PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

ilmestynyt 16.5.2012

Janne Säynäjäkangas
(suom. Elina Halttunen-Riikonen)

Psykoanalyysin ja feminismin risteyksessä
Haastattelussa Eva Bahovec

Slovenialainen filosofi Eva Bahovec (s. 1951) on erikoistunut ranskalaiseen nykyajatteluun, psykoanalyysiin ja naistutkimukseen, ja hänen nimensä yhdistetään Ljubljanan psykoanalyyttiseen koulukuntaan, jonka keskushahmo on toinen slovenialainen filosofi, maailmankuulu Slavoj Žižek. Opiskeluaikana Bahovec vietti vuoden Pariisissa aikana, jolloin ranskalainen älyllinen kuplinta oli voimakkainta. Hänellä oli tilaisuus seurata Michel Foucaultin, Gilles Deleuzen ja Roland Barthesin lisäksi itsensä Jacques Lacanin luentoja tämän viimeisenä elinvuotena.

Haastattelun aikana keskustelimme laajasti niin psykoanalyysista, filosofiasta kuin feminismistä. Ovatko psykoanalyysi ja feminismi arkkivihollisia vai liittolaisia? Entä mitä ovat tiede tai tieteellisyys, ja miten psykoanalyysi istuu näihin määritelmiin? Sivusimme myös elämälle välttämättömiä materiaalisia ehtoja: talouskriisin koettelemassa Sloveniassa leikkausten kouriin uhkaa joutua vaalittu tasa-arvoinen koulutusjärjestelmä.

Miten kiinnostuit psykoanalyysista?

Voisi sanoa, että tällä on jotain tekemistä sukupolvemme filosofisen pääsuuntauksen kanssa. Opiskelessamme filosofiaa Ljubljanassa oli yleistä lukea Marxia ja Hegeliä Marxin kautta pääsuuntauksen ollessa Frankfurtin koulukunta. Tämä oli itse asiassa erittäin hyvä lähtökohta ajatellen kysymystä siitä, kuinka yhdistää filosofinen traditio psykoanalyyttisten näkökulmien kanssa. Frankfurtin koulukunnan ajatuksena oli tuoda psykoanalyysista subjektiivisuuden käsite, jota tarvittiin Marxin ja Hegelin lukemisen jatkamiseksi. Tämä oli välttämätöntä esimerkiksi fasismin ymmärtämisen kannalta, jotta ongelma ei redusoituisi pelkästään taloudellisiin näkökulmiin. Tästä syystä psykoanalyysi alun perin otettiin käyttöön.

Toinen seikka, joka tapahtui sukupolvelleni tällä saralla oli, että jonkin ajan kuluttua aloimme enemmän tai vähemmän spontaanisti lukea vastajulkaistua ranskalaista kirjallisuutta. Vihkiydyimme ilmiöön, jota silloin tai myöhemmin alettiin kutsua strukturalismiksi.

Mikä on Ljubljanan psykoanalyyttinen koulukunta? Entä miten yhteytesi siihen muodostui?

Se on lacanilaisesti suuntautunut koulukunta. Alkujaan 1980-luvun alkupuolella, se kehitti yhteyttä Pariisin koulukuntaan ja Jacques-Alain Milleriin, joka tuolloin julkaisi Lacania ja opetti psykoanalyyttisessa tiedekunnassa Pariisissa. Miller oli tärkeä hahmo lacanilaisessa psykoanalyyttisessa liikkeessä. Julkaisemamme lacanilaista suuntausta edustava aikakausjulkaisu Problemi oli institutionaalisesti yhteydessä Millerin toimittamaan lacanilaiseen julkaisuun.

Samaan aikaan Žižek oli jo slovenialaisen filosofian ja psykoanalyysin päähahmo. Tämä on pieni maa, ja kyseessä oli pieni yhteisö ja pieni sukupolvi, joten olimme kaikki jollain tavalla yhteyksissä toisiimme. Kuitenkin Žižek oli kaikkein merkittävin hahmo. Hänen odotettiin alkavan opettaa yliopistossa ja saavan viran, mutta hän lykkäsi valmistumistaan jonkin aikaa henkilökohtaisten syiden takia, sillä hänen lapsensa oli pieni. Ja lopulta kun hänen oletettiin tulevan luennoimaan yliopistoomme hän ei saanutkaan työtä.

