisen ja vallan keskittämisen nojalla punoo yhteen erilaiset tasapainoilevat voimatekijät. Silloin työläinen, jonka todelliset edut ovat ristiriidassa liikkeenjohdon etujen kanssa, tavallinen kuluttaja, jonka todelliset edut ovat ristiriidassa tuottajan etujen kanssa, ja intellektuelli, jonka kutsumus on ristiriidassa hänen työnantajansa ammattikutsumuksen kanssa, huomaavat alistuvansa järjestelmälle, joka näyttäytyy järjettömänä ja jota vastaan he ovat voimattomia. Käsitykset mahdollisista vaihtoehdoista haihtuvat täysin utopistiseen ulottuvuuteen, jossa ne ovat kuin kotonaan, sillä vapaa yhteiskunta on todellakin epärealistisen ja epämääräisen erilainen olemassa olevaan nähden. Mikä tahansa edistysaskel tapahtuukaan näissä olosuhteissa "tavallisen tapahtumainkulun" puitteissa, ilman kumouksellista puolta, edistää se todennäköisesti kehityssuuntaa, joka on niiden erityisten intressien määräämää, jotka hallitsevat yhteiskunnan kokonaisuutta.

Samasta syystä vähemmistöjen, jotka pyrkivät muuttamaan itse kokonaisuuden, annetaan vapaasti pohdiskella ja keskustella, puhua ja kokoontua – tosin harvoin vallitsevissa ihanteellisissa olosuhteissa – annetaan olla vaarattomina ja avuttomina, jollaisena laadullista yhteiskunnallista muutosta vastaan taisteleva valtaenemmistö heidät näkee. Tämä enemmistö pysyy tiukasti kiinni kasvavassa tarpeiden tyydyttämiselle ja teknologiselle sekä henkiselle yhteistoiminnalle perustuvassa elämäntavassaan, mikä on todiste radikaalien ryhmien yleisestä avuttomuudesta hyvin toimivassa yhteiskunnallisessa järjestelmässä.

Vauraassa demokratiassa vallitsee vaurauden värittämä keskustelu, jonka vakiintuneet kehykset ovat pitkälti suvaitsevaisia. Kaikkia näkökulmia voidaan kuulla: kommunistien ja fasistien, vasemmistolaisten ja oikeistolaisten, valkoisten ja värillisten, asevarustelun ja aseistariisunnan puolesta kampanjoivien. Lisäksi äärettömän pitkäveteisissä mediakeskusteluissa älyttömiä lausuntoja käsitellään yhtä kunnioittavasti kuin älykkäitä. Hatarat tiedot omaava keskustelija saa puhua yhtä pitkään kuin asioihin perehtynyt ja propaganda kulkee rinta rinnan valistuksen, todenmukaisuus valheellisuuden kanssa. Tämä järkevän ja hölynpölyn puhdas suvaitseminen oikeutetaan sillä demokraattisella väitteellä, ettei kenelläkään, ryhmällä eikä yksilöllä, ole totuutta hallussaan, eikä kukaan kykene määrittelemään oikeaa ja väärää, hyvää ja huonoa. Siksi kaikki kiistelevät mielipiteet tulee alistaa "kansan" harkinnalle ja valinnalle. Mutta kuten olen jo esittänyt, demokratiaa puolustavasta väitteestä seuraa välttämätön edellytys, nimittäin, että ihmisten on kyettävä tiedon pohjalta harkitsemaan ja tekemään valintoja, että heillä on oltava pääsy totuudenmukaiseen tietoon, johon perustuen he voivat tehdä arvioita oman itsenäisen ajattelunsa pohjalta.

Nykyaikana abstraktia suvaitsevaisuutta puolustava demokratia on tapana mitätöidä mitätöimällä itse demokraattinen prosessi. Demokratian vapauttava voima on ollut sen niin yksilölliselle kuin yhteiskunnalliselle tasolle luoma mahdollisuus todelliseen erimielisyyteen ja sen avoimuus laadullisesti eriäville hallitus-, kulttuuri-, koulutus- ja työmuodoille – inhimillisen elämäntavan muodoille ylipäänsä. Vapaan keskustelun ja siihen kuuluvan tasa-arvoisten vastakohtien oikeuksien suvaitsemisen on ollut tarkoitus selkiyttää ja määrittää erimielisyyden erilaisia muotoja, niiden suuntaa, sisältöä ja näköaloja. Mutta taloudellisen ja poliittisen vallan keskittyessä ja vastakohtien sulautuessa yhteiskunnassa, joka hyödyntää teknologiaa herruuden välineenä, todellinen erimielisyys tehdään tyhjäksi siellä, missä se voisi vapaasti tulla esille: mielipiteenmuodostusprosessissa, informaatiossa ja viestinnässä, puheissa ja kokoontumisissa. Monopolistisen median hallitessa – joka itse on vain taloudellisen ja poliittisen vallan väline – syntyy ilmapiiri, jossa oikea ja väärä, tosi ja epätosi ovat ennalta määriteltyjä siellä, missä niillä on jotain merkitystä yhteiskunnan hallitsevien etujen kannalta. Tässä on kuitenkin kaikkia ilmaisu- ja viestintävälineitä enemmän kysymys semantiikasta, todellisen erimielisyyden – sellaisen, joka tunnistaa sen, mikä ei ole vallitsevasta Järjestelmästä lähtöisin – tyhjäksi tekemisestä, mikä lähtee liikkeelle hallitusta kielenkäytöstä, joka on tehty julkiseksi. Sanojen merkitykset ovat tiukasti vakiinnutettuja. Vastakohtien kautta etenevästä järjenmukaisesta vakuuttelusta on tehty mahdotonta. Sisääntuloväylät on suljettu sanojen ja käsitysten muilta kuin vakiintuneilta merkityksiltä – vallassa olevien voimien kontrolloiman julkisuuden vakiinnuttamana ja tämän käytäntöjen vahvistamana. Erilaiset sanat voivat tulla lausutuiksi ja kuulluiksi, erilaisia käsityksiä voidaan ilmaista, mutta konservatiivisen enemmistön (jonka ulkopuolella ovat sivistyneistön kaltaiset saarekkeet) valtavassa mittakaavassa ne välittömästi "arvioidaan" (so. ymmärretään automaattisesti) suhteessa julkiseen kielenkäyttöön – kieleen, joka määrittää "a priori" suunnan, mihin ajatteluprosessi liikkuu. Näin reflektiivinen prosessi päättyy siihen, mistä se alkoi: annettuihin ajattelun ehtoihin ja suhteisiin. Keskustelusta nouseva kanta vahvistaa itse itsensä väistäen ristiriidat, sillä vastaväite tulee määritellyksi väitteen mukaisesti. Esimerkiksi väite "me teemme työtä rauhan eteen" ja vastaväite "me valmistaudumme sotaan" (tai jopa "me sodimme") yhdentyvät lauseena "sotaan valmistautuminen on rauhan puolesta toimimista". Rauha on uudelleenmääritelty siten, että se sisältää vallitsevassa tilanteessa välttämättä valmistautumisen sotaan (tai jopa sodan) ja sana "rauha" onkin vakiintunut tässä orwellilaisessa muodossaan. Orwellilaisen kielen perussanasto käyttää näin apriorisia ymmärryksen kategorioita esimuotoillen kaiken sisällön. Nämä ehdot mitätöivät suvaitsevaisuuden logiikan, johon kuuluu merkitysten rationaalinen kehittäminen, mikä tekee mahdottomaksi merkitysten sulkemisen. Näin keskustelun kautta etenevä suostuttelu ja vastakohtien tasavertainen esittäminen (jopa silloin kun se todella on tasavertaista) menettävät helposti vapauttavan vaikutuksensa ymmärtämisen ja oppimisen välineinä. Ne paljon todennäköisemmin vahvistavat vallitsevia väitteitä ja torjuvat niiden vaihtoehtoja.

