PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

ilmestynyt 16.5.2012

Juho Rantala

Moderniteettia kuulustelemassa
Sandra Harding ja modernin ja tradition kontrasti

Mitä tarkoittaa modernisaatio, ja mikä on sen suhde traditioon? Siinä missä antiikin Kreikan filosofian mahdollistivat orjat, niin moderniteetin kehityksen taustalla ovat suuressa määrin toimineet naiset, esittää Sandra Harding. Liberaalinen talousteoria on sulkeistanut privaatin elämän teorioiden ulkopuoliseksi, mutta kuitenkin julkista todellisuutta ylläpitävät kotitalouksien naiset. Naisten alisteisuus ei olisikaan yksinomaan tradition piirre, josta modernisaatiokehitys vapauttaa, vaan itse moderniteetti rakentuu vahvasti alistussuhteelle?

Sandra Hardingin feministinen ajattelu on keskittynyt suurelta osin standpoint-teorian piiriin, mutta hän on kunnostautunut muillakin feministisen tieteenfilosofian ja tietoteorian osa-alueilla. Olen pyrkinyt esittämään ja avaamaan Hardingin ajattelua artikkelin ”Interrogating the modernity vs. tradition contrast: whose science and technology for whose social progress” (2011) avulla, jossa Harding tuo esille filosofiaansa laajemminkin värittäviä ajatuksia: hän katsoo länsimaisten feminististen tieteenfilosofioiden luonnostelleen kahden tyyppisiä suuntia pyrkiessään uudelleenarvioimaan perinteisiä käsityksiä modernin ja traditionaalisen yhteiskunnan eroista. Feministiset tieteenfilosofiat ovat esittäneet, että 1) naiset ovat panostaneet suuresti esimodernin tietoon luonnosta ja sosiaalisista suhteista, sekä 2) kuinka moderni käsitys rationaalisuudesta, objektiivisuudesta sekä tieteellisestä metodista on muokkautunut maskuliinisuuden mukaan. Kolmas suunta, jonka perustuksia Harding itse hahmottelee, pureutuu moderniteetin ja tradition välisen kontrastin sukupuolittuneisuuteen.

Yhden Hardingin filosofisen ajattelun suuntaviivoista voi siis kiteyttää ajatukseen moderniteetin, siis ”sivistyksen” ja erityisesti länsimaisen sellaisen, maskuliinisuudesta – se on ollut ja on suurelta osin edelleen miehinen projekti. Tämän lisäksi hän tuo esille, että naisellisuus on nujerrettu kotitalouden ja perheen piiriin, ja tämä on johtanut siihen, että maskuliininen maailma on pyrkinyt irrottautumaan tästä, mutta se on samalla menettänyt kosketuksensa kehollisuuteen. Laajemmassa mittakaavassa kaikki länsimaisen moderniteetin ulkopuolinen (ja sen oma) traditio on samalla mielletty feminiiniseksi tilaksi, josta on pyristeltävä pois. Miehisessä ”sivistyksen projektissa” naiset on siis jätetty jälkeen.

Harding tuo esiin myös niin sanotun standpoint-teorian, joka lyhykäisyydessään tarkoittaa eräänlaisen jalansijan ottamista, jonka kautta jotain asiaa – tässä tapauksessa moderniteetin ja tradition käsitteitä sekä suhdetta – tarkastellaan [1]. Standpoint-termiin sisältyy tietty aika ja paikka, kuten esimerkiksi kotitaloudet, joita Harding käyttääkin esimerkkinä. Niiden kautta hän pyrkii tuomaan esille naisten merkitystä moderniteetille, sekä heihin kohdistunutta syrjintää.

Kontrastin sukupuolittuneisuus

Hardingin mukaan feministisen tieteenfilosofian perinteiset suuntaviivat ovat esittäneet, että naisilla on ollut suuri tiedollinen panos esimodernin käsityksissä luonnosta ja yhteiskunnasta. Feministinen tieteenfilosofia on pyrkinyt myös tuomaan esille koko tieteentekemisen viitekehyksen maskuliinisuutta. Näiden kautta on päästy – tosin vasta lähiaikoina – suuntaamaan kritiikki moderniteetin ja tradition määritelmiin.