Filosofian monitieteisyydestä ja talouskriisistä

Lehtemme tämän numeron teemana on tieteiden rajat. Mitä tämä tuo mieleesi?

Itse asiassa aihe on yhteydessä tapaan jolla ranskalaisessa nykyfilosofiassa – angloamerikkalaisesta näkökulmasta tätä kutsustaan ranskalaiseksi epistemologiaksi - on kehitetty teoriaa tieteistä, ja ongelmaan tieteiden ja filosofian suhteista. Yhtäällä on Gaston Bachelard, joka oli erittäin merkittävä Louis Althusserille ja tämän tieteiden ja ideologian suhteiden uudelleenajattelulleen, ja sille, mitä se voisi tarkoittaa erityisesti filosofian tapauksessa. Toisaalla taas on Ganguilheim ja hänen vaikutuksensa Foucaultiin ja tämän medikaalisen järjestyksen ja myöhemmin vallan käsitteellistämiseensä. Tämä on ensimmäinen asia minkä pohjalta on syytä reflektoida tieteiden rajoja: kuinka filosofian täytyy reflektoida suhdettaan eri tieteisiin ja kuinka se ei voi myöskään kehittyä ilman tätä suhdetta. Ei ole filosofiaa ilman tieteitä, kuten Althusser sanoi. Ensiksi täytyy olla tieteitä, ja filosofia voi tulla vasta jonkin ajan päästä perässä.

Toisaalta ranskalaisen nykyfilosofian keskeinen idea on rajojen ylittäminen, eikä pelkästään filosofian ja jonkin tieteen tai tieteiden välillä, vaan myös niin että filosofian ja tieteiden välisiä rajoja avataan, kuten myös filosofian ja kirjallisuuden ja taiteellisen luomisen. Ajattelen siis, että tässä on uusi ajatus filosofiasta suhteessa taiteeseen ja tieteisiin. Tämä on ehkä sitä, mikä Deleuzella ja Guattarilla on mielessä kirjassaan ”Mitä filosofia on?”

Myös Alain Badiou, jota voisimme kutsua tämän ”ranskalaisen näytöksen” viimeisimmäksi edustajaksi, on yrittänyt tuoda jotain uutta esille suhteessa näihin rajoihin tavassa jolla hän haluaa yhdistää taiteen, tieteen ja filosofian. Näin myös ajatuksessaan neljästä totuuden ehdosta, jotka ovat tiede, taide, politiikka ja rakkaus. Tieteessä on kyse matematiikasta, taiteissa runoudesta, filosofiassa politiikasta, tässä hän on paljon velkaa Althusserille, jonka mukaan filosofiassa on kaksi perustavaa keskusta: ensimmäinen on tieteet ja toinen on politiikka. Tietenkin hänen täytyy lisätä tähän rakkauden puolelle psykoanalyysi, erityisesti Lacan. Näkisin, että Badiou pyrkii yhdistämään ranskalaisen epistemologisen tradition ja Althusserin.

Tässä vaiheessa haastattelumme keskeytyy, sillä Bahovecin kollega kasvatustieteistä tulee huoneeseen kiireisen asian kanssa, joka koskee julkisen sektorin yleislakkoa Sloveniassa 18.4.2012.

Itse asiassa yksi tämän haastattelun kysymyksistä voisikin koskea tätä lakkoa. Mistä siinä on kyse?

Uusi hallituskoalitiomme on oikeistolaisesti suuntautunut. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että yleinen ilmapiiri on sellainen, että ajatellaan, ettemme tarvitse paljon intellektuaaleja, opiskelijoita, ja humanisteja, eli kaiken kaikkiaan ei tarvita ihmisiä, jotka eivät ole ”välittömästi hyödyllisiä”, taloudellisesti suuntautuneita. Perusargumenttina tälle toimii talouskriisi, johon nykyisen hallituksemme vastaus on, että maamme koulutus- ja terveysjärjestelmän, kulttuurin ja muiden julkisten sektoreiden kuluja pitää vähentää. Nähdäkseni tämä on todellinen painajainen. Kaikki ovat tietoisia siitä, että olemme talouskriisin kourissa, mutta se ei ole niin voimakas kuin mitä sanotaan. Käytetty retoriikka on todella liioittelevaa. Ajatuksena on esimerkiksi ollut leikata kaikkien julkisella sektorilla työskentelevien palkkoja 15:sta prosentilla, mikä on todella iso luku. Tämä tarkoittaisi suuria määriä työttömiä ihmisiä, ja on todella haitallista esimerkiksi koulujärjestelmälle. Talouskriisiä ei pitäisi yrittää hoitaa säästöillä ainakaan näin suuressa mittakaavassa.

