PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

ilmestynyt 16.5.2012

Elina Halttunen-Riikonen

Pääkirjoitus

Alla muutamia päällimmäisiä tuntemuksia joita herää kuullessani sanan tiede tai jonkin sen johdannaisen.

Tieteellisellä maailmankuvalla tavataan viitata tieteelliseen tietoon ja tutkimukseen perustuvaan maailmankatsontaan.

Kyse on nimenomaan ja erityisesti luonnontieteiden viimeisempien saavutusten mukaisesta maailmankuvasta. Useimmiten tarkoitus onkin toimia erotusdiagnoosina uskonnollisille maailmankuville. Toimivaa jos haluaa erottua ”dogmaattisuudesta”: kyllä, on ollut hirmuliskoja. Fossiililöydöt ovat XXXXX vuotta vanhoja. Ei ole syytä puhua luomisen aikataulusta tai etsiä Nooan arkin sirpaleita.

Onko tässä tarpeeksi? Sanottu mitään? Silläkin uhalla että päädyn toistelemaan jo toisteltua, niin palataan kokemuksiin fenomenologisen kirjallisuuden äärellä:

Fenomenologit ovat kautta 1900-luvun esittäneet kriittisiä näkökulmia tieteelliseen katsontatapaan; kyse ei ole kieltämisestä (tieteen tulosten tai minkään muunkaan), vaan riittämättömyyden paljastamisesta. Ja mitä tapahtuu jos ja kun faktat ovat todempia (enemmän olemassa) kuin ihminen, joka niitä muotoilee?

Hannah Arendt aloittaa Vita activan (1958) niiden ristiriitaisten tuntemusten kuvaamisella, joita ihmisen (lajina) suurloikka, irtaantuminen maankamaralta, avaruudenvalloitus herättää. Onko nykyinen verrokki unelmatulevaisuudenkuva Mars-luotaimesta etsimässä vesijäämiä punaisen planeetan yksinäisillä kukkuloilla? Siellä minne ei ihmiselämän aikana ole pääsyä?

Luce Irigaray on liki 30 vuotta sitten kirjoittanut siitä, miten tieteellinen, neutraali ja kalkyloiva tieto pirstoo elävän ihmisen eri osiin. Toisaalla fysiologia, geenit, aivosähkökäyrät. Keskimääräinen elinajanodote. Mittaukset ja laskut. Toisaalla tuntu ja vieraannuttava lamaannus datan edessä. Eikä pelkästään ihmistä yleisesti, vaan myös ja erityisesti tutkijan, sen joka kuvittelee tuottavansa tietoa:

Onko tieteen ja elämän ”totuuden” pysyttävä toisistaan erillään, ainakin useimpien tutkijoiden kohdalla? Mistä tieteestä ja mistä elämästä silloin on kysymys? Tätä sopii kysyä erityisesti meidän aikakaudellamme, kun tiede ja sen tekniikat hallitsevat elämää niin suuressa määrin.

Mistä saa alkunsa tämä pirstoutuminen, johon tutkija on alistuttava ja johon he alistuvatkin. [– –] Tutkija haluaa nyt asettua maailman eteen ja nimetä sitä, säädellä sille lakeja ja aksiomatisoida sitä. Tutkija manipuloi luontoa, käyttää sitä hyväkseen ja riistää, mutta unohtaa olevansa itsekin luonnon sisällä. [1]

Tiede olisi tulosta tutkijan aktiivisesta itseosittamisesta. Persoona, sukupuoli- ja muut erot eivät ole olemassa tieteen kielessä.

Mutta minkälaisia vaihtoehtoja on, kun asiantilan toteaminen uhkaa muodostua mystiikkaa henkiväksi ja kaikenlaista epärationaalisuutta syleileväksi lausunnoksi? Heittää kuvitteellisiin liekkeihin ainakin: uskomukset että eri tieteenalat muodostavat yhden maailmankuvan tai asettuvat keskinäiseen hierarkiaan. Tai että tiede tai tieteellisyys tarkoittavat yhtä tiettyä selkeästimääriteltävissäolevaa asiaa. Että vastauksia on yhtä paljon kuin kysymyksiä (vai miten se menikään?)