PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

ilmestynyt 16.5.2012

Olli Pitkänen

Vaatimatonta pohdintaa pahasta

Herberlein Ann, Pieni kirja pahuudesta (En liten bok om ondska).
Suom. Ulla Lempinen. Atena kustannus oy 2011. 309 sivua.

Ann Heberlein on monista ajankohtaisista aiheista kirjoittanut ruotsalainen teologi. Hänen viimeisin teoksensa Pieni kirja pahuudesta ilmestyi suomeksi lokakuussa 2011. Heberlein aloittaa teoksensa kuvaamalla 1900-luvulla ajattelijoiden keskuudessa vallinnutta käsitystä, jonka mukaan käsite ”paha” kuuluu teologisen maailmankuvan hallitsemaan menneisyyteen:

Pahan sijasta on puhuttu esimerkiksi sadismista ja psykopatiasta, joista huokuu tieteellisyys ja diagnoosi, ei metafysiikka.

Emme nykyään usko, että mikään maailmassa voi aiheutua muunlaisten voimien kuin järjettömän luonnon tai intentionaalisten ja inhimillisten toimijoiden ansiosta. Luonnon toimintaa ymmärretään jatkuvasti enenevissä määrin luonnontieteen keinoin ja ihmisen toimintaa valottavat selittävät tieteet kuten psykologia ja yhteiskuntatieteet. Inhimillisten toimijoiden motiivit ovat ainakin periaatteessa ymmärrettäviä ja kumpuavat lähteistä, jotka voidaan selvittää. Näin ollen pahoiksi kutsutuille teoille ja ilmiöille on aina mahdollista löytää ymmärrettävä selitys. Eikö tällöin pahassa ole kyse yksinkertaisesti äärimmäisen ei-toivottavasta tai moraalisesti väärästä, jolloin teologialle ja metafysiikalle kalskahtavasta erityisestä pahan käsitteestä tulisi luopua?

2000-luvulla pahan käsite on haluttu ottaa kuitenkin uudelleen vakavasti. Monet filosofit ovat esittäneet, että esimerkiksi holokaustin kutsuminen ”hyvin vääräksi” on miltei pilkkaa. Tarvitaan erityinen pahan käsite, joka poikkeaa merkitykseltään pelkästään moraalisesti väärästä. Usein viitataan Immanuel Kantin teoriaan ”radikaalista pahasta”, jossa taipumus pahaan nähdään universaalisti juurtuneena ihmisen vapaan tahdon ytimeen ja toisaalta kuitenkin aina ihmisen vapaasti valitsemana. Kantin mukaan paha ei ole ainoastaan satunnaista erehtymistä ja siten jotain yhteiskunnan sekä ajattelun kehittymisen myötä parannettavissa olevaa, vaan taipumus pahaan valitaan väistämättä ihmisen vapaan tahdon luonteen johdosta.

Kantin näkemykseen pahasta liittyy kuitenkin monia ongelmia, joihin ei ole löydetty kiistatonta ratkaisua. Yleisesti ajatellaan, että Kantin näkemys on ainakin jossain määrin ”post-teologinen”, jolloin Kantin filosofian pohjalta saattaa olla mahdotonta muodostaa puhtaasti sekulaaria näkemystä pahasta.

Paha rakenteellisena ilmiönä

Heberlein tuntuu jakavan 2000-luvun pahaa koskevan valtavirran filosofian peruslähtökohdat. Teologin taustastaan huolimatta hän kieltää (jopa teologiaa käsitellessään) pahalta metafyysisen merkityksen:

Pahuus koostuu teoista, jotka koskettavat ihmistä, hänen ruumistaan ja elämäänsä. En toisin sanoen pidä pahaa metafyysisenä ilmiönä, vaan jonakin hyvin kouriintuntuvana, havaittavana ja koettavana. Paha saattaa olla käsittämätöntä, mutta ei koskaan näkymätöntä.