Hardingin mukaan postkolonialistinen tutkimus on osoittanut, ettei modernisaatio ole sama kuin länsimaistaminen, vaan pikemminkin lokaali tapahtuma, joka imee, integroi ja uudelleen muotoilee paikallisesta traditiosta aineksia. Harding on siis sitä mieltä, että todellisuudessa moderniteetin ja tradition määritelmät ovat monimutkaisia, moniselitteisiä ja mikä pahinta, hukassa ja maskuliinisuuden sävyttämiä. Ei-länsimaisesta modernisaatiosta Harding tarjoaa joitain esimerkkejä, kuten islamilaisen ja hindulaisen modernin tieteen. Olisikin mielenkiintoista tietää, mitä näillä oikeastaan tarkoitetaan, sillä esimerkiksi afrikkalaisessa filosofiassa on usein harmiteltu sitä, että se on ”pilattu” länsimaisuudella. Afrikan filosofian tapauksessa traditionaalinen ajattelu (ja filosofia) on lävistynyt eurooppalaisella filosofialla, kun nuori sukupolvi on palannut opiskelemasta Euroopasta tai Yhdysvalloista. Esimerkiksi traditionaalisia afrikkalaisia tekstejä, joita voidaan pitää filosofisina, luetaan kartesiolaisen dualismin kautta tai yritetään saattaa Platonin ideaopin vastineeksi. [2] On epäselvää, voiko Hardingin esimerkkejä tulkita samalla tapaa; mitä esimerkiksi islamilainen moderni tiede on? Länsimaista tiedettä, jossa on elementtejä islamista? Loppujen lopuksi tullaan vaikeisiin kysymyksiin siitä, viittaavatko termit tiede ja filosofia vain länsimaisiin asioihin, ja kun näitä aletaan siirtämään länsimaisen ajattelun ulkopuoliseen traditioon, pakotetaanko siitä silloin samanlaista, länsimaista?

Harding tuo esille myös sen, kuinka kotitalous on ajateltu naisen paikaksi ja kuinka miehen on täytynyt rimpuilla tästä irti. Modernisaation tehtävä on ollut nostaa miehet johtaviin asemiin kotitalouden naisellisuuden ikeestä. Pahimmassa tapauksessa kotitalouden feminiinisyys on nähty esteenä, joka on pyritty purkamaan tarpeettomaksi ja merkityksettömäksi. Harding niputtaa myös modernin tieteen ja teknologian mukaan tähän maskuliinisen ja feminiinisen maailman erotukseen. Kuitenkin perinteiset narratiivit hämärtävät, kuinka miesten yksilölliset saavutukset ovat naisten hoitamien kotitalouksien tukemia.

Hardingin mukaan feministiset tutkimukset ovat usein käsitelleet julkisen ja privaatin maailman rajaa, mutta suurelta osin väärällä tavalla. Ne ovat ottaneet annettuina moderniteetin ja tradition erottelun kyseenalaistamatta sitä millään tavalla. Hardingin mukaan olisi syytä kohdistaa katse siihen, mistä vastinparit syntyvät ja mikä modernin teknologian- ja tieteenfilosofian panos tälle erottelulle voisi olla. Hän ehdottaa tutkimusprojekteja, joissa otetaan lähtökohdaksi naisten ”asuttama” kotitalous ja juuri heidän konkreettinen elämänsä, tai paremmin sanottuna elämismaailmansa [3]. Kuinka tällainen konkreettinen jalansija (standpoint) voi lopulta muuttaa tiedettä? Jos maskuliinisuus on juurtunut tieteen käytäntöihin ja metodeihin pohjia myöten, kuinka konkreettisuus voi ryskyttää tieteellisen rationaliteetin rajoja? Kenties kotitalouksista naisten avulla ulospäin ja ylöspäin katsominen auttaa ja avaa uusia uria, sekä tuo esille piilotettuja eriarvoistavia tekijöitä.

