PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

ilmestynyt 16.5.2012

Virpi Viljanmaa

Polyamoriaa taiteen ja filosofian kanssa

Puolisen vuotta sitten minulle esitettiin kysymys, voisinko kirjoittaa taiteen ja filosofian tekemisen suhteista, eroista ja rajoista, ja mitä kaikkea suhteisiin nyt liittyykään. Olen hiukan paneutunut molempien tekemiseen, filosofian sekä kuvataiteen opiskelijana, ja siksi koitan nyt viimein yhden yön aikana ottaa selvää ajatuksistani ja vastata itselleni sekä kiinnostuneille, mistä oikein on kyse. Tarina jää siis väistämättä pinnalliseksi, vain elämällä ja kokemalla itse voi päästä syvemmälle.

Minulla on sekä filosofiaan että kuvataiteeseen mutkikas rakkaussuhde, tai ystävyyssuhde, miten milloinkin. Kumpaakaan näistä suhteista ei ole tässä helppo lähestyä, miten voisikaan olla, kun molemmissa on kyse elämästä ja kuolemasta ja maailmasta ja todellisuudesta ja... Ja väistämättä minusta itsestäni.

Erityisesti taideteos on syntymisessään vaikuttaneiden tekniikoiden ja strategioiden sekä sattuman muovaama valos mielestäni ja sydämestäni, vaikkei tuo valos lopulta kuitenkaan vastaa kumpaakaan. Strategiat ovat ajattelun keinoja, joilla lähestyn itseäni, suostuttelen itseäni antautumaan taiteelle täysin. Sattuma taas on se ohikulkija, joka viivästyttää minua matkallani, jolloin en ehdikään ajoissa tapaamiseen, mutta törmäänkin siksi johonkuhun toiseen, ja tämä muuttaa elämäni merkityksiä.

Filosofian kanssa asiat ovat selvempiä, keskustelu on argumentoivaa ja filosofia asettuu kanssani melko asiallisesti kaiken suuren tietomääränsä ja kysymystensä kanssa. Eristäydymme ulkopuolisiksi maailmalle, joka hidastuu reliefiksi verkkokalvoilleni. Toisin kuin taiteen kohdalla, minun ei tarvitse asettua itseni rajoille filosofian kanssa, vaan filosofia on rajojeni ulkopuolella. Mietin, miten voin ajatella maailmasta, löydän kysymykselleni lipastosta lokeron ja asetan sen sinne. Tietenkin kysymykset valuvat lipastossa lokerosta toiseen, joista sitä sitten saa etsiä.

Onko tämä koko kuva taiteestani ja filosofiastani, mietin nyt – molempien suhteiden hahmottaminen on jatkuva prosessi, taide ja filosofia ovat auki niin kuin maailmakin. Taiteen kanssa olemme ainakin nykyään hieman yksin (tulevasta emme tiedä, asiat saattavat hyvinkin muuttua), ja filosofian kanssa sittenkin kaikkien kanssa. Taide sulkee minut itseni sisälle ja filosofia haluaisi jakaa kaiken kaikkien kanssa. Taide myllertää sisätiloissa kaikessa voimassaan ja saa minut huojumaan kuin yksinäinen puu Béla Tarrin tuulessa. En voi välttää dramatisoimasta lisää... Filosofia kertoo kaiken muille mitä olen ajatellut, kyseenalaistaa ajatukseni ja joskus jopa kehtaa vitsailla niille. Filosofia ei välttämättä lohduta minua, mutta kuuntelee kyllä tarkalla korvalla ja miettii, mitä todella olen sanonut. Ja filosofia voittaa minut kanssani ollessaan puolelleen lahjomattomalla tavallaan olla rehellisempi kuin kukaan toinen.

En pysty olemaan täysipainoisesti molempien kanssa yhtäaikaa, luulen. Ensinnäkään aika ei riitä, toisaalta pohdin usein toista kun olen toisen seurassa. Olen tästä huolimatta yrittänyt, ja siksi filosofian halu jakaa ja keskustella kaikesta on tunkeutunut myös taiteeseen, vai onko sittenkin taide vietellyt filosofiankin itselleen? Ja tulisiko minun olla mustasukkainen tästä?

Voi!:

Rakkaus repii jäsenet suloisenkatkera kesytön peto
Atthis, tulit käymään, kaipaat Andromedaa
(Sapfo)

Ja silti (en voi unohtaa kumpaakaan), kaikista kauneimmin ikinä: taide ja filosofia osoittavat asioita asioiden kokonaisuuden joukosta tai sen ulkopuolelta, ehkäpä niin, että me kaikki olemme vastauksia kysymyksiin, joita taide ja filosofia jatkuvasti esittävät. Kukapa ei haluaisi olla tärkeimmilleen vastaus heidän jokaiseen kysymykseensä!

Kirjoittaja opiskelee filosofiaa Tampereen yliopistossa ja kuvataidetta Kuvataideakatemiassa Helsingissä.