Metafyysinen paha on Russelilla abstrakti käsite, joka pohjautuu käsitykseen, että maailmankaikkeus on väistämättä epätäydellinen, koska mikään maailmankaikkeus ei voi olla yhtä täydellinen kuin Jumala. Minusta Russellin määritelmä metafyysisestä pahasta on paitsi kaukaa haettu myös pulmallinen. Kun minä käytän käsitettä ’metafyysinen paha’, tarkoitan sillä käsitystä (jota en kuitenkaan itse jaa) itsenäisesti olemassa olevasta pahasta, joka liittyy usein henkimaailmaan ja uskonnollisiin näkemyksiin ja joka toisinaan ilmenee Paholaisen tai demonien hahmossa.

Pääosa teoksesta keskittyy tutkimaan erilaisia selityksiä, jotka auttavat ymmärtämään monia usein kaiken ymmärryksen ulkopuolella olevina pidettyjä pahoja ilmiöitä. Puhtaasti biologiset selitykset pahasta Heberlein kuitenkin torjuu. Jos ihminen olisi ”biologisesti määrätty” tekemään pahaa, hänen valintansa tehdä pahaa ei olisi vapaa eikä häntä voisi pitää vastuullisena. Tästä on vaikea olla eri mieltä, ja todistetusti myöskään mitään kovin suoraa yhteyttä geenien ja pahuuden välillä ei ole löydetty.

Alistuminen auktoriteetin tahtoon ja muu sosiaalisen ympäristön aikaansaama paine tai manipulointi selittävät sen sijaan jo huomattavan hyvin jopa suuren mittaluokan julmuuksia, eivätkä nämä teoriat ole ristiriidassa vapaan tahdon kanssa. Tässä yhteydessä Heberlein mainitsee Hannah Arendtin kehittämän ajatuksen pahan banaaliudesta. Sen mukaan äärimmäistenkään pahojen tekojen takana ei välttämättä ole mitään erityisen pahaa tahtoa. Hirvittäviä asioita voi tapahtua monien asioiden epäonnekkaana yhteissummana ilman kenenkään tietoisen agentin tarkoituksellisen pahaa suunnittelua. Ehtona banaalin pahan toteutumiselle on kuitenkin moraalisen ajattelun laiminlyöminen tavalla tai toisella. Heberleinin mukaan suurimmassa vastuussa pahasta eivät olekaan ”ihmishirviöt”, vaan täysin tavalliset ihmiset, jotka eivät vain välitä riittävästi tai lainkaan siitä, mitä heidän ympärillä tapahtuu.

Toinen Heberleinin käsittelemä pahan muoto on ideologinen paha, jossa on kysymys omien uskomusten ja arvomaailman näkemisestä absoluuttisesti oikeana, jolloin kaikki sitä vastustavat tahot näyttäytyvät enemmän tai vähemmän pahoina. Usein vastustajat nähdään pelkän erehtyneisyyden sijasta absoluuttista pahaa edustavina epäihmisinä, jolloin tuhoamalla heidät tehtäisiin maailmasta parempi paikka. Ideologisesti paha ihminen nostaa siis itsensä ”Jumalan asemaan” ja katsoo omien näkemystensä määrittävän sen, mitä on hyvä, ja muiden edustavan pahaa.

Pahaan kuuluu aina myös pahan kohteena olevan ihmisen kohteleminen enemmän tai vähemmän välineenä. Silloin kun tämä piirre on erityisen leimallinen, puhutaan instrumentaalisesta pahasta. Instrumentaalisessa pahassa on siis kyse jonkin asian tavoittelemisesta keinoja kaihtamatta. Vaikka instrumentaalisessa pahassa pahan aiheuttaminen ei ole päämääränä, se voi usein johtaa kaikkein pahimpiin tuloksiin. Silloin kun tunteva olento välineellistetään täysin, se mitä hänelle tapahtuu, määräytyy täysin satunnaisesti pahaa tekevän asettamien päämäärien mukaan.