Kolme feminististä näkökulmaa kontrastin kohtaamiseen

Hardingin mukaan moderni maskuliininen lääketiede on pitkään väheksynyt naisten perinteistä tieteellistä tietoa. Hän tuo esille naisten kodinhoidon ja erityisesti lastenhoidon perinteen, jossa naiset ovat pitkään kasvaneet ymmärtämään niin omia kuin miestenkin kehoja. Moderni maskuliininen ja kliininen lääketiede on vähätellyt tällaisia käsityksiä, samalla luoden sitä rajaa jossa tietynlainen tieto joko luetaan tai ei lueta tieteelliseksi tiedoksi. Jos kerran lääketiede ja erityisesti sen kehitys on pääosin ollut miesten hallinnassa, voidaan Hardingia mukaillen ajatella, että sen sisällöstäkin on kasvanut miehistä; esimerkiksi käsitys naisten hoidosta on ollut miesten muotoilemaa. Tällainen on näkynyt muidenkin tieteiden piirissä, ja se on johtanut Hardingin mukaan lopulta siihen, että koko modernin ja tradition raja on muotoiltu maskuliinisen ja feminiinisen eroksi. Käsitykset objektiivisuudesta ja rationaalisuudesta ovat olleet maskuliinisuuden lisäksi myös eurosentrisyyden läpäisemiä. Tällainen asenne neutralisoi objektiivisuuden mahdollisuuden; objektiivisuuden mittapuuta ei ole löytynyt maailmasta laajemmin – ainoastaan miesten Euroopasta.

Modernissa tieteessä kulttuurin on katsottu olevan lähinnä este ja esimerkiksi afrikkalaiset käytännöt on nähty primitiivisenä heimouskonnon harjoittamisena, vaikka rituaalit usein sisältävät tärkeää tietoa esimerkiksi lääkehoidoista. Hardingin mukaan modernit tieteentekijät eivät tunnusta tulkinnan, mielleyhtymien ja merkitysten vaikutusta tutkimukseen, vaikka juuri nämä antavat lähtökohtia luonnon tutkimiselle. Tieteilijät ja filosofit ovat pitäneet tieteen kehikkoa arvoneutraalina. [4] Sosiologia, historia ja etnografia ovat pitkään huomioineet kulttuuristen käytänteiden vaikutuksia länsimaiseen tieteeseen, mutta Hardingin mukaan tällainen tutkimus on jäänyt ahtaalle pohjalle ja pienen piirin puuhasteluksi. Sukupuolta ei ole otettu riittävästi huomioon, kolonialismia ei ole käsitelty, eikä moderniteetin ja tradition ongelmalliseen suhteeseen ole pureuduttu.

Moderniteetin tiedollisissa projekteissa on ollut pitkään – ja on ehkä vieläkin – kysymys sukupuolisista stereotypioista. Näistä erityistieteiden alemmista narratiiveista on muotoutunut koko moderniteetin narratiivin vastine. Tämä narratiivi on myös kolonialisoitunut, koska se on yksinomaan muovautunut Euroopasta lähtevistä projekteista. Hardingin mukaan sukupuoliset stereotypiat ja kolonialisaation ihmisstereotypiat ovat muokkautuneet koko modernin projektin sisällöksi. Hänen mukaansa moderniteetti ei ole mikään ”vapaana” oleva asia, vaan se on väistämättä vain osa kokonaisuutta: vastinparikseen se tarvitsee aina ”toisen”, ei-modernin. [5] Moderniteetti ei ole sama kuin länsimaistaminen ja esimerkkeinä Harding tuo, kuten mainittua, mukaan hindulaisen ja islamistisen modernin tieteen. Tällaiset yhteiskunnat, joita länsi pitäisi traditionaalisina, ovat kehittäneet omia muotoja moderniteetista.

Onko moderniteetti perinteisesti ymmärrettynä siis ainoastaan länsimainen käsite ja vain luonnehdinta eurooppalaisesta kulttuurista ja erityisesti sen tietystä historiallisesta ajanjaksosta? Harding esittää, että hindulainen ja islamistinen tiede ovat muotoutuneet oman kulttuurinsa puitteissa. Tämän jokseenkin perustelematta jääneen väitteen avulla hän pyrkii osoittamaan, kuinka moderniteetti muotoilee ja tuottaa uudelleen traditiota, eikä ole yhteensopimaton sen kanssa. Tuskin Euroopassakaan traditiota on heitetty täysin hukkaan, vaan moderniteetti on eräänlainen maskuliinistunut kehityskaaren suunta. Hardingin ajattelu seuraten päätyy helposti sellaiseen käsitykseen, että muissa – esimerkiksi hindulaisessa kulttuurissa – kehitys olisi jatkunut tasaisesti ja saavuttanut oman moderniteettinsa, kun taas Euroopassa ei. Hardingin ilmeisin tarkoitus on kuitenkin vain esittää modernin ja tradition välisen suhteen luonnetta; että ne voivat toimia yhdessä. Mutta edelleen nousee kysymys siitä, että miten eri kulttuurien välillä voi käyttää moderniteetin käsitettä? Onko se vain termi tietyn teollistuneen pisteen saavuttaneelle yhteiskunnalle? Voimmeko länsimaisen kulttuurin rinnalla yhtälailla puhua vaikkapa moderniteetin saavuttaneesta hindulaisesta kulttuurista?