Pitkällä tähtäimellä se ei ole hyväksi myöskään taloudelle.

Tästä onkin kyse. Tarkoitan, että tarvitaan muitakin kuin taloudellisia toimenpiteitä. Se, miten tällä hetkellä yritetään ratkaista taloudellista tilannetta ei voi hoitaa sitä kuin tietyiltä osin. Tämä tapa ei ratkaise isompaa ongelmaa.Tämä on todella painajaismaista. Maamme perinteeseen on kuulunut mahdollisuus koulutukseen kaikille, että opistelijoiden ei tarvitse maksaa koulutuksestaan, ja tästä on pidettävä kiinni. Toivon että lakolla saamme jotain aikaiseksi.

Psykoanalyysin ja feminiinisyyden kaksoisside

On olemassa paljon psykoanalyysin feminististä kritiikkiä. Näetkö ristiriitaa feminismin ja psykoanalyysin välillä?

Psykoanalyysin feministinen kritiikki on tärkeää, mutta ongelma on, että suurin osa tällaisesta kritiikistä on liian yksinkertaistavaa tai pinnallista. Mielestäni on luettava ja tunnettava kaikki läpikotaisin ja luotava käsitteellistä kritiikkiä, sen sijaan, että puhutaan ”voi, tämä on Lacan ja tämä on kaikki fallosentristä” -hengessä. Tämä ongelma on edelleen elossa monissa feministisissä piireissä. Esimerkiksi yksi tapaus joka sattui vain pari kolme vuotta sitten Simone de Beauvoir-konferenssissa Zagrebissa, Kroatiassa, jonne minut oli kutsuttu pitämään alustuspuheenvuoro. Puhuin aluksi Beauvoirista ja psykoanalyysista. Se otettiin hyvin vastaan ja keskustelu oli eloisaa, mutta iltapäivällä puhkesi konflikti, kun ”kovan linjan feministit” esittivät, että ”Freud aiheuttaa ongelmia feminismille ja naisille, Freud väittää että naiset haluavat tulla raiskatuiksi!”, ja muita samankaltaisia argumentteja. Olin todella yllättynyt. Tämä on juuri niitä syitä, miksi vastustan yleisluonteisia Freudia ja Lacania vastustavia argumentteja, jotka muodostetaan ilman kunnollista perehtymistä.

Freud ja Lacan ovat kaksiteräisiä miekkoja feminismin kannalta. Niitä ei ole syytä omaksua kokonaisuuksina, mutta esimerkiksi Lacanin filosofinen luenta Freudista on itsessään varsinainen aarre feministiselle peruskäsitteistölle. Esimerkkinä voidaan ottaa sukupuolieron käsite. Olen jonkin verran kyllästynyt traditionaalisen angloamerikkalaisen feministisen ajattelun pinnalliseen jaotteluun sosiaalisen ja biologisen sukupuolen välillä (sex vs. gender). Se on todella painajaismainen, ja siitä on tullut nais/feministisen tutkimuksen perustava dogmi, jonka mukaan naistutkimus perustuu sosiaalisen sukupuolen käsitteelle (gender), joka on määriteltävä vastakkaisena biologiselle sukupuolelle (sex), joka ei ole sosiaalisesti kontruktuoitu, siinä missä sosiaalinen sukupuoli. Teoreettisesti on ongelmallista rakentaa tietämistä tällaiselle perustalle, joka on liian yksinkertaistava, ja voi johtaa uudenlaiseen determinismiin. Yhtäällä biologinen sukupuoli ja biologinen determinismi ja toisaalla sosiaalinen sukupuoli ja kulttuurinen determinismi.