Pahan moraalipsykologiaa

Niin banaali paha kuin ideologinen ja instrumentaalinenkin paha ovat kuitenkin tietyssä mielessä tarkoituksetonta pahaa. Banaalin pahan tapauksessa pahan syynä ovat tietämättömyys, tyhmyys ja välinpitämättömyys. Instrumentaalisessa pahassa on kyse puhtaasti välinpitämättömyydestä. Ideologinenkin paha perustuu ajatusmaailman kapeuteen ja fanaattisuuteen; jokin omasta ajatusmaailmasta poikkeava nähdään täydellisesti vääränä, joka täytyy oikaista tai tuhota. Pahaan kuitenkin liitetään usein myös intentionaalisempi merkitys. Heberlein lainaa pahaa eettisenä ongelmana teoksissaan käsitelleen yhdysvaltalaisen filosofi John Kekesin esimerkkiä:

On väärin painaa ase jonkun ohimolle ja varastaa hänen rahansa. Pahantahtoista se on, jos rahojen viemisen jälkeen vielä kiduttaa, nöyryyttää ja silpoo uhria.

Heberlein pyrkii monin esimerkein tuomaan esille, että tällaiseen pahantahtoiseen toimintaankin vaikuttaa todella vahvasti ympäristö, kuten pahantekijän lapsuus, hänelle opetetut arvot, häntä ympäröivä sosiaalinen piiri ja laajemmat yhteiskunnalliset olot. On kuitenkin myös tapauksia, joissa ulkoisilla oloilla on ainakin vaikea selittää pahoja tekoja. Kenties tällöin esimerkiksi psykoanalyysi voi tarjota selityksiä. Heberleinin mukaan on hyvinkin mahdollista ajatella, että esimerkiksi Wolfgang Priklopilin – miehen, joka kaappasi 10-vuotiaan tytön ja piti tätä vankinaan 8 vuotta – tekoja voidaan ymmärtää ihmisen normaalien tarpeiden vääristymänä. Sigmund Freudin ajatusten pohjalta voitaisiin myös yrittää selittää, miksi pahuus kiehtoo ihmisiä: pahuudessa on kyse sellaisista tavoista toteuttaa inhimillisiä tarpeita, jotka ovat ehdottomasti kiellettyjä ihmisyhteisössä. Kun ihminen näkee pahuutta, hänessä herää inhon, vihan ja surun tunteiden ohella joskus myös salainen houkutus.

Pahan perimmäisin merkitys?

Myöskään psykologiset selitykset pahalle eivät aina tunnu Heberleinin mukaan luontevilta. Hänen mukaan vaikuttaa siltä, että jotkut ihmiset tekevät yksinkertaisesti pahaa ainoastaan pahan itsensä takia. Heberlein ei tunnu näkevän mitään filosofisesti problemaattista tällaisessa diabolisen pahan käsitteessä. Ympäristön ja perintötekijöiden vaikutuksesta huolimatta ihminen vastaa pahuudestaan viime kädessä vapaan tahtonsa ansiosta itse; kenestä tahansa ei tule sadistista sarjamurhaa edes hyvin vahvasti siihen altistavien tekijöiden myötävaikutuksesta, toisista taas tulee ilman minkäänlaista havaittavaa syytä. Jotkut ihmiset ovat selvästikin pahempia kuin toiset vapaasta tahdostaan. Tällaisesta pahasta luonteesta Heberlein sanoo seuraavaa:

Määrittelen pahan ihmisen henkilöksi, joka tekee tietoisesti pahaa pahan itsensä vuoksi.