Moderniteetin hämärtyneet ja isälliset narratiivit

Hardingin mukaan modernisaatiokäsitys on lähtenyt Max Weberiltä, Karl Marxilta ja Emil Durkheimilta näiden yrittäessä ymmärtää teollista vallankumousta. Tämän lisäksi Alex Inkeles ja W.W. Rostow olivat yrittäneet tavoittaa toisen maailmansodan jälkeisiä, poliittisia, sosiaalisia ja ekonomisia muutoksia, jotka tapahtuivat kylmän sodan puitteissa. [6] Kaikesta oppineisuudestaan huolimatta nämä teoreetikot eivät huomioineet modernisaation sukupuolittuneisuutta, tietoisesti tai tietämättään. Harding esittää neljä teemaa, jotka tuovat tämän maskuliinisuuden esille.

1) Jotta miehet voisivat olla oman historiansa agentteja ja kontrolloida yhteiskunnallista kehitystä, täytyy heidän irtautua naisista ja näiden perinteestä, kaikki mennyt, joka nähdään metaforisesti naisellisena, pitää jättää.

2) Poliittiset ja ekonomiset piirit ovat irrotettu perheen piiristä ja siirretty julkisen alueelle, joka on määritelty miesten alueeksi. Traditionaalisissa yhteiskunnissa sosiaaliset rakenteet ovat muotoutuneet yleensä kotitalouksien tai pienten yhteisöjen välille ja naiset ovat usein olleet mukana tärkeänä tekijänä [7]. Modernissa yhteiskunnassa kotitalouksistakin on tullut ”projekteja”.

3) Vain tieteellinen rationaalisuus ja tekninen osaaminen voivat ohjata ekonomisia ja poliittisia toimia julkisella alueella. Hardingin mukaan vain miehet ja pojat saavat teknisen koulutuksen, jota pidetään yleensä miehisenä alueena. Näin he pääsevät kontrolloimaan naisten elämää lääketieteen, ruoanlaiton ja lastenkasvatuksen muodoissa (seksistä puhumattakaan). Esimerkiksi keittiöihin on tuotu laboratoriomainen hierarkkisuus ja kliinisyys.

4) Evolutionaarinen prosessi: moderniteetti nähtiin aikuistumisena, mutta vain miehisenä sellaisena: heidän tapanaan luoda ja muokata luontoa. [8] Tällainen oli tarkoitus saavuttaa tieteellis-teknologisen ajattelun täyttämien poliittisten ja ekonomisten käytäntöjen avulla, jotka jättivät naiset taakse, omiin kotoisiin ja traditionaalisiin maailmoihinsa. Harding huomauttaa, että kehitysmaiden naiset on usein esitetty miesten ja perhejärjestelmän alistamina, jolloin saavutetaan kuva lännen ylivoimasta sekä ajatus ”naisesta kehitysmaana”.

Modernisaation alaisessa yhteiskunnassa pitäisi poliittisen ja taloudellisen päätöksenteon tapahtua siellä missä naiset ovat, jolloin he pääsisivät mukaan vaikuttamaan. Naiset on nähty siis juuri sinä ei-rationaalisena, toisena, joka on mahdottomuus moderniteetille. Harding suuntaakin katseensa kohti ”tradition kuulustelua”, jossa mennyt herätetään ja moderniteettia tutkitaan tämän kautta. [9] Harding siis liittää tässä herätettävän tradition, menneen, naiseuteen jonka avulla moderniteetin rajoja on koeteltava. Tämä liittyy mielenkiintoisesti myös Jacques Derridan käsitykseen demokratiasta, joka on hänen mukaansa tapahtuma jossa koko ajan haastetaan julkista tilaa. Tässä kohtaa korostuu myös poliittisuus (ja ehkä luokkajakoisuus), sillä suurta osaa miehistäkään ei ole hyväksytty mukaan vaikuttamaan, ainakaan kokonaisvaltaisesti.

Postkolonialistisessa tutkimuksessa on tuotu esille, kuinka moderniteetti muokkaa käsitystä traditiosta, jotta se itse näyttäisi mahdollisimman hyväksyttävältä. Mutta kuten kunnon propaganda, moderniteettikin kaipaa ”vihollistaan”, joten se ei voi kokonaan pyyhkiä traditiota pois, jotta sitä voisi syöttää potentiaalisesti vihamieliselle yleisölle. Hardingin käsitys moderniteetista saa tässä mielenkiintoisen piirteen, jossa se on kuin tietyn tarkkaan määritetyn joukon hyväksikäyttämä väline. On selvää, että Hardingin ajatuksessa moderniteetin maskuliinisuudesta on perää, mutta sen toimijoita on vaikea määrittää. Tässä kohtaa Hardingin näkemyksen yhteys Heideggerin ajatukseen tieteellis-teknillisestä gestellistä [10] on ilmeisin. Gestell, puite/kehikko on ihmisen alkuunpanema, mutta joka tämän jälkeen, sekasortoisten toimijoiden ja ajattelun suuntien takia, ei ole enää hallittavissa: moderniteetti toimii juuri tällä tavalla. Se on kuin päämäärä ilman päämäärää, jonka on omaksunut sekalainen joukko tieteilijöitä erilaisissa projekteissa – kuin jokin leima ja toimintatapa johon on kasvettu.

Toisaalta tässä myös nousee esille Hardingin esityksen epämääräisyys: se että maskuliininen ylivalta on totta maailmanhistoriassa, mutta miten valistus olisi jollain muotoa eri asia aikaisempaan verrattuna? Aivan kuin Harding ei kelpuuttaisi modernin maailman tasa-arvo yrityksiä, koska ne tapahtuvat maaperällä jolla on ilkeä historia. Harding ei kai kuitenkaan halua hävittää koko historiaa, vaan tuoda esille epäkohdat hieman kärjistäen. On mielenkiintoista ajatella hypoteettista tilannetta, jossa nainen A nousee yrityksen B johtokuntaan, jossa kaikki muut ovat miehiä: miten perinteen valossa voidaan ajatella, että nainen olisi feminiininen, koska on saavuttanut tällaisen aseman – siis että hän ei olisi vain yksi pojista? Onko se kaikki tila, jossa kaikenlainen julkinen päätäntä tapahtuu, vain maskuliinista vai voiko näin selkeitä eroja tehdä, eiväthän naiset ja miehetkään ole täysin maskuliinisia/feminiinisiä ja mitä nämä termit loppujenlopuksi tarkoittavat?

Kuka on vastuussa kotitalouksista?

Hardingin mukaan yhteiskuntakriitikot ovat siis keskittyneet suurelta osin julkisen alueelle. Usein ajatellaan, että julkisen alueen muutokset toimivat yhteiskunnan hyväksi ja ovat sen kehityksen takeena, ja tämä onkin osittain totta. Mutta Harding haluaa tuoda esille sen, kuka tai ketkä tämän kaiken mahdollistavat. Kuten antiikin Kreikan filosofian mahdollistivat orjat, niin moderniteetin kehityksen taustalla ovat suuressa määrin toimineet naiset. Liberaalinen talousteoria on sulkeistanut privaatin elämän teorioiden ulkopuoliseksi. Mutta naiset kotitalouksista käsin ylläpitävät tätä miesten maailmaa. Alistaminen on yleensä nähty johtuvan esimoderneista piirteistä, joiden kadottua alistaminenkin on kadonnut; siis esimerkiksi kun naiset saavat saman palkan ja voivat osallistua yhtälailla demokraattisiin toimiin. Harding osoittaa tämän ajatuksen ongelmallisuuden esimerkissään Tshekkoslovakian sosialismista, joka eräällä tavalla paransi naisten asemaa, mutta he joutuivat silti tekemään kaksinkertaisen työmäärän päivittäin. Modernissa kulutuksessakin on aukko, sillä kulutukseen kuuluu myös tuotteiden muuntaminen ruoaksi, joka siis tapahtuu kotitalouden piirissä.

Hardingin esittää kuulustelunomaisia kysymyksiä: ovatko modernit miehet todella autonomisia? Hardingin mukaan eivät, sillä heidät on vapautettu kehonsa huolehtimisesta. Miksi sukupuoliset ja rodulliset/imperialistiset diskurssit kiertävät käsi kädessä moderniteettiteorioissa? Moderniteetin käsityksessä primitiivinen on toinen ja feminiininen on lytätty samaan rakoon, näin ollen lännen kriisi on samalla maskuliinisuuden kriisi. Onko moderni malli puheen ja auktoriteetin välisestä ideaalista sopiva ihmisen yhteiskunnalliselle kehitykselle? Ei, Hardingin mukaan se on vain monologia joka lähtee vallanpitäjistä ja päättyy siihen – tällaista yhteiskuntaa ei voi kutsua kukoistavaksi. Miksi moderniteetin narratiivi mukailee freudilaista narratiivia? Suuressa osassa teorioita on kaikua freudilaisesta pojan kasvamisesta mieheksi: lasten täytyy taistella ”äiti maata” vastaan tullakseen aikuisiksi ja yksilöiksi. Heidän täytyy pystyä kontrolloimaan ruumiillisia toimintojaan (luontoa), tästä kaikesta seuraa kivulias mittelö naisellista kotitaloutta kohtaan. Seuraavaksi saavutaan rationaaliseen aikuisuuteen, pois feminiinisestä kodista, kohti luonnon hallintaa. Hardingin mukaan tämä olisi syytä huomioida kolmesta syystä: 1) Teoreetikot eivät sensuroi tai huomioi sukupuolikoodittuneita teemojaan, joka johtuu luultavasti tietämättömyydestä; 2) niin kauan kuin kotitalous ja julkinen alue on jaettu sukupuolten mukaan, ei tasa-arvoa voida saavuttaa. Tästä kaikesta nousee lapsen sukupuolinen identiteetti, ja taipumus pitää naista ja feminiinistä alempiarvoisena. [11] Freudilainen teoria ei ole pätenyt muualla kuin länsimaisissa yhteiskunnissa.

Freudilaisen teorian ottaminen esimerkiksi ei ole erityisen hyvä ajatus, sillä se on nähty jo pitkän aikaa psykologiassa vanhanaikaisena. Ongelmaksihan nousee se, että kertooko freudilainen teoria moderniteetista, vai kertooko tästä nousevat ongelmat itse teorian heikkoudesta?

Metodologinen provokaatio

Hardingin provokaatio tähtää moderniteetin uudelleen ajatteluun ja kysymykseen, mikä voisi olla moderniteetille haluttava vaihtoehto? Heti alkajaisiksi on kyseenalaistettava mahdollisuus sille, että koko ”moderniteetti” olisi sellainen, että sen voisi noin vain vaihtaa toiseen. Toki Hardingin tarkoitus on olla enemmänkin metaforinen, mutta moderniteetti on paljon muuta kuin vain maskuliininen alistamisen projekti. Muutos vaatisi luultavasti ajattelun käänteen, jossa koko länsimaisen tieteen käytännöt otettaisiin uudelleen haltuun. Harding lähtee vastaamaan tähän ”tradition kuulustelulla”, jossa pyritään tuomaan esille moderniteetin miesylivaltaisuus ja eurosentrisyys . Tässä on taustalla ajatus, että meidän tulisi uudelleen määritellä yhteiskunnallisen kehityksen ideaali sekä tarvittavat käytännöt. Lännen kriisi on nähty hyvänä paikkana aloittaa todellisesti universaalin tieteellisen systeemin määrittelyt, mutta vallankahvassa olevat eivät voi aloittaa tätä, sillä he ovat hämärtäneet itsensä muiden elämältä etuoikeutetun asemansa vuoksi.

Toisena metodina maskuliinisuuden ylivallan tuhoamiseen Harding esittää yhdenlaista jalansijateoreettista projektia, jossa otetaan lähtökohdaksi naisten elämä kotitalouksissa. Harding kuvailee jalansija-projekteja seuraavasti: ne on suunniteltu identifioimaan, selittämään ja muuttamaan käsitteelliset ja materiaaliset hallitsevien instituutioiden vallankäytännöt niin, että se hyödyttää niitä, jotka eivät niistä vielä hyödy. Tarkoitus on siis lähteä alistettujen elämästä, joka on mielenkiintoinen suunta, sillä on vaikea määrittää – varsinkin kun on itse osa systeemiä – kuka on alistettu ja miten. Näyttää siltä, että alistettujen itse täytyisi pystyä ottamaan tutkimus haltuunsa. Hardingin mukaan alistettujen ”jalansijaan” ei jäädä, vaan näiden kautta opiskellaan heitä hallitsevat valtasuhteet. Tarkoituksena olisi siis lähteä naisten elämästä kotitalouksissa. Harding antaa hypoteettisille tutkijoille kysymyksen: mitä voimme oppia kun lähdemme lähestymään tutkimuskysymystä naisten kotielämän kautta? Hardingin mukaan tällaisesta tutkimusprojektista olisi hyötyä yhteiskunnallisissa teorioissa. Hän esittää vielä syitä, miksi tällainen tutkimusmetodologinen suunta olisi tärkeä:

1) Se huomioi sen, minkä moderniteetti on nähnyt vain esteenä.

2) Koti on se missä patriarkaalisuus on kotonaan.

3) Kotitaloudesta ja sen lähipiiristä löytyy voimakkain vastarinta, esimerkiksi kolonisaatiolle. Jo näistä kolmesta syystä progressiivisten ryhmien olisi huomioitava kotitaloudet.

4) Sisällyttävät eettisen vastuun haluttuun tutkimuksen ontologiaan ja poliitti seen projektiin.

5) Yleensä tällaisissa projekteissa naisten on ajateltu vain epämääräisesti olevan kotitalouden keskiössä. Tällainen lähestymistapa redusoi tämän jälkijättöisen individualismin.

6) Monet edistykselliset aktivistiprojektit aloittavat tutkimuksensa ja aktivismin kotitalouksista.

Ongelmaksi voisi nostaa esimerkiksi kliinisen tutkimuksen ja paikkaan, jalansijaan sidotun tutkimuksen. Näiden välillä on suuriakin eroja, mutta toisaalta onko tutkimuksella mitään meriittiä, jos sitä ei voi suhteuttaa todellisen maailman oloihin? Kriitikot ovat myös kyseenalaistaneet sen, että alistetuilla olisi parempaa tai tarkempaa tietoa asiasta oman asemansa vuoksi. [12] Myös ajatus siitä, että tutkija voisi jotenkin astua tutkittavan saappaisiin, on suoraan sanottuna outo. Tämä kai vaatisi sen, että tutkija itse olisi syntynyt alistettuun asemaan – olisi esimerkiksi nainen tai kuuluisi etniseen vähemmistöön. Jalansija-teoria laajentaa tiedon alaa jossain määrin, mutta se ei silti riitä mitenkään korvaamaan niitä heikkouksia joita se saa aikaan.

Lopuksi

Harding itse tiivistää ”moderniteetin kuulustelusta” syntyneen ajatuksen yhteen lauseeseen: niin kauan kuin länsimainen tiede ja filosofia ajattelevat, ettei kotitaloudessa tapahdu mitään kiinnostavaa suhteessa objektiiviseen ja luotettavaan tietoon, tai yhteiskunnalliseen oikeuteen, nämä ajattelutavat on tuomittu empiiriseen valheellisuuteen, käsitteellisiin epäoleellisuuksiin ja poliittisesti taantuviin yhteiskunnallisiin projekteihin.

Harding esittää paljon mielenkiintoisia ajatuksia, jotka eivät tosin ole kovinkaan uusia. Hardingia lukiessa herää kysymys siitä, onko moderniteetin alistamisessa kyse jostain vielä laajemmasta, kuten esimerkiksi luokkajakautuneisuutta. Modernin projektin vallankahvassa olleet miehet eivät ole ketä tahansa miehiä, vaan rikkaita ja yleensä vieläpä valkoihoisia miehiä. Vaikuttaa myös siltä, että aina on jokin ryhmä – tai eliitti – joka pyrkii edemmäs, pakosalle muista. Tämä tulee esille siinä, että nykyään saattaa länsimaissakin olla kehityksessä suuntia, jotka miellyttävät feministejä (ja muitakin vapautuksen kamppailuun panostavia ryhmiä), mutta kuitenkin on tietty etuoikeutettujen joukko, joka suurelta osin voi ja pystyy määräämään tahdin. Nyt tämä joukko voi jo sisältää muitakin kuin valkoihoisia ja miehiä, mutta silti heidän ajattelunsa saattaa olla yhteismitallista keskenään – esimerkiksi uusliberalistista.

Moderniteetin projekti on periaatteessa jo lähtökohtaisesti miehinen, sillä kuten aikaisemmin on tullut esille, on se miesten alullepanema ja heidän dominoimansa. Immanuel Kantin ja kalvinismin kautta on päästy kapitalistisille urille, jossa ajatellaan, että yksilöillä on luonnolliset paikat. Max Weber on esittänyt, että kapitalismin yhtenä taustatekijänä on ollut kalvinismi, jossa yksilöllä on syntyjään tietty paikka, hän on ”valittu” ja tämä näkyy hänen elämässään (esimerkiksi rikkauksina), jos taas olet köyhä, et ole ”oikeanlainen ja valittu”, eikä sille voi tehdä mitään. Modernin projekti on lähinnä tietyn oppineen luokan ja miesten projekti – huolimatta viimeaikaisesta kehityksestä kohti tasa-arvoa. Paras esimerkki tästä kehityksestä on naisten äänioikeus.

Hardingin esitystä vaivaa hieman se ikuinen ongelma, joka on yleiseen pyrkivän filosofian ja käytännön välillä, puhumattakaan yleisesti tieteen ongelmista ja siitä, että voidaanko koskaan saavuttaa mitään yhtenäistä universaalia tiedettä. Kaiken kaikkiaan Hardingilla on hyvää yritystä saattaa objektiiviseksi ajateltu tutkimus takaisin konkreettiseen käytännön maailmaan, sillä liiallinen kulmien pyöristäminen, jotta tasapäisyys saavutettaisiin, on tieteenteon suuria ongelmia – se ei kohtaa konkretiaa ja jää silloin tyhjäksi.

Vaikka Hardingin esitys saattaa olla epäkoherenttia ja välillä lipsua sinne tänne (ja esimerkki-kavalkadi olla heikko), on hänellä mielestäni ”pelkkää” feminismiä syvempi ajatus: modernin tieteen voittokulku on ollut osittain loistava, se on synnyttänyt hyviä ja tarpeellisia keksintöjä, mutta se on myös kohdistanut vain yhdenlaiseen ajatteluun, joka on rajannut ulos suuren joukon ihmisiä, mahdollisuuksia ja muotoillut tietoa vain yhteen suuntaan. Ja juuri tämän rajauksen takia se on ollut ja on nyt kriisissä. Kärjistetyn esimerkin tarjoaa liukuhihna. Aluksi sen ajateltiin tekevän tehdastyöstä ”autuasta”, sen piti lyhentää työpäiviä ja tehdä oloistakin jotakuinkin inhimillisiä. Mutta tehtaiden omistajilla oli erilaiset näkemykset; nyt voitiin takoa suurempaa voittoa nopeammin ja samoilla aikatauluilla. Nykyään ei tarvitse pitkälle tähystää, kun huomaa että samanlainen meno jatkuu; työstä on tullut vain pinnallisesti vapaata, raha on muuttunut entistäkin abstraktimmaksi. Herääkin kysymys, että millainen maailma – tarkemmin sanottuna Eurooppa – olisi saavutettu, jos alusta alkaen, vihdoin ja viimein, ”valistuksen projekti” olisi tapahtunut tasa-arvoisesti? Hardingin artikkeli voisi toimia myös jonkinlaisena tutkijan henkilökohtaisena muistutuksena tieteen arvosidonnaisuudesta ja juuri tällaisenaabstraktina, metafysiikkaa lähentelevänä tekstinä se on antoisaa, mutta siitä puuttuu sellainen konkreettisuus, johon hän itse jalansija-teoriallaan pyrkii.