Äärimmäinen puolueettomuus, kilpailevien ja vastakkaisten kysymysten yhdenvertainen kohtelu on tietysti demokraattisen päätöksenteon perusedellytys – se on yhtä lailla suvaitsevaisuuden rajojen määrittelyn perusedellytys. Mutta demokratiassa, joka on järjestäytynyt totalitaarisesti, objektiivisuus voi toimia hyvin eri tavalla, nimittäin vaalien henkistä ilmapiiriä, joka on taipuvainen hävittämään eron toden ja epätoden, informaation ja indoktrinaation, oikean ja väärän välillä. Ratkaisu vastakkaisten näkökulmien välillä on itse asiassa tehty ennen niiden esittämistä ja niistä käytävän keskustelun alkamista – ei salaliiton, rahoittajan, kustantajan tai minkään diktatuurin tekemänä, vaan ennemminkin hallitun "tavallisen asiainkulun" ja siitä kumpuavan mielenlaadun mukaisesti. Tässäkin tapauksessa kokonaisuus määrittää totuuden. Ratkaisu vahvistaa itse itsensä, loukkaamatta mitenkään avoimesti valintojen objektiivisuutta. Näennäinen objektiivisuus ilmenee esimerkiksi sanomalehtien taitossa (oleellinen informaatio hajotetaan murusiksi epäolennaisen ja merkityksettömän aineiston sekä uutisten väleihin – näin äärimmäisen negatiivisista uutisista tehdään huonosti erottuvia), upeiden mainosten rinnastuessa silkkaan kauhuun tai kaiken nielevien kaupallisten tiedotteiden aloittaessa ja keskeyttäessä asiapitoiset tv- ja radiolähetykset. Tuloksena on vastakohtien neutralisointi, tosin sellainen neutralisointi, joka tapahtuu suvaitsevaisuuden rakenteellisten rajoitusten ja ennalta muodostettujen näkemysten piirissä. Kun lehti painaa vierekkäin sekä negatiivisen että positiivisen reportaasin FBI:sta, se voi täyttää vilpittömästi objektiivisuuden vaatimukset. On kuitenkin todennäköisempää, että positiivinen kuva jää voitolle, sillä mielikuva tästä instituutiosta on syövytetty syvälle ihmisten mieliin. Objektiivisuus on pettävää, jos uutistenlukija lukee uutiset kansalaisoikeusaktivistin kiduttamisesta ja murhasta samaan tunteettomaan sävyyn kuin pörssiuutiset tai säätiedotukset, tai sillä samalla suurella tunteella, jolla mainokset luetaan. Tällainen objektiivisuus pikemminkin loukkaa ihmisyyttä ja totuutta: ollaan rauhallisia kun pitäisi olla raivoissaan, pidättäydytään syytöksistä silloinkin kun syytökset sisältyvät itse tosiasioihin. Tällainen puolueettomaan sävyyn ilmaistu suvaitsevaisuus peittelee vallitsevaa suvaitsemattomuutta ja tukahduttamista tai poistaa ne jopa näkyvistä. Jos objektiivisuudella on mitään tekemistä totuuden kanssa ja jos totuus on enemmän kuin vain logiikan ja tieteen kysymys, niin tällainen objektiivisuus on harhaa ja tällainen suvaitsevaisuus epäinhimillistä. Jos totuuden ja epätoden löytämisen mahdollistamiseksi on välttämätöntä murtaa vallitseva merkitystodellisuus (ja tähän todellisuuteen liitetty käytäntö), petollisesta puolueettomuudesta on luovuttava. Ihmiset, jotka kohtaavat tällaista puolueettomuutta, eivät ole tabula rasa, vaan sellaisten elinolosuhteiden ja ajatteluympäristöjen indoktrinoimia, joita he eivät ylitä. Jotta he voivat itsenäistyä, löytää itse mikä on totta ja mikä on epätotta nykyisessä yhteiskunnassa elävälle ihmiselle, heidät olisi vapautettava vallitsevasta indoktrinaatiosta (jota ei enää tunnisteta indoktrinaatioksi). Mutta tämä tarkoittaa, että kehitys olisi käännettävä vastakkaiseksi. Heidän tulisi saada vastakkaiseen suuntaan värittynyttä tietoa. Tosiasiat eivät ole koskaan välittömästi annettuja, eikä koskaan välittömästi saatavilla. Ne ovat vakiinnutettuja, niiden tekijöiden "välittämiä". Totuus, "totuus kokonaisuudessaan", ylittää nämä tosiseikat ja vaatii repeämää suhteessa niiden ilmentymään. Repeämää – kaiken ajattelun ja puheen vapauden ehto sekä ilmaus – ei voida saavuttaa vallitsevan abstraktin suvaitsevaisuuden ja näennäisen objektiivisuuden kehyksissä, koska nämä ovat juuri niitä tekijöitä, jotka pohjustavat mielen tällaista repeämää vastaan.

***

Totalitaarisen demokratian pystyttämät tosiasialliset esteet erimielisyyden laadullisia vaikutuksia vastaan ovat heikkoja ja melko mukavia verrattuna diktatuurin käytäntöihin, jotka vaativat ihmisten kasvattamista totuuteen. Kaikkine rajoituksineen ja vääristymineen demokraattinen suvaitsevaisuus on kaikissa olosuhteissa inhimillisempää kuin institutionalisoitu suvaitsemattomuus, joka uhraa elävän sukupolven oikeudet ja vapaudet tulevien sukupolvien tähden. Kysymys kuuluu, onko tämä ainoa vaihtoehto? Yritän pian ehdottaa suuntaa, josta vastausta voidaan hakea. Joka tapauksessa on selvää, että erottelu ei tapahdu abstraktin demokratian ja abstraktin diktatuurin välillä.

Demokratia on valtiomuoto, joka sopii hyvin erilaisiin yhteiskuntamuotoihin (tämä pitää paikkansa jopa demokratiaan, johon sisältyy yleinen äänioikeus ja yhdenvertaisuus lain edessä). Demokratian inhimilliset kustannukset riippuvat aina ja kaikkialla siitä, mitä yhteiskunta, jonka hallitusmuoto se on, siltä edellyttää. Inhimilliset kustannukset kattavat kaiken normaalista hyväksikäytöstä ja köyhyydestä sotien, poliisitoimien, sotilaallisen tuen jne. uhrien turvattomaan elämään – eivätkä nämä uhrit ole aina yhteiskunnan rajojen sisäpuolella. Yhteiskunnan asettamat edellytykset eivät voi koskaan oikeuttaa erilaisia uhrauksia ja uhreja yhteiskunnan paremman tulevaisuuden nimissä, mutta ne sallivat niiden kustannusten laskelmoinnin, joita nykyisen yhteiskunnan säilyttäminen vaatii. Samalla nämä edellytykset sallivat myös sen laskelmoimisen, mitä lauhduttamiselle ja vapautukselle kohtuullisen mahdollisuuden tarjoavien vaihtoehtojen toteutumisen riskin minimoiminen vaatii. Miltään hallitukselta ei tietenkään voi odottaa sen oman kumoutumisen edistämistä, mutta demokratiassa tällainen oikeus kuuluu kansalle (so. kansan enemmistölle). Tämä tarkoittaa sitä, ettei kumouksellisen enemmistön muodostamisen keinoja tulisi tukahduttaa. Jos järjestäytynyt sortokoneisto ja indoktrinaatio estävät näiden keinojen kehittymisen, keinojen käyttöönotto voi vaatia ilmeisen epädemokraattisia menettelyjä. Menettelyt voivat sisältää sen, ettei suvaita sellaisten ryhmien ja liikkeiden puheita sekä kokoontumisia, jotka puolustavat aggressiivista politiikkaa, asevarustelua, sovinismia, rotuun tai uskontoon perustuvaa syrjintää, tai jotka vastustavat julkisten palveluiden, sosiaaliturvan, terveydenhuollon jne. laajentamista. Lisäksi ajatuksenvapauden palauttaminen saattaa edellyttää uusia ja tiukkoja rajoituksia opetussisältöihin ja oppilaitosten käytäntöihin, jos opetusmenetelmien ja käsitteiden nimenomaisena tarkoituksena on sulkea ajattelu vallitsevan keskustelumaailman ja käyttäytymismuotojen sisälle – näin a priori estäen rationaalisten vaihtoehtojen arvioinnin. Siinä määrin kun ajattelunvapauteen kuuluu kamppailu epäinhimillisyyttä vastaan, tällaisen vapauden palauttaminen tarkoittaisi myös suvaitsemattomuutta sellaista tieteellistä tutkimusta kohtaan, jonka tutkimuskohteina ovat tappavat "pelotteet", ihmisen epätavallinen kestokyky epäinhimillisissä olosuhteissa jne. Käsittelen pian kysymystä siitä, kuka voi päättää vapauttavan ja sortavan, inhimillisen ja epäinhimillisen opetuksen sekä käytäntöjen eronteosta. Olen jo esittänyt, että tässä erossa ei ole kyse arvomieltymyksistä, vaan rationaalisista kriteereistä.