Heberleinia tuntuu kiinnostavan erityisesti seuraava kysymys. Jos täydellisen pahaa tahtoa, joka tahtoo pahaa puhtaasti pahan itsensä vuoksi, ei voida täysin ymmärtää, seuraako tästä, että tällainen ihminen voidaan sittenkin demonisoida epäihmiseksi? Tämä olisi ristiriidassa sen kanssa, että demonisoiminen ei ole koskaan oikeutettua ja että siinä itsessään on oikeastaan kysymys ideologisesta pahasta (kuten on ilmeistä vaikkapa USA:n ex-presidentti G. W. Bushin puheiden ”pahan akselista” kohdalla). Kysymys pahaan kohdistetun vihan tai koston oikeutuksesta on toki myös tärkeä käytännöllinen ongelma (Heberlein omistaakin sille erikseen kokonaisen pitkän luvun), mutta diaboliseen pahaan liittyy vielä perustavampi filosofinen ongelma. Jos nimittäin on diabolista pahaa, tämä tuntuisi johtavan käsitykseen pahasta hyvän kanssa yhtä perustavana käsitteenä. Tämä taas on ristiriidassa Heberleininkin hyväksymän modernin paradigman kanssa, jonka mukaan pahalla ei ole metafyysistä syvyyttä, vaan se on moraalisuuden epäonnistumista tai laiminlyömistä jonkin itsekkään motiivin takia.

Kaiken kaikkiaan Pieni kirja pahuudesta on parhaimmillaan kuvatessaan eri teorioita pahasta sekä kootessaan valaisevia esimerkkejä eri aloilta. En olekaan törmännyt yhteenkään toiseen pahaa käsittelevään teokseen, jossa olisi käytetty yhtä värikkäästi aineistoa eri tieteenaloilta, erilaisilta filosofeilta, kaikenlaisesta kirjallisuudesta ja viihteestä sekä eri medioiden uutisoinneista. Huomionarvoista on myös Heberleinin viihteelle ja taiteelle antama merkitys pahan ymmärtämisessä; fiktio peilaa ihmisten piilotajuntaa ja viittaa todellisuuteen tavoilla, joihin suora faktateksti ei kykene. Heberleinin kirjoitustapa on todella lähellä normatiivista arkiajattelua niin hyvässä kuin pahassa. Hyvä puoli tässä on helppo ymmärrettävyys sekä läheinen yhteys ihmisten välittömään kokemusmaailmaan. Kääntöpuolena tälle Pieni kirja pahuudesta ei kuitenkaan tarjoa juurikaan selvitystä pahan käsitteestä.

Alan D. Schrift on esittänyt pahaa käsittelevän kokoelmateoksen Modernity and the problem of evil [1] johdannossa nykyaikaisen pahaa käsittelevän filosofian kolme suurta kysymystä:

1.) Voidaanko pahan käsitteen käyttö oikeuttaa puhtaan filosofisesti vai edellyttääkö se filosofisen ja uskonnollisen diskurssien suhteiden uudelleentulkintaa?
2.) Voiko ihminen motivoitua tekemään pahaa puhtaasti pahan takia vai täytyykö pahan teon taustalta löytyä aina jokin muu itsekäs motiivi, kuten Kant väitti?
3.) Voidaanko pahan olemassaolo selittää (esimerkiksi psykoanalyysin ja sosiologian avulla) vai liittyykö pahan käsitteeseen itseensä tietty perimmäinen selittämättömyys?

Heberlein ei pyri etsimään ratkaisua mihinkään näistä kysymyksistä, eikä hän vaikuta edes tunnistavan kahta ensimmäistä kysymystä keskeisinä filosofisina ongelmina. Pahan käsitteen hän katsoo soveltuvan suoraan sekulaariin keskusteluun ilman ongelmia ja diabolista tahtoa hän tuntuu pitävän mahdollisena joskin epäolennaisena maailmassa kokonaisuutena tapahtuvan pahan kannalta.

Perimmäisten filosofisten kysymysten tutkiminen ei ole kuitenkaan Heberleinin motiivina:

En tavoittele lopullista ratkaisua ikuiselta tuntuvaan ongelmaan. Tämä kirja ei tavoittele suuria: se on pieni kirja pahuudesta.

Heberlein onnistuu mielestäni lähes kiitettävästi monien pahojen ilmiöiden ja niiden mahdollisten syiden kuvaamisessa. Varsinaista filosofista analyysiä pahan käsitteen perustasta ja sen suhteesta nykyiseen moraali- sekä uskonnonfilosofiaan Pieni kirja pahuudesta ei kuitenkaan juuri tarjoa puhumattakaan uusista oivalluksista tällä alalla.