Tämä eroaa hyvin paljon siitä, mistä Freud lähti liikkeelle, pyrkiessään luomaan uudenlaista tiedettä, uutta weltanschauungia, naisista. Hänhän aloitti kysymyksestä 'mitä nainen haluaa?', jota kysyttäessä ei siis tiedetä ennalta mikä nainen on, eikä ole olemassa yksinkertaisia vastauksia. Voidaan vain aloittaa tutkimalla kuinka naisesta tulee nainen ja niin edelleen. Freud halusi säilyttää feminiinisyyden kysyvänä ja avoimena rakenteena, säilyttää ongelman ongelmana. Kyse ei ole siis valmiista skeemoista tai ideoista. Koko psykoanalyysin perusta on siinä kysymyksessä, ettemme tiedä mikä nainen on.

Feminiinisyyden tutkimus hysterian kautta mahdollisti Freudille psykoanalyysin keksimisen. Alistavan patriarkaalisen maailman kontekstissa emme tiedä, mikä nainen on sillä, emme tiedä mitä nainen haluaa. Naisen halu on piilotettu hysterian oireisiin, jotka esittävät sen erilaisina, vammautettuina muunnoksina. Psykoanalyysi mahdollisti naiselle hänen halunsa artikuloimisen. Psykoanalyysi on siis näin ollen erittäin hienovarainen menetelmä lähestyä sitä entiteettiä, jota voi kutsua feminiinisyydeksi.

Eli psykoanalyysissa feminiinisyys on paljon maskuliinisuutta ongelmallisempaa?

Juurikin näin. Psykoanalyysin synty on voimakkaasti yhteydessä siihen, että Freud hoiti hysteriaa, joka hänen oman määritelmänsä mukaan oli feminiininen sairaus, joten kysymys feminiinisyyden luonteesta on yhteydessä kliiniseen hysterian hoitoon sekä yksittäisiin potilastapauksiin. Tietenkin Freud puhui aina seksuaalisuudesta myös yleisellä tasolla, ja seksuaalisuudesta moninaisena ja monista alkuperistä kumpuavana, eli ”monimuotoisena perverssiytenä”. Toisaalta Freud kuitenkin taas keskittyi nimenomaan feminiiniseen seksuaalisuuteen, mikä on mielenkiintoinen kehittely. Feminiinisyydessä on välttämättä kyse negatiivisuudesta siinä mielessä, että kuten lacanilaisin termein voidaan ilmaista, kaikki ovat symbolisesti kastroituja, mutta jotenkin naiset ovat enemmän symbolisesti kastroituja. Tämä tarkoittaa, että he ovat enemmän symbolisen järjestyksen ulkopuolella, enemmän poikkeuksen ja vähemmän säännön ja universaalin puolella.

Juuri se, miten tämä on mahdollista, on todellinen teoreettinen ongelma itselleni, ja päätin alkaa lukemaan feministisiä tulkintoja psykoanalyysista siinä vaiheessa, kun päädyin siihen tulokseen, etten voi seurata lacanilaisia tulkintoja asiasta pidemmälle. Lacan ei päässyt tätä pidemmälle feminiinisyyden suhteen, joten tarvitsin epistemologisesti jotain muuta. Juuri tämä teoreettinen sokea piste sai minut kiinnostumaan feminismistä ja kadottamaan jossakin määrin kiinnostukseni Ljubljanan koulukunnan Lacan-luentoihin. Yksinkertaisesti tarvitsin jotain uutta, jotain avaavaa. Henkilökohtaisella tasolla koin myös tärkeäksi päästä irti tiukkarajaisesta psykoanalyyttisesta koulukuntaisuudesta ja toimintatavoista.

Viime aikoina olen luennoinut siitä, miten Lacanin filosofisen paluu Freudiin sisältää kaksoissiteen. Lacan on erittäin hyödyllinen käsitteellinen työkalu, joka saattaa Freudin materialismin filosofisen ajattelun kehykseen ja auttaa lukemaan tätä ilman biologismia. Kuitenkin Lacanin töissä on myös nähtävissä liiaksi liikettä pois Freudin materialismista kohti jonkinlaista idealismia ja spekulatiivisuutta. Tämä on nähtävissä erityisesti hänen rakkauden käsitteessään. Rakkaus ylipäätään on hyvin lacanilainen käsite, sitä ei löydä Freudilta, joka kaiken kaikkiaan pitäytyi tiukasti seksuaalisuudessa. Lacanilla sen sijaan oli jopa kristillistä näkemystä lähentyvä pyrkimys erottaa rakkaus ja seksuaalinen halu selvästi toisistaan. Freud oli monella tapaa hyvin antimoralistinen, antiviktoriaaninen, kun Lacan taas halusi löytää jotain tuonpuoleista ja arvoituksellista; tässä rakkaus astui kuvaan. Feministinen lähestymistapa auttaa minua käsittelemään Freudin materialistista suuntautumista.