Vaikka opiskelijat ja opettajat voisivat periaatteessa itse panna täytäntöön suunnanmuutoksen koulutusjärjestelmässä, joka olisi siten itsenäisesti määrätty, taantumuksellisten ja sortavien näkemysten ja liikkeiden suvaitsemisen järjestelmällinen kumoaminen voidaan toteuttaa vain laajamittaisen, mullistuksenomaisen painostuksen tuloksena. Toisin sanoen se edellyttäisi sitä, mikä on vielä saavuttamatta, eli kehityksen kulun suunnan muuttamista. Vastarinta yksittäisissä tilanteissa, boikotit ja ei-osallistuminen paikallisella pienryhmien tasolla voi kuitenkin pohjustaa maaperää. Vapauden uuden voimaansaattamisen kumouksellinen luonne näkyy selvimmin siinä yhteiskunnan ulottuvuudessa, jossa valheellinen suvaitsevaisuus ja vapaa yritteliäisyys tekevät ehkä vakavinta ja pysyvintä haittaa: liiketoiminnassa ja julkisuudessa. Vaikka työväen edustajien painokkaat näkemykset kertovat muuta, väitän, että käytännöt kuten tuotteiden suunniteltu kuluminen, ammattiyhdistysten johdon ja liikkeenjohdon salainen yhteistyö sekä julkisuuden asenteellisuus, eivät ole yksinkertaisesti ylhäältäpäin määrättyjä. Nämä käytännöt eivät johdu siitä, että kenttäväki olisi voimatonta, vaan siitä, että nämä käytännöt ovat heidän – ja kuluttajien yleensä – suvaitsemia. Olisi kuitenkin naurettavaa puhua mahdollisesta suvaitsevaisuuden kaventamisesta suhteessa näihin käytäntöihin ja niiden edistämiin ideologioihin, sillä ne kuuluvat siihen perustaan, millä sortava hyvinvointiyhteiskunta seisoo ja missä se uusintaa itsensä sekä elintärkeät puolustusjärjestelmänsä – näiden käytäntöjen murtaminen tarkoittaisi täydellistä vallankumousta, jota tämä yhteiskunta niin tehokkaasti hylkii.

Keskustelu suvaitsevaisuudesta tällaisessa yhteiskunnassa tarkoittaa väkivaltakysymyksen ja perinteisen väkivallan sekä väkivallattoman toiminnan välisen eronteon uudelleenarviointia. Väkivallan jatkuvuutta vahvistavien ideologioiden ei tulisi alusta lähtien varjostaa keskustelua. Väkivalta vallitsee todellisuudessa jopa sivilisaation kehittyneissä keskuksissa. Sitä harjoitetaan poliisin taholta, vankiloissa, psykiatrisissa hoitolaitoksissa ja taistelussa rodullisia vähemmistöjä vastaan. Kaupungistuneiden maiden vapauksien puolustajat vievät tämän väkivallan takapajuisiin maihin. Tämä väkivalta todellakin synnyttää väkivaltaa. Väkivallasta pidättäytyminen musertavan ylivoimaisen väkivallan edessä ja a priori kieltäytyminen väkivallasta väkivaltaa vastaan eettisin tai psykologisin perustein (koska se voisi suututtaa tietyn asian kannattajat) ovat eri asioita. Tavallisesti heikoin osapuoli ei ainoastaan saarnaa väkivallattomuutta, vaan vaatii sitä – se on pikemminkin välttämättömyys kuin hyve, eikä tavallisesti aiheuta vakavaa haittaa vahvemmalle osapuolelle. (Onko Intia tässä suhteessa poikkeus? Siellä toteutettiin laajamittaista passiivista vastarintaa, joka häiritsi tai uhkasi häiritä maan talouselämää. Määrä muuttuu laaduksi. Sellaisessa laajuudessa passiivinen vastarinta ei ole enää passiivista – se lakkaa olemasta väkivallatonta. Sama pätee myös yleislakon kohdalla.) Robespierren erottelu vapauden terrorin ja itsevaltiuden terrorin välillä, sekä hänen edellistä kohtaan suuntaama moraalinen ihannointi, kuuluu kaikkein kärkevimmin tuomittuihin harha-askeleihin, vaikka valkoinen terrori olisikin ollut verisempää kuin punainen terrori. Uhrien lukumäärän perusteella tehtävä vertaileva arviointi on kvantitatiivinen lähestymistapa, joka paljastaa ihmisen tuottaman kauhistuttavan historian. Historian, joka on tehnyt väkivallasta välttämättömyyden. Historiallisen merkityksen kannalta vallankumouksellisella ja taantumuksellisella, sorrettujen ja sortajien harjoittamalla väkivallalla on eroa. Eettisestä näkökulmasta molemmat väkivallan muodot ovat epäinhimillisiä ja paheellisia – mutta mistä lähtien historiaa on tehty eettisten vaatimusten mukaisesti? Kun eettisiä vaatimuksia ryhdytään soveltamaan sorrettujen alkaessa kapinoida sortajia vastaan ja vähäosaisten hyväosaisia vastaan, ne tukevat todellista väkivaltaa heikentämällä sen vastustajia."

"Comprenez enfin ceci: si la violence a commencé ce soir, si l'exploitation ni l'oppression n'ont jamais existé sur terre, peut-être la non-violence affichée peut apaiser la querelle. Mais si le régime tout entier et jusqu'à vos non-violentes pensées sont conditionnées par une oppression millénaire, votre passivité ne sert qu'à vous ranger du côté des oppresseurs." [8]

Nimenomaan väärän suvaitsevaisuuden käsite, eronteko oikeiden ja sopimattomien suvaitsevaisuuden rajoitusten, edistyksellisen ja taannuttavan indoktrinaation, vallankumouksellisen ja taantumuksellisen väkivallan välille, vaatii ilmaistuja perusteita niiden pätevyydelle. Näiden perusteiden on oltava ensisijaisia mihin tahansa perustuslaillisiin tai oikeudellisiin kriteereihin nähden, jotka on laadittu ja joita sovelletaan olemassa olevassa yhteiskunnassa (kuten "selkeä ja välitön uhka" ja muut vakiintuneet kansalaisoikeuksien- ja vapauksien määritelmät). Sillä sellaiset määritelmät itse edellyttävät tiettyjä standardeja vapauksille ja sellaista sortoa, jota voidaan soveltaa tai olla soveltamatta sellaisessa yhteiskunnassa. Ne ovat yleisempien käsitteiden täsmennyksiä. Kuka ja mihin arvoihin vedoten voi tehdä poliittisen eronteon toden ja epätoden sekä edistyksellisen ja taannuttavan välillä (sillä tällä alueella nämä parit vastaavat toisiaan) sekä perustella tämän pätevyyden? Aluksi esitän, että kysymykseen ei voida vastata demokratian ja diktatuurin vastakkainasettelun kautta, jonka mukaan jälkimmäisessä yksi henkilö tai ryhmä, ilman tehokasta alhaalta päin tapahtuvaa valvontaa, anastaa itselleen etuoikeuden päätöksentekoon. Jopa kaikkein kansanvaltaisimmissa demokratioissa elintärkeät ja viimekätiset koko yhteiskuntaan vaikuttavat päätökset ovat olleet historiallisesti yhden tai useamman ryhmän tekemiä, perustuslaillisesti tai tosiasiallisesti, ilman itse kansan tehokasta valvontaa. Myös demokratiaa koskeva ironinen kysymys kuuluu: kuka kasvattaa kasvattajat (so. poliittiset johtajat)? Ainut aito vaihtoehto diktatuurille ja mahdollisuus sen kieltämiselle (tähän kysymykseen nähden) olisi yhteiskunta, jossa "kansasta" on tullut itsenäisiä yksilöitä, jotka on vapautettu herruutta ylläpitävän olemassaolotaistelun sortavista vaatimuksista ja jotka sellaisina ihmisinä kykenisivät valitsemaan hallituksensa ja määräämään omasta elämästään. Tällaista yhteiskuntaa ei vielä ole olemassa missään. Ennen tällaisen yhteiskunnan syntyä kysymystä on käsiteltävä in abstracto – ei abstraktiona historiallisista mahdollisuuksista vaan vallitsevan yhteiskunnan realiteeteista.

Esitin, että todellisen ja valheellisen suvaitsevaisuuden, edistyksen ja taantumuksen välinen erotus voidaan tehdä rationaalisesti empiirisin perustein. Todelliset inhimillisen vapauden mahdollisuudet ovat suhteessa saavutettuun sivilisaation vaiheeseen. Ne riippuvat kulloisessakin vaiheessa saavutettavissa olevista aineellisista ja henkisistä resursseista, jotka ovat paljolti määrällistettävissä ja laskettavissa. Kehittyneen teollisen yhteiskunnan aikakaudella määrällistettävissä ja laskettavissa ovat myös rationaaliset tavat käyttää näitä resursseja ja jakaa yhteiskunnallisia tuotteita niin, että ne tyydyttävät ensisijaisesti elintärkeitä tarpeita minimoiden raadannan ja epäoikeudenmukaisuuden. Toisin sanottuna on mahdollista määritellä suunta, johon vallitsevia instituutiota, politiikkaa ja mielipiteitä olisi ohjattava, jotta voidaan parantaa mahdollisuuksia rauhaan, joka ei tarkoita samaa kuin kylmä sota tai pieni kuuma sota, ja tyydyttää tarpeita niin, ettei yhteiskunta elä köyhyydestä, sorrosta ja riistosta. Siten on myös mahdollista tunnistaa sellaiset politiikan muodot, mielipiteet ja liikkeet, jotka edistävät tämän mahdollisuuden toteutumista, ja sellaiset, jotka toimivat päinvastoin. Taannuttavien liikkeiden tukahduttaminen on edellytys edistyksellisten vahvistumiselle.

Kysymykseen, kuka on kelpoinen tekemään kaikki nämä erottelut ja määritelmät sekä tunnistamaan yhteiskunnan kokonaisuuden, on nyt yksi looginen vastaus, nimittäin kaikki ihmiset "kykyjensä kypsyydessään" – kaikki, jotka ovat oppineet ajattelemaan rationaalisesti ja itsenäisesti. Vastaus Platonin oppineiden diktatuuriin on vapaiden ihmisten sivistyksellinen ja demokraattinen diktatuuri. John Stuart Millin käsitys res publicasta ei ole vastakohta Platonille: liberaalikin vaatii auktoriteettia, nimittäin Järjen auktoriteettia, ei vain henkisenä vaan myös poliittisena valtana. Platonilla rationaalisuus on rajoittunut pienelle määrälle filosofikuninkaita. Millillä jokainen rationaalinen ihminen osallistuu keskusteluun ja päätöksentekoon – mutta vain rationaalisena olentona. Kun yhteiskunta on tullut täydellisen hallinnan ja indoktrinaation vaiheeseen, tämä olisi todella pieni määrä ihmisiä, eikä välttämättä sama joukko, jotka ovat tulleet valituiksi ihmisten edustajiksi. Ongelmana ei ole oppineiden diktatuuri, vaan julkisen mielipiteen ja sitä suljetussa yhteiskunnassa ohjaavien tahojen tyrannian hajottaminen.

Vaikka oletamme edistyksen ja taantumuksen välisen eronteon empiirisen rationaalisuuden, vaikka sitä voidaan soveltaa suvaitsevaisuuteen ja siihen vedoten voidaan poliittisesti oikeuttaa todellisuudessa voimakkaasti syrjivää suvaitsevaisuutta (vapaaseen ja tasa-arvoiseen keskusteluun nojaavan uskontunnustuksen kumoaminen), eräs seuraus on kuitenkin mahdoton. Sanoin jo, että sen sisäisen logiikan nojalla taannuttavien liikkeiden suvaitsemisen lakkauttaminen ja edistyksellisiä suuntauksia suosiva syrjivä suvaitsevaisuus merkitsisi samaa kuin "virallinen" kumouksen edistäminen. Historiallisen edistyksen laskelmoiminen (joka on tosiasiallisesti julmuuden, kurjuuden ja tukahduttamisen vähentämiseen pyrkivää laskelmointia) näyttää tarkoittavan laskelmoitua valintaa kahden erilaisen poliittisen väkivallan muodon välillä: valintaa asettua laillisesti perustetun vallan puolelle (joka perustuu legitiimille toiminnalle, hiljaiselle suostumukselle tai sen kyvyttömyydelle estää väkivalta) tai potentiaalisesti kumouksellisten liikkeiden puolelle. Lisäksi, suhteessa jälkimmäiseen, epätasa-arvoisen kohtelun politiikka suojelisi vasemmistolaista radikalismia oikeistolaista vastaan. Voidaanko historiallisen laskelmoinnin perusteella oikeuttaa yksi väkivallan muoto toista vastaan? Tai pikemmin (koska "oikeutukseen" liittyy moraalinen konnotaatio): onko olemassa sen suuntaisia historiallisia todisteita, että väkivallan yhteiskunnallinen alkuperä ja liikevoima (hallittujen tai hallitsevien luokkien, hyväosaisten tai huono-osaisten, vasemmiston tai oikeiston joukosta kumpuava väkivalta) on osoitettavassa suhteessa edistykseen (kuten se on yllä tullut määritellyksi)?

Kaikki "avoimelle" historialliselle todistusaineistolle perustuvan tutkimuksen vaatimukset täyttävän hypoteesin puitteissa näyttää siltä, että sorrettujen luokkien kapinasta kumpuava väkivalta on rikkonut hetkiksi historiallisen epäoikeudenmukaisuuden, raakuuden ja hiljaisuuden jatkumon. Hetkiksi, mutta riittävän räjähtäviksi hetkiksi laajentaakseen vapauden ja oikeudenmukaisuuden alaa ja jakaakseen kurjuuden ja sorron paremmin ja oikeudenmukaisemmin uudessa yhteiskuntajärjestelmässä – yhdellä ilmauksella sanottuna: edistääkseen sivilisaatiota. Englannin sisällissodat, Ranskan vallankumous ja Kiinan sekä Kuuban vallankumoukset voivat havainnollistaa hypoteesia. Sitä vastoin eräs sivilisaation uuden aikakauden alkua merkitsevä historiallinen muutos yhdestä yhteiskuntajärjestelmästä toiseen, joka ei saanut kipinäänsä ja muutosvoimaansa voimakkaasta "alhaalta" ponnistavasta liikkeestä, nimittäin Rooman läntisen valtakunnan romahdus, toi mukanaan pitkän, useiden vuosisatojen mittaisen taantumuksen aikakauden, kunnes uusi, korkeampi sivilisaation aikakausi syntyi tuskallisen väkivaltaisesti kerettiläisten 1200-luvun ja talonpoikien sekä työläisten 1300-luvun kapinoiden kautta. [9]

Mitä tulee historialliseen väkivaltaan, joka on kummunnut hallitsevien luokkien joukosta, ei tällaista suhdetta edistykseen nähtävästi ole. Dynastisten [10] ja imperialististen sotien pitkä sarja, spartakistikapinan tuhoaminen Saksassa vuonna 1919 tai fasismi ja natsismi eivät rikkoneet vaan pikemminkin vahvistivat ja tekivät tilaa tukahduttamisen jatkumolle. Sanoin tarkoituksella, että kumpusi "hallitsevien luokkien joukosta". On selvää, että on tuskin mitään ylhäältä päin järjestäytyneen väkivallan muotoa, joka ei mobilisoisi ja aktivoisi joukoittaista tukea alhaalta. Ratkaiseva kysymys on, kenen ja minkä ryhmän etujen puolesta sellainen väkivalta on laukaistu? Vastausta ei välttämättä saada jälkikäteisesti. Juuri mainituissa historiallisissa esimerkeissä olisi voinut ja olikin ennalta odotettua, palvelisiko kehityssuunta vanhan järjestyksen parantelemista vai uuden syntymistä.

Suvaitsevaisuuden vapauttaminen merkitsisi siten suvaitsemattomuutta oikeistolaisia liikkeitä kohtaan ja vasemmistolaisten liikkeiden suvaitsemista. Mitä tulee tämän suvaitsevaisuuden ja suvaitsemattomuuden laajuuteen: ...se ulottuisi sekä toimintaan, keskusteluun kuin propagandaan, sekä tekojen että sanojen tasolle. Perinteiset selkeän ja välittömän uhan kriteerit eivät enää näytä riittäviltä tilanteessa, jossa koko yhteiskunta on teatteriyleisön asemassa jonkun huutaessa: "Tulipalo!" Se on tilanne, jossa täydellinen katastrofi voidaan laukaista minä hetkenä tahansa, ei vain teknisen virheen, vaan myös rationaalisen riskien virhearvioinnin tai jonkun valtiojohtajan harkitsemattomien puheiden seurauksena. Fasistien ja natsien johtajien puheet olivat erilaisissa menneisyyden olosuhteissa välitön alkusoitto joukkoteurastukselle. Propagandan ja toiminnan, puolueorganisaation ja kansan välisestä etäisyydestä oli tullut liian lyhyt. Mutta viestin leviäminen olisi voitu pysäyttää ennen kuin oli liian myöhäistä. Jos demokraattinen suvaitsevaisuus olisi vetäytynyt silloin, kun tulevat johtajat aloittivat kampanjansa, ihmiskunnalla olisi ollut mahdollisuus välttää Auschwitz ja maailmansota.

Koko fasismin jälkeinen aika on ollut selkeän ja välittömän uhan aikaa. Näin ollen todellinen lauhduttaminen vaatii ennen tekoja tapahtuvaa suvaitsevaisuuden supistamista – sanoin, painotuottein ja kuvin käytävällä viestinnän tasolla. Tällainen sanan- ja kokoontumisvapauden oikeuden jyrkkä peruuttaminen on totisesti perusteltua vain, jos koko yhteiskunta on äärimmäisessä vaarassa. Väitän, että yhteiskuntamme on tällaisessa hätätilassa ja että tästä on tullut tavallinen asiaintila. Erilaiset mielipiteet ja "filosofiat" eivät voi enää rauhallisesti kilpailla kannatuksestaan ja vakuuttavuudestaan rationaalisin perustein, sillä ne, jotka määräävät kansalliset ja yksilölliset edut, järjestävät ja piirtävät "aatteiden markkinapaikan" rajat. Yhteiskunnassa, jolle ideologit ovat julistaneet "ideologioiden lopun", väärästä tietoisuudesta [11] on tullut yleistä tietoisuutta – valtiojohdosta aina sen viimeisiin vastustajiin saakka. Pieniä ja voimattomia vähemmistöjä, jotka kamppailevat väärää tietoisuutta ja siitä hyötyviä vastaan, on autettava. Niiden olemassaolon jatkuminen on tärkeämpää kuin hyväksikäytettyjen oikeuksien ja vapauksien häikäilemätön säilyttäminen näitä vähemmistöjä sortaville. Nyt tulisi olla ilmeistä, että jotta kansalaisoikeudettomat voisivat käyttää kansalaisoikeuksiaan, on kansalaisoikeudet evättävä niiltä, jotka estävät niiden käyttämisen. Päähän potkittujen vapauttaminen ei edellytä ainoastaan heidän vanhojen vaan myös uusien herrojen tukahduttamista.

Suvaitsemattomuus muutokseen pyrkiviä taannuttavia liikkeitä kohtaan ennen kuin niistä tulee vaikuttavia, suvaitsemattomuus jopa ajatuksia, mielipiteitä ja sanoja kohtaan sekä lopulta suvaitsemattomuus myös toiseen suuntaan, eli niitä kohtaan, jotka nimittävät itseään konservatiiveiksi, poliittista oikeistoa kohtaan – nämä suvaitsemattomat demokratian vastaiset käsitykset ovat vastaus sille todelliselle demokraattisen yhteiskunnan kehitykselle, joka on tuhonnut pohjan universaalilta suvaitsevaisuudelta. Olosuhteet, joissa suvaitsevaisuudesta voi jälleen tulla vapauttava ja inhimillistävä voima, odottavat vielä luomistaan. Kun suvaitsevaisuus toimii pääosin sortavan yhteiskunnan suojaamisen ja säilyttämisen sekä vastarinnan neutralisoinnin puolesta ja tekee ihmisistä immuuneja toisia ja parempia elämänmuotoja vastaan, tulee suvaitsevaisuudesta vääristynyttä. Jos tämä vääristymä syntyy yksilön mielessä, hänen tietoisuutensa ja tarpeidensa piirissä, moninaisten etupyrkimysten kokonaisuuden täyttäessä hänen ajatukset ennen kuin hän voi kokea orjuutensa, vastatoimien tätä epäinhimillistämistä kohtaan on alettava jo syntyvaiheessa, jossa väärä tietoisuus muotoutuu (pikemminkin: on järjestelmällisesti muodostettu) – sen täytyy alkaa niiden sanojen ja kuvien ulossulkemisella, jotka ruokkivat tätä tietoisuutta. Tämä tarkoittaa tietenkin sensuuria, jopa ennakkosensuuria, mutta sellaista, joka on avoimesti suunnattu sitä enemmän ja vähemmän piilossa olevaa sensuuria vastaan, joka läpäisee vapaan tiedotusvälineistön. Siellä missä väärästä tietoisuudesta on tullut vallitseva kansallinen ja kansanomainen tapa, se muuntautuu miltei välittömästi käytännöksi. Siten ideologian ja todellisuuden, sortavien ajattelu- ja toimintamallien, tuhoavan kielen ja tekojen välinen turvallinen etäisyys kapenee vaarallisesti. Niinpä väärän tietoisuuden läpäisevä murros voi tuottaa Arkhimedeen pisteen laajemmalle vapautumiselle – varmasti äärettömän pienen pisteen, mutta muutoksen mahdollisuus riippuu tällaisten pienten pisteiden laajentamisesta.

Vapautuksen voimia ei voida samaistaa mihinkään yhteiskuntaluokkaan, joka materiaalisten olosuhteidensa nojalla on vapaa väärästä tietoisuudesta. Nämä luokat ovat nykypäivänä toivottomasti hajautuneet kaikkialle yhteiskuntaan ja kamppailevat vähemmistöt sekä eristetyt ryhmät ovat usein vastatusten heidän omien johtajiensa kanssa. Kieltäymyksen ja reflektion henkinen tila tulisi luoda uudelleen yhteiskunnassa sen laajassa merkityksessä. Hallinnan yhteiskunnan konkreettisesta jähmettyneisyydestä syntyvän inhon seurauksena vapautuksen ponnisteluista tulee "abstraktia". Ne voidaan pelkistää tapahtumakulkujen tunnistamisen helpottamiseksi, kielen vapauttamiseksi orwellilaisen syntaksin ja logiikan tyranniasta sekä sellaisten käsitteiden kehittelyksi, joiden avulla todellisuutta voidaan ymmärtää. Väite, että vapauden edistyminen edellyttää edistystä vapauden tiedostamisessa, pitää paikkansa enemmän kuin koskaan. Siellä, missä mielestä on tehty politiikan teon ja erilaisten politiikkojen subjekti-objekti, älyllisestä itsenäisyydestä, "puhtaan" ajattelun maailmasta, on tullut poliittisen kasvatuksen (pikemminkin kriittisen kasvatuksen) kysymys.

Tämä tarkoittaa, että näennäisen neutraaleista, arvovapaista ja formaaleista oppimisen ja opettamisen muodoista tulee poliittisia, niiden omin perustein ja itsenäisesti. Tosiasioiden oppiminen, totuuden kokonaisuus ja sen ymmärtäminen on läpikotaista kritiikkiä, älyllistä kumouksellisuutta. Maailmassa, jossa inhimilliset kyvyt ja tarpeet ovat ehkäistyjä tai vääristeltyjä, itsenäinen ajattelu johtaa "vääristyneeseen maailmaan", vakiintuneen sorron maailman ristiriitaan ja vastakohtaan. Tämä ristiriita ei ole vain nimellistä, ei vain hämmentynyttä ajattelua tai fantasiaa, vaan se on annetun, nykyisen maailman looginen kehitysaskel. Jopa ylittäen akateemisen vapauden suojamuurin sorto tunkeutuu akateemiseen toimintakenttään itseensä ja ehkäisee tällaisen edistyksen, puhtaasti sortavan yhteiskunnan voiman vuoksi ja sen välttämättömyyden sanelemana, että ihmisten on tultava toimeen tällaisessa yhteiskunnassa. Mielen etuosto-oikeus turmelee puolueettomuuden ja objektiivisuuden. Jollei opiskelija opi ajattelemaan vastakkaiseen suuntaan, hänestä tulee taipuvainen asettamaan tosiasiat vallitsevien arvojen kehyksiin. Oppineisuus, so. tietämyksen hankkiminen ja sen avulla viestiminen, estää tosiasioiden puhdistamisen ja eristämisen totuuden kokonaisuuden yhteydestä. Oleellinen osa jälkimmäistä on sen tunnistaminen, kuinka pelottavassa määrin historia on voittajien tekemää ja kirjoittamaa, toisin sanoen missä määrin historia on sortamisen kehitystä. Tämä sorto on niissä tosiasioissa itsessään, jotka se vakiinnuttaa. Ne itsessään kantavat kielteistä arvoa yhtenä puolena ja osana niiden faktisiteettia. Mikäli tarkastelemme suuria inhimillisyyttä vastaan hyökänneitä kampanjoita (kuten ristiretki albigensseja vastaan) [12] samalla puolueettomuudella kuin epätoivoisia inhimillisyyden puolesta käytyjä kamppailuja, tarkoittaa se vastakohtaisten historiallisten merkitysten neutralisoimista, teurastajien yhteen sovittamista heidän uhreihinsa ja todistusaineiston vääristelyä. Tällainen näennäinen puolueettomuus auttaa uusintamaan voittajien herruuden hyväksyntää ihmisten tietoisuudessa. Näin ollen pohja vapauttavalle suvaitsevaisuudelle, joka vielä odottaa tulemistaan, on niiden sivistämisessä, joita ei ole vielä kypsällä tavalla sopeutettu, eli nuorison mielissä.

Koulutus tarjoaa toisenkin esimerkin petollisesta, abstraktista suvaitsevaisuudesta, joka on puettu konkretian ja totuuden asuun. Se voidaan vetää yhteen itsetoteutuksen käsitteessä. Käynnissä on laajamittainen liike, joka vastustaa sorron paheellisuutta ja korostaa yksilön tarvetta itselliseen olemiseen. Se haluaa sallia lapsille kaikenlaiset luvat ja on jatkuvasti psykologisesti huolissaan opiskelijoiden henkilökohtaisista ongelmista. Kysymys siitä, mitä on tukahdutettava ennen kuin yksilöllä voi olla minuus, itseys, on alituisesti kevyesti sivuutettu. Yksilölliset potentiaalisuudet ovat ensisijaisesti vahingollisia, koska ne kiinnittyvät yksilöä ympäröivän yhteiskunnan potentiaalisuuksiin: aggressioon, syyllisyydentunteeseen, tietämättömyyteen, kaunaan ja raakuuteen, jotka turmelevat hänen elämänviettinsä. Jos minuuden identiteetin on oltava enemmän kuin näiden potentiaalisuuksien välitön toteuma (mikä on epätoivottua yksilölle inhimillisenä olentona), se edellyttää tukahduttamista ja sublimaatiota, tietoista muutosta. Tähän prosessiin kuuluu sen jokaisessa vaiheessa (käyttääkseni naurettavuuteen asti käytettyä ilmausta, joka tässä paljastaa ytimekkään konkreettisuutensa) negaation negaatio ja välittömän välittäminen. Identiteetti ei ole enempää eikä vähempää kuin tämä prosessi. "Vieraantuminen" on pysyvä ja olennainen identiteetin perusehto, subjektin objektiivinen puoli – eikä kuten se nykyään on esitetty sairautena, psykologisena tilana. [13] Freud tunsi hyvin eron edistyksellisen ja taannuttavan, vapauttavan ja tuhoavan tukahduttamisen välillä. Itsetoteutuksen julkinen muoto edistää itseyden ja toiseuden kadottamista, se edistää elämäntapaa sellaisessa välittömyydessä, joka sortavassa yhteiskunnassa on (käyttääkseni toista hegeliläistä ilmaisua) huonoa välittömyyttä (schlechte Unmittelbarkeit). Se eristää yksilön yhdestä ulottuvuudesta, jossa hän voisi "olla itsensä", hänen poliittisesta olemassaolon tavasta, joka on hänen koko olemassaolonsa ytimessä. Sen sijaan se rohkaisee sopeutumattomuutta ja hellittämistä sellaisin tavoin, jotka jättävät todelliset yhteiskunnan sortokoneistot täydellisen koskemattomiksi, mikä jopa vahvistaa näitä koneistoja korvaamalla yksityisen ja henkilökohtaisen kapinan tuottaman tyydytyksen enemmän kuin yksityisellä ja henkilökohtaisella, siten autenttisemmalla, vastarinnalla. Tämänkaltaiseen itsetoteutukseen liittyvä desublimaatio on itsessään tukahduttavaa, sikäli kuin se heikentää järjen välttämättömyyttä ja voimaa, sitä onnettoman tietoisuuden [14] aikaansaavaa voimaa, joka ei kouhkaa arkkityyppisenä henkilökohtaisen turhauman purkautumisena – viettipohjan toivottomana elpymisenä, joka tulee ennemmin tai myöhemmin antamaan periksi kaikkialla läsnä olevalle hallinnoidulle maailmalle – mutta joka tunnistaa tämän kokonaisuuden kauhut kaikkein yksityisimpänä turhaumana ja toteuttaa itsensä tässä tunnistamisessa. [15]

Olen yrittänyt osoittaa, kuinka kehittyneen teollistuneen yhteiskunnan muutos, joka on horjuttanut taloudellisen ja poliittisen liberalismin perusteita, on myös muuttanut suvaitsevaisuuden liberaalia tarkoitusta. Suvaitsevaisuus, joka oli liberaalin aikakauden suuri saavutus, yhä tunnustetaan ja sitä sovelletaan samalla kun taloudellinen ja poliittinen kehityskulku on alistettu kaikkialla läsnä olevalle ja vaikuttavalle hallitsevien intressien mukaiselle hallinnalle. Seurauksena on objektiivinen ristiriita yhtäältä taloudellisen ja poliittisen rakenteen ja toisaalta suvaitsevaisuuden teorian ja käytännön välillä. Muuttunut yhteiskunnallinen rakenne on taipuvainen heikentämään suvaitsevaisuuden vaikutusta toisin ajattelevia vastarintaliikkeitä kohtaan ja vahvistamaan konservatiivisia ja taantumuksellisia voimia. Suvaitsevaisuuden tasa-arvoisuudesta tulee abstraktia, valheellista. Toisin ajattelevien yhteiskunnallisten voimien todellisen heikentymisen myötä vastarinta on eristetty pieniksi ja usein keskenään vihamielisiksi ryhmiksi, jotka jopa siellä missä niitä suvaitaan hierarkkisen yhteiskuntarakenteen muovaamien kapeiden rajojen sisällä, ovat voimattomia silloin kun ne pysyvät näiden rajojen sisällä. Suvaitsevaisuus, jota heille osoitetaan, on pettävää ja edistää hallittua yhteistyötä.

Nämä samat ehdot jättävät suvaitsevaisuuden kritiikin abstraktiksi ja akateemiseksi. Väitteestä, että oikeistoa ja vasemmistoa kohtaan sovellettua suvaitsevaisuuden tasapainoa tulisi korjata radikaalisti, jotta suvaitsevaisuuden vapauttava tarkoitus voitaisiin palauttaa, on tullut vain epärealistista spekulaatiota. Sellainen korjausliike näyttäisi merkitsevän samaa kuin saattaa voimaan kumoukseen tähtäävä "oikeus vastarintaan". Ei ole olemassa, eikä voi olla olemassa millekään ryhmälle tai yksilölle mitään sellaista oikeutta, joka vastustaa kansan enemmistön vahvistamaa perustuslaillista hallitusta. Mutta uskon, että alistetuilla ja nujerretuilla vähemmistöillä on "luonnollinen oikeus" vastarintaan, joka käyttää lain ulkopuolisia keinoja, jos lailliset keinot ovat osoittautuneet riittämättömiksi. Laillinen yhteiskuntajärjestys suojelee aina ja kaikkialla vallitsevaa hierarkiaa. On mieletöntä vedota tämän laillisen yhteiskuntajärjestyksen arvovaltaan niitä vastaan, jotka siitä kärsivät ja kamppailevat sitä vastaan – ei henkilökohtaisten etujen tai koston vuoksi, vaan jotta he voivat saada osansa inhimillisyydestä. Heitä ei voi tuomita kukaan muu kuin viranomaiset, poliisi ja heidän omatuntonsa. Käyttäessään väkivaltaa he eivät synnytä uutta väkivallan ketjua vaan yrittävät rikkoa vallitsevan väkivallan jatkumon. Koska heitä tullaan rankaisemaan, he tietävät riskit. Kun he ovat valmiita ottamaan tämän riskin, kellään kolmannella taholla, kaikkein vähiten opettajilla ja sivistyneistöllä, ei ole oikeutta saarnata heille pidättäytymistä.

Vuoden 1968 loppusanat

Tässä maassa vallitsevissa olosuhteissa suvaitsevaisuus ei täytä, eikä voi täyttää, sitä sivistyksellistä tarkoitusta, nimittäin erimielisyyden varjelua, jonka liberaalit demokratian puolestapuhujat katsovat siihen kuuluvan. Suvaitsevaisuuden historiallinen edistyksellinen voima piilee sen laajennuksessa sellaisiin erimielisyyden tapoihin ja muotoihin, jotka eivät ole sitoutuneet yhteiskunnan status quon säilyttämiseen, eivätkä ole rajoittuneet vallitsevan yhteiskunnan institutionaalisiin kehyksiin. Niinpä suvaitsevaisuuden aatteesta seuraa, että erimielisten ryhmien ja yksilöiden on välttämättä ryhdyttävä laittomuuksiin, jos ja kun vallitseva laillisuus estää erimielisyyden ja toimii erimielisyyden kehkeytymistä vastaan. Tämä ei ole tilanne vain diktatuurin hallitsemissa totalitaarisissa yhteiskunnissa, yksipuoluejärjestelmissä, vaan myös demokratioissa (edustuksellisissa, parlamentaarisissa tai "suorissa"), joissa enemmistö ei muodostu itsenäisen ajattelun ja mielipiteenmuodostuksen tuloksena, ennemminkin julkisen mielipiteen monopolistisesta tai oligopolistisesta hallinnasta, joka ei (yleensä) sisällä terroria tai sensuuria. Tällaisissa tilanteissa enemmistö on itseään uusintava samalla uusintaen ne edut, joista kiinni pitämiseksi enemmistö on alun perin muodostettu. Se on jo rakenteensa perusteelta "suljettu", jähmettynyt. Se torjuu kaikki muutokset "a priori", paitsi muutokset järjestelmän sisällä. Tämä tarkoittaa kuitenkin sitä, ettei enemmistöllä ole enää oikeutta omaksua demokraattista arvoasemaa parhaana yhteisten etujen suojelijana. Tällainen enemmistö on kaikkea muuta kuin vastakohta Rousseaun "yleistahdolle". Se ei koostu yksilöistä, joiden poliittinen toiminta on heidän yksityisten etujensa todellinen "abstraktio", vaan sitä vastoin yksilöistä, jotka ovat todella samaistaneet heidän yksityiset etunsa heidän poliittiseen toimintaan. Enemmistön tahdon vahvistavat ja sitä toimeenpanevat edustajat vahvistavat ja toimeenpanevat itsekkäitä etuja, joiden taakse enemmistö on muodostunut. Demokratian ideologia piilottaa sen sisällöttömyyden.

Yhdysvalloissa tämä suuntaus kulkee käsi kädessä monopolistisen tai oligopolistisen pääoman kasaantumisen ja julkisen mielipiteen so. enemmistön muodostumisen kanssa. Mahdollisuus vaikuttaa enemmistöön millään tehokkaalla tavalla on hinnoiteltu sellaisiin dollarimääriin, jotka ovat täysin radikaalin opposition saavuttamattomissa. Näin myös vapaasta ajatusten välisestä kilpailusta ja vaihdosta on tullut farssi. Vasemmistolla ei ole tasavertaista ääntä, ei tasavertaista pääsyä joukkotiedotusvälineisiin ja niiden julkisuuskoneistoon – ei siksi, että salaliitto sulkisi heidät ulos, vaan koska, vanhan kunnon kapitalistin sanoin ilmaistuna, sillä ei ole vaadittavaa ostovoimaa. Eikä vasemmistolla ole tällaista ostovoimaa, koska se on vasemmisto. Nämä ehdot jättävät radikaaleille vähemmistöille strategian, joka pohjimmiltaan epää oletetusti puolueettoman mutta todellisuudessa syrjivän suvaitsevaisuuden jatkuvan soveltamisen. Strategia esimerkiksi vastustaa oikeiston (tai keskustan) ja vasemmiston yhtäläistä edustusta. Ei niinkään "tasavertainen" edustus vaan vasemmiston enemmistö tasoittaisi vallitsevaa epätasa-arvoa.

Suvaitsevaisuutta toki harjoitetaan ennakkoon muuratuissa eriarvoisuuden ja valtasuhteiden kehyksissä. Jopa pöyristyttävät mielipiteet tulevat ilmaistuiksi ja sokeeraavia tapahtumia televisioidaan. Vallitsevan politiikan kriitikkojen puheet keskeytyvät yhtä monin mainoskatkoin kuin konservatiivien kannattajien. Onko näiden taukojen tarkoitus katkaista järjestelmään sitoutuneen julkisuuden silkka voima, laajuus ja jatkuvuus sekä indoktrinaatio, joka toimii loputtomiin mainoksiin kuin myös viihteeseen leikkisästi liudentuneena?

Otin tällaisen tilan huomioon "Sortavassa suvaitsevaisuudessa" ja esitin syrjivän suvaitsevaisuuden soveltamista vastakkaiseen suuntaan, keinona muuttaa oikeiston ja vasemmiston välistä horjuvaa tasapainoa rajoittamalla oikeiston oikeuksia ja siten toimimalla kaikkialle leviävää eriarvoistavaa vapautta vastaan (erilaiset mahdollisuudet käyttää hyväksi demokraattisen suostuttelun välineitä) ja vahvistamalla sorrettuja sortajia vastaan. Suvaitsevaisuutta rajoitettaisiin suhteessa liikkeisiin, jotka ovat luonteeltaan todistettavasti aggressiivisia tai tuhoavia (rauhan, oikeudenmukaisuuden ja kaikkia koskettavan vapauden mahdollisuuksia tuhoavia). Tällaista syrjintää sovellettaisiin myös liikkeisiin, jotka vastustavat köyhiä, heikkoja ja vammaisia varten säädetyn sosiaalisen lainsäädännön laajentamista. Kuten myös sellaista vihamielistä asennetta kohtaan, joka tuomitsee tällaisen politiikkana, joka ei enää sovella "yhteen osaan" pyhää liberalistista tasa-arvon periaatetta. Väitän, että on olemassa tilanteita, joissa ei ole "yhtä osaa" missään muussa kuin muodollisessa mielessä tai "yksi osa" on osoitettavan "taantumuksellinen" ja estää kaikki mahdolliset parannukset ihmisenä olemisen ehtoihin. Epäinhimillisen propagandan suvaitseminen ei vesitä ainoastaan liberalismin vaan kaikkien edistyksellisten poliittisten filosofioiden päämäärät.

Edellytin olemassa olevia ja osoitettavissa olevia kriteerejä aggressiivisille, taannuttaville ja tuhoaville voimille. Jos enemmistön ilmaisema mielipide ei enää (pikemminkin ei vielä) muotoudu demokraattisin kriteerein, jos elämälle välttämättömät inhimillisen edistyksen aatteet, arvot ja päämäärät eivät enää (pikemminkin eivät vielä) voi tasavertaisesti kilpailla osana julkisen mielipiteen muodostumisprosessia, jos ihmiset eivät enää (pikemminkin eivät vielä) ole suvereeneja vaan todellisen suvereenin mahdin "luomia" – onko olemassa mitään muuta vaihtoehtoa kuin kansaa hallitsevan "eliitin" diktatuuri? Koska kansan (usein nimitetään Kansaksi) kyvyt muodostaa omat näkemyksensä, joissa liberalismi katsoi vapauden juurien piilevän, eivät ole vapaita, itsenäinen ajattelu ja itsenäiset puheenvuorot eivät voi saavuttaa ensisijaista pätevyyttä ja vaikutusvaltaa – edes silloin kun Kansa muodostaa ylivoimaisen enemmistön.

Jos valinta tapahtuisi aidon demokratian ja diktatuurin välillä, demokratia olisi epäilemättä parempi vaihtoehto. Mutta demokratiaa ei ole olemassa. Vallitsevan poliittisen prosessin radikaaleja kriitikoita arvostellaan vaivattomasti kannattamastaan "elitismistä", vaihtoehtoisesta sivistyneistön diktatuurista. Tosiasiallisesti meillä on epä-älyllisten poliitikkojen, kenraalien ja liikemiesten muodostaman vähemmistön edustuksellinen hallinto. Tämän "eliitin" saavutukset eivät ole kovin lupaavia, eikä sivistyneistölle myönnetty poliittinen valtaoikeus olisi välttämättä huononnus yhteiskunnalle kokonaisuudessaan.

Joka tapauksessa John Stuart Mill, joka ei suoranaisesti ollut liberaalin edustuksellisen hallinnon vihollinen, ei tuntenut samanlaista vastenmielisyyttä sivistyneistön poliittista johtajuutta kohtaan kuin nykyisen näennäisdemokratian suojelijat. Mill uskoi, että "yksilöllinen henkinen etevämmyys" oikeuttaa "katsomaan yhden ihmisen mielipiteen vastaavan enemmän kuin yhden ihmisen mielipidettä".

"Kunnes on laadittu ja kunnes yleinen mielipide on valmis hyväksymään jonkinlaisen painotetun äänestyskäytännön, joka voi määrätä sivistykselle, sellaisenaan ja sen itsensä vuoksi, suuremman määrän vaikutusvaltaa sekä muodostaa näin riittävän vastapainon vähiten sivistyneen luokan määrälliselle vaikutusvallalle, niin täysin yleisen äänioikeuden hyötyjä ei voida saavuttaa tuomatta sen mukana, kuten asia minusta näyttää, vakavampia epäkohtia." [16]

"Eronteko sivistyksen hyväksi, oikeus itsessään" oli asia, jonka tuli myös suojella "sivistyneistöä kouluttamattomien luokkaperustaiselta lainsäädännöltä", niin ettei se kuitenkaan mahdollistanut myöskään sivistyneistön harjoittamaa luokkaperustaista lainsäädäntöä. [17]

Nykypäivänä näillä sanoilla on ymmärrettävästi demokratian vastainen, "elitistinen" sävy – ymmärrettävästi niiden vaarallisten radikaalien sovellusten takia. Sillä jos "sivistys" on enemmän ja muuta kuin harjoittelua, opettelua ja vallitsevaan yhteiskuntaelämään valmentautumista, se ei tarkoita pelkästään sitä, että annetaan ihmisille mahdollisuus tuntea ja ymmärtää tosiasioita, joista todellisuus koostuu. Sivistys merkitsee myös kykyä tuntea ja ymmärtää tekijät, jotka perustavat nämä tosiasiat, jotta ihminen voi muuttaa niiden muodostamaa epäinhimillistä todellisuutta. Tällainen humanistinen sivistys pitäisi sisällään "kovat" tieteet (yhtä "raskaat" kuin Pentagonin hankkima aseistus?) ja vapauttaisi ne niiden tuhoavasta tarkoituksesta. Toisin sanottuna sellainen koulutus palvelisi todella huonosti vallitsevaa Järjestelmää. Poliittisten valtaoikeuksien antaminen sivistyneille ihmisille olisi tietysti vallitsevan Järjestelmän mittapuun mukaan demokratian vastaista. Mutta tämä ei ole ainoa mittapuu.

Vaihtoehto vallitsevalle näennäisdemokraattiselle prosessille ei kuitenkaan ole diktatuuri tai eliitti, riippumatta siitä kuinka sivistynyt tai älykäs, vaan kamppailu todellisen demokratian puolesta. Osa tätä kamppailua on taistelu suvaitsevaisuuden ideologiaa vastaan, joka todellisuudessa suosii ja vahvistaa eriarvoisuuden ja syrjinnän vallitsevan tilan säilyttämistä. Tämän kamppailun vuoksi esitin erottelevan suvaitsevaisuuden käytäntöä. Tietenkin tämä käytäntö jo edellyttää sen radikaalin tavoitteen, jonka se pyrkii saavuttamaan. Syyllistyin tähän kehäpäätelmään kamppaillakseni sitä turmiollista ideologiaa vastaan, joka olettaa suvaitsevaisuuden jo olevan institutionalisoitu tässä yhteiskunnassa. Suvaitsevaisuus, joka synnyttää vapaan yhteiskunnan ja on sen tunnusmerkki, ei tule koskaan olemaan valtaapitävien antama lahja. Vallitsevissa enemmistön tyrannian olosuhteissa se voidaan saavuttaa vain radikaalien vähemmistöjen jatkuvien ponnistelujen tuloksena – suvaitsemattomien vähemmistöjen, joilla on tahto murtaa tyrannia ja toimia uuden vapaan sekä suvereenin enemmistön syntymisen puolesta, militantisti suvaitsemattomien vähemmistöjen, jotka eivät piittaa tuhoa sekä tukahduttamista suvaitsevista käyttäytymissäännöistä.

Essee ilmestyi alun perin vuonna 1965 nimellä "Repressive Tolerance". Vuoden 1968 loppusanojen kanssa se julkaistiin teoksessa Robert Paul Wolff, Barrington Moore, jr. ja Herbert Marcuse, A Critique of Pure Tolerance, Beacon Press, Boston 1969, s. 95–137.