Lauri Polvivaara
Pääkirjoitus
Puolalainen ajattelu on ollut 1900-luvun alusta alkaen hivenen epämuodikasta. Ei tunnu mielekkäältä sanoa, että se olisi sen enempää aikaansa edellä kuin siitä jäljessäkään. Ennemminkin se näyttäytyy irrallisena ajattelun muotivirtauksista. Puola on kulttuurisesti riittävän lähellä niin kutsuttua Länsi-Eurooppaa sitä ymmärtääkseen, mutta riittävän kaukana saadakseen siihen etäisyyttä. Ilmiö lienee samansuuntainen 1800-luvun Venäjän tapahtumien kanssa. Läntisten vaikutteiden ja oman kulttuurin yhdistelmä synnytti loisteliaan tarkkanäköistä ajattelua, asetti peilin Länsi-Euroopan eteen. Ja niin kuin jo tuolloin ymmärrettiin, ei ole peilin vika, jos naama on hieman vino.
Oli syynä sitten katolilaisuus tai vahva kansallinen identiteetti idän ja lännen puristuksessa, puolalaiset ajattelijat eivät ole milloinkaan innostuneet turhan helposti uusista ideologioista. Lukiessani itselleni tärkeitä puolalaisia, kuten Czesław Miłoszia, Leszek Kołakowskia tai Wisława Szymborskaa, tunne on kutakuinkin sama: jokainen on kirjoittajana äärimmäisen rehellinen ja omalakinen. Erotuksena 1900-luvun ajattelun valtavirrasta, elämän mystisyys ja outous on jatkuvasti läsnä puolalaisessa ajattelussa. Jopa tässä numerossa haastateltu filosofi Tomasz Kitlinski, vasemmistoradikaali ja seksuaalivähemmistöjen puolestapuhuja, on luennoillaan puolustanut uskonnon myyttisen puolen keskeisyyttä ihmiselämässä. Puolalaiset suhtautuvat maailmaan tietyllä arvostuksella, jopa hartaudella. Jo tunkkaiseksi käynyt nihilistinen kaiken ironisointi ei ole milloinkaan saanut otetta puolalaisesta kulttuurista.
Todellisuus on kuitenkin huomattavasti karumpi. Maan katolilaisuus näyttäytyy käytännössä jyrkkänä oikeistokonservatismina. Uskonnon varjolla käytetään valtaa ja sorretaan vähemmistöjä. Rahaan taidetaan uskoa vielä pikkuisen lujemmin kuin Jumalaan; Neuvostoliiton hajoamisesta alkanut kulutusvimma ei ole vieläkään ottanut laantuakseen. Kitlinski pitää nykyistä puolalaista valtakulttuuria narsismin, pöyhkeilyn ja ahneuden läpitunkemana. Tässä suhteessa hän näkee kommunismin ja katolilaisuuden historian 1900-luvulla samankaltaisina. Molemmat voisivat tuoda mukanaan tasa-arvoa, lähimmäisenrakkautta ja vapautta, mutta käytännön sovellukset ovat olleet jotain aivan muuta – pseudomarxilaisuutta ja kvasikristillisyyttä. Puolalaisten kansallismielisyys ei sekään yksittäisiä ajattelijoita suuremmassa mittakaavassa ole osoittautunut voimavaraksi, vaan kääntynyt rumaksi muukalaisvihamielisyydeksi.
Puolan kulttuuri näyttää siis mahdollistavan hyvin erilaisia kehityskulkuja. Mainitsemani ajattelijat ymmärtävät juuriensa merkityksen mielekkäällä tavalla: oma kotiseutu, kulttuuri, uskonto ja varsinkin kieli luovat merkityksiä ja rakentavat omaa, henkilökohtaista identiteettiä. Kysymys ei missään tapauksessa ole siitä, että juuri nämä asiat olisivat itsessään muita arvokkaampia. Mutta ne ovat heidän omiaan. Tämänkaltainen konservatiivisuus – usko merkitysten historialliseen rakentumiseen ja omien juurien tärkeyteen – on mahdollisimman kaukana samalla nimellä kulkevasta poliittisesta suuntauksesta, jossa pyritään väkisin tasapäistämään moninainen maailma samojen arvojen alle. Jossa rakkaus ja arvostus siihen, mikä on omaa, muuntuu vihamielisyydeksi ja ylemmyydentunnoksi toiseutta kohtaan.