Psykoanalyysilla ja feminismillä on siis molemmilla jotain annettavaa toisilleen?

Kyllä, toivon niin. Yritän aina löytää jotain enemmän, kuin mitä esimerkiksi Žižekin tai Badioun työllä on sanottavaa suhteessa feminismiin. Feminismi kuitenkin rakentuu sukupuolieron ongelman ympärille, mikä on psykoanalyysin perimmäinen käsite, ainakin Freudilla. Tämä kysymys on jossain määrin sokea piste Badioiulla ja Žižekillä. Jos esimerkiksi katsoo sitä, miten Žižek on työssään yrittänyt lähestyä feminismiä, voi huomata, että se on aina pikaista ja negatiivista, eikä teoreettisesti hedelmällistä. Toivotaan, että tämä asia muuttuu lähitulevaisuudessa.

Suomessa on väitelty paljon psykoanalyysin tieteellisyydestä. Mitä ajatuksia tämä herättää sinussa?

Kyse on itse asiassa hyvin laajalle levinneestä väitteestä. Laitoksella jolla työskentelen, psykoanalyysia käsitellään filosofian kontekstissa, mikä tarkoittaa, ettei sitä ymmärretä osaksi empiirisiä tieteitä tai osaksi psykologiaa millään muotoa. Siitä, onko psykoanalyysi tiedettä, on kiistelty vuosikymmeniä: koska psykoanalyysi ei ole empiiristä, se ei ole luonnontiedettä, mutta se ei ole tieteellistä myöskään yhteiskunta- ja sosiaalitieteiden metodologian näkökulmasta. Nämä näkökulmat eivät yksinkertaisesti toimi psykoanalyysiin. Toisaalta Freud yritti aina kehittää psykoanalyysia tieteenä. Psykoanalyysissa ei kuitenkaan ole objektia tai metodia siinä mielessä kuin luonnontieteissä. Psykoanalyysiin liittyy kuitenkin pyrkimys tulla tieteeksi, mutta tällöin sanalla ”tiede” täytyy olla hyvin erilainen merkitys. Aivan kuten sanojen science ja wissenschaft viittauskohteetkin voidaan ymmärtää hyvin erilaisiksi. Filosofian näkökulmasta käsin tiede tarkoittaa jotain aivan toisenlaista aktiviteettia, kuin jotain, joka on objektiivinen ja neutraali eikä tekemisissä subjektiivisuuden kanssa.

Ehkä on myös syytä lisätä, että Lacankin pyrki rakentamaan psykoanalyysia tieteenä. Tällöin on kuitenkin on muistettava, ettei tiede viittaa tässä angloamerikkalaiseen käsitykseen tieteestä, eli esimerkiksi siihen miten Popperin ja Kuhnin ovat sen käsitteellistäneet, sillä Lacanin tausta oli ranskalaisessa epistemologiassa. Ranskalaisessa tieteenfilosofiassa ja aatehistoriassa ollaan enemmän kiinnostuneita filosofisista kysymyksistä, kuten Althusser kirjoittaessaan tieteilijöiden spontaanista filosofiasta, ja Foucault hulluuden ja seksuaalisuuden historiasta kirjoittaessaan. On siis huomattava, että käsityksiä tieteen ja tieteellisyyden luonteesta on useita. Jotkin niistä ovat filosofisesti hedelmällisempiä ja kiinnostavampia kuin toiset.

Eva D. Bahovec on apulaisprofessori Ljubljanan yliopiston filosofian laitoksella ja toimii tutkijana Kasvatustieteellisen tutkimuksen instituutin Naistutkimuksen keskuksessa. Bahovecin väitöskirja käsitteli ranskalaista strukturalismia, ja hän on kirjoittanut mm. epistemologisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä.