PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

ilmestynyt 2.8.2011

Elina Halttunen-Riikonen

Filosofinen rakkaus(elämä)

Aude Lancelin ja Marie Lemonnier, Filosofit ja rakkaus (Les philosophes et l´amour. Aimer de Socrate à Simone de Beauvoir, 2008).
Suom. Tiina Arppe. Otava 2011. 250 s.

Mitä tekemistä rakkaudella ja filosofialla on keskenään? Filosofit ja rakkaus avaa tätä suhdetta kahdentoista filosofin kautta. Filosofian historiasta mukana menossa ovat luonnollisesti totutut nimet kuten Platon, Rousseau ja Kant, mutta myös yksi selkeästi vähemmän tunnettu, 100-luvulla eKr. elänyt epikurolainen Lucretius. Viime vuosisadan ajattelijoista kirjaan mahtuvat kuuluisat rakastavaiset eli Martin Heidegger ja Hannah Arendt sekä Simone de Beauvoir ja Jean-Paul Sartre. Kirjoittajat haluavat näyttää, mitä sanottavaa filosofeilla on rakkaudesta, ja osoittaa vääräksi sen myytin, että vain kirjailijat ja runoilijat onnistuvat läpivalaisemaan rakkautta kaikessa riipaisevuudessa ja vaikuttavuudessa. Tässä onnistutaankin, kiitos teoksen lennokkaan ja persoonallisen kielen, jonka suomentaja Tiina Arppe on tavoittanut loistavasti.

Kirjan kirjoittajat, ranskalaiset Aude Lancelin ja Marie Lemonnier, ovat kumpikin Le Nouvel Observateur -lehden toimittajia. Kummallakin on korkeakoulututkinto filosofiasta, mikä näkyykin teoksen asiantuntevuudessa ja paneutumisen asteessa. Kuriositeettina mainittakoon, että Lancelin nousi kotimaassaan viime vuonna laajempaan tietoisuuteen paljastettuaan lehtijutussa, että tunnettu "tv-filosofi" ja yhteiskunnallinen vaikuttaja Bernard-Henry Lévy oli perustanut kirjassaan De la guerre en philosophie esittämänsä uuskantilaisuuden kritiikin Jean-Baptiste Botulin teokseen La Vie sexuelle d'Emmanuel Kant panematta merkille, että Botul on ainoastaan fiktiivinen hahmo, jonka taustalla on kirjailijaryhmä.[1]

Filosofit ja rakkaus ei ole tutkielma tai muutoinkaan varsinainen tieteellinen teos, mikä tekee oikeutta aiheen polveilevuudelle. Lancelin ja Lemonnier eivät sitoudu puolustamaan mitään erityistä teesiä filosofian (tai filosofien) ja rakkauden suhteesta. Kronologisesta etenemisestä ja yksi ajattelija per luku -muodosta huolimatta teos ei hirttäydy historialliseen käsittelytapaan täydellisesti, vaan tarkastelu tapahtuu etukäteisodotuksiini nähden hyvinkin temaattisesti. Mukaan kiedotaan viitteitä kirjallisuuteen ja (ranskalaisiin) nykyajattelijoihin. Lukijalla, joka on tottunut nauttimaan filosofiansa anglosentrisyydellä kyllästettynä, saattaa olla hieman nieleskelemistä lacaneissa, houellebecqeissä ja badiou'issa, mutta missään nimessä läheistä etukäteissuhdetta ranskalaiseen ajatteluun ei kirjasta nauttimiseen vaadita.

Rakkauden puolesta!

Miksi sitten filosofoida rakkaudesta? Kysymykseen vastataan tyhjentävästi johdantoluvussa, jossa Lancelin ja Lemonnier jopa hieman julistuksenomaisesti esittävät, että "rakkauden filosofian alue olisi siis miehitettävä uudelleen ja sitä olisi jopa kiireen vilkkaa yhdyttävä puolustamaan". Tässä toimenpiteessä he näkevät myös poliittista kumouksellisuutta, "sillä rakkauden logiikka on vastakkainen näennäisrationaalisille markkinoille, joilla jokainen huomaa typistyvänsä itsekkään laskelmoinnin lain ohjaamaksi eriytymättömäksi alkeishiukkaseksi". Kirjoittajien peräänkuuluttaessa rakkauden arvonpalautusta ja kritikoidessa pelkkää "massahedonismia" olisi helppoa ivata heidän pyrkimystensä moralistisuutta tai nähdä siinä kaipuuta "vanhoihin hyviin aikoihin", mutta edellä esitettyjen näkemysten ei pidä antaa hämätä: kaksikko parjaa ainoastaan sitä nykyisin yleistä käsitystä, että rakkaus esiintyy pelkkänä seksuaalisuutena.

Filosofit ja rakkaus ei pyrikään rajaamaan käsittelyään "puhtaasti" rakkauteen, rakkauteen isolla r-kirjaimella, vaan liikehtii rakkaudesta seksuaalisuuteen ja takaisin. Useimmiten kuitenkin pysytään niiden välisellä, hankalasti nimettävällä alueella. Valinta tuskin on tietoinen, vaan häilyntä pikemminkin osoittaa, miten vaikeaa on siivilöidä seksuaalinen halu erilleen rakkaudesta tai toisin päin. Rakkauden ja seksuaalisuuden monimutkaiseen suhteeseen kirjoittajat eivät kuitenkaan paneudu, mikä on jo sinällään pieni puute, kun ottaa huomioon rakkauden käsitteen epämääräisyyden. Mutta ongelmallisemmaksi tämän tekee se, että Lancelin ja Lemonnier kirjoittavat eksplisiittisesti haluavansa etsiä rakkaudesta muutakin kuin seksuaalisuuteen redusoidun tunteen ja merkityksen. Tälloin lukija odottaa jonkinlaista ratkaisua siihen, miten vältytään romahtamasta pelkkien halujen, tarpeiden ja viettien maailmaan.

Lancelin ja Lemonnier näkevät aiheellisesti ongelmana sen, että rakkaus ymmärretään pelkkänä tunteena. He kehottavatkin filosofeja olemaan pelkäämättä rakkauden nykyistä mainetta psykologian alaan kuuluvana, kaikkea rationalisointia karttavana voimana, joka voidaan surutta sysätä filosofian ulkopuolelle. Ehkä rakkauden tarkastelua vaikeuttaa se seikka, että kysymys rakkauden statuksesta on sidoksissa kulttuurimme perustavaan tarpeeseen erottaa järki ja tunne sekä uskomukseen siitä, että kaikki inhimillinen tottelee ongelmitta tätä jakoa? Kirjoittajat eivät suoranaisesti ota tähän kantaa, mutta eri filosofien rakkauskäsitysten välityksellä tulee vahvasti ilmi, miten rakkautta ei voi yksiselitteisesti sijoittaa tiettyyn kategoriaan ja miten ymmärrys sen olemuksesta on vaihdellut dramaattisesti. Tämä on hyvä muistutus: valinta äärimmäisyyksien välillä – rakkaus vaistona, rakkaus rationaalisuutena – on turhaa. Ehkä rakkaus (ehkä kaikki ihmisessä?) on välttämättä jo lähtökohtaisesti sotkeutunut epämääräisyyteen.

Naiseton rakkaus

"Kerro minulle miten rakastat, niin minä kerron sinulle kuka olet. On olemassa kaikenlaista rakkautta parin päivän oikusta itsepintaiseen vetovoimaan, laimeasta kiintymyksestä tuliseen hullaantumiseen, eivätkä filosofit itse ole tässä suhteessa mikään poikkeus, vaan tarjoavat päinvastoin varsin näyttävän otoksen kaikista näistä asenteista."

Lancelin ja Lemonnier ilmoittavat siis lähestyvänsä rakkautta sen moneudessa. Yksi jokseenkin ilmeinen puute kuitenkin on, että naisten kirjoittama rakkauden tarkastelu jää teoksessa tytärpuolen osaan. Monien kirjassa käsiteltyjen ajattelijoiden näkemyksissä naisille lankeaa joko etäisen kohteen tai viettelevän syöjättären rooli. Rakkaus edustaa Lancelinille ja Lemonnierille mahdollisuutta ja pelastusta, eikä tässä "kokonaisprojektissa" miesnäkökulman ylivaltaa tai kaanonin misogyniaa puntaroida aktiivisesti. Sen sijaan heidän mukaansa rakkauden (tai rakkauden eri muotojen) uudistunut arvostus voi jopa edistää sukupuolten tasa-arvoa. Rakkauden filosofian miehisyys onkin kuitattu sillä, että johdannossa lukijaa opastetaan muistamaan tämä historiallinen tosiasia kirjaa lukiessa. En väitä, että teos olisi kaivannut erityistä feminististä juonnetta – onhan feministinen filosofianhistorian tulkinta aivan oma aiheensa, jota käsittelevää kirjallisuutta on julkaistu runsaasti –, mutta filosofianhistoriallisen painotuksen vuoksi olisin kaivannut ainakin yhtä historiallista naisajattelijaa mukaan.

Sanooko teoksen kahdestatoista filosofista kukaan lopulta mitään erityisen kumouksellista, jotain mitä emme olisi oppineet kirjallisuudesta ja elokuvista? Tämä on oleellinen kysymys siksi, että Lancelin ja Lemonnier nostavat johdannossa esiin toiveen rakkauden tuottamasta "poliittisesta haasteesta" ja "maailmasuhteen muutoksesta". Näillä eväillä kun ei vielä maailmasuhdetta hilata pois kulutuskiihkosta ja käyttöarvostumisesta. Kun aihetta lähestytään historiallisesti, menneisyys uhkaa tehdä tulevastakin ainoastaan kosmeettisilla muutoksilla varustetun kaksoisvedoksensa. Ehkä historian kautta ei yksinkertaisesti kyetä tarkastelemaan sellaisia tärkeitä näkökulmia kuin miehen ja naisen välinen tasa-arvoinen rakkaussuhde. Tai samaa sukupuolta olevien välinen rakkaus. Lancelinin ja Lemonnierin käsittelyssä homoseksuaalinen tai ei-heteronormatiivinen rakkaus tulee esille totuttuun tapaan lähinnä antiikin filosofian "miesrakkautena", millä lienee suhteellisen vähän annettavaa nykyiselle keskustelulle seksuaalivähemmistöistä. Uudelle rakkauden filosofialle olisi tilausta, siitä olen samaa mieltä kirjoittajien kanssa, mutta on epävarmaa, kuinka laajasti historiallista johdatusta voi käyttää uuden luomiseen, jos historiallisia esimerkkejä ei tarkastele tiukalla varauksella.[2]

Elävää rakkautta

Lancelinin ja Lemonnierin voi jossain määrin nähdä tähyilevän antiikin filosofian kokonaisvaltaisen ihmiskuvan ja omakohtaisen filosofian perään: rakkauden filosofiaa valottaessaan he kieltäytyvät tekemästä tiukkaa eroa filosofin tekstien ja tämän elämän välille. Kaksikko ripittää filosofiaa, joka unohtaa filosofien elämän ja kokemukset, täydellisestä kieltäymyksestä ja silmiensulkemisesta:

"Rakkausasioissa elämäkerran merkityksen kyseenalaistaminen on turhaa jo siksikin, että hyvin usein juuri tietty kohtaaminen tai päinvastoin sen puuttuminen on muodostunut ainutlaatuiseksi tai tuhoisaksi tapahtumaksi, jolla on ollut ratkaiseva vaikutus ajattelun suuntautumiseen. Montaignesta Kierkegaardiin Rousseauta tietenkään unohtamatta kaikki ajattelijat sekoittivat henkilökohtaiset iskunsa ja voittonsa elimelliseksi osaksi filosofiaansa, josta he tekivät tietoisesti tietynlaista omaelämäkertaa."

Turhan "kliiniseksi" koettua filosofian hahmottamista siis vastustetaan. Toisaalta kyse on myös metodisesta valinnasta, joka mahdollistaa myös sellaisten ajattelijoiden tarkastelun, joilta ei ole jäänyt rakkautta käsittelevää filosofista aineistoa, tästä osuvana esimerkkinä Heidegger. Tämä selittää ja oikeuttaa myös sitä seikkaa, että 12 tarkemman käsittelyn saavan filosofin joukossa ei ole yhtään nykyajattelijaa, mitä muuten voisi aiheellisesti kummastella, sillä puhutaanhan kirjassa rakkauden filosofian uudesta tulemisesta.[3] Elävien filosofien henkilökohtaisten suhteiden ruotiminen lipuisi nimittäin liiaksi juorulehtiosastolle.

Eikö elämäkerrallisuus sitten uhkaa hajota psykologisointiin? Ehkä, mutta toisaalta kontekstualisointi on välttämätöntä ylitulkintojen estämiseksi. Biografisten tapahtumien karttaminen filosofoinnissa voi osaltaan johtua lähestymistavan ehtymättömästä suosiosta populaarimmassa filosofiakirjallisuudessa. Henkilöhistoriallisuuden ja filosofian mielekäs yhdistäminen vaatii vähintäänkin tasapainoilua erilaisten karikoiden välimaastossa. Tässä Lancelin ja Lemonnier mielestäni onnistuvat kohtuullisesti. He pitäytyvät selittämästä filosofien ajattelua elämällä tai toisin päin, eivätkä pyri luomaan filosofeista liian selväpiirteistä ja siten välttämättä yksinkertaistettua kokonaiskuvaa, oli sitten kyse elämästä tai ajattelusta. Kirjoittajat eivät anna liiallista painoarvoa filosofeista kerrottaville karikatyyreille, vaan etsivät niistä halkeamia ja riitasointuja: ehkä "yleinen totuus" Nietzschestä naisvihaajana onkin vain yksi yksinkertaistava näkökulma, ja kuka ties Kantistakin löytyy muutakin sanottavaa kuin se, että hän oli "piintynyt poikamies".

Sartrea ja Beauvoiria käsittelevässä luvussa tuodaankin selvästi esille henkilöhistoriallisen tulkinnan ongelmallisuus. Lancelin ja Lemonnier ruotivat säälimättä tapaa, jolla Ranskassa on Beauvoirin kuoleman jälkeen pyritty "paljastamaan totuus" hänen ja Sartren rakkaudesta ja avoimesta suhteesta. Erilaiset paljastuskirjailijat – joukossa muun muassa entisiä rakastajia – ovat pyrkineet todistamaan aikanaan edistyksellisenä ja porvarillisesta moralismista vapautuneena pidetyn parisuhteen kaikkea muuta kuin edistykselliseksi, jopa valheelliseksi "suureksi huijaukseksi".[4] Lancelin ja Lemonnier väittävät, että tällainen näkökulma Beauvoiriin ja Sartreen jättää huomioimatta jotain oleellista, nimittäin filosofian. Tällöin nimittäin "unohdettaisiin L'Être et le Néantin mullistavat analyysit, sivuutettaisiin myös Beauvoirin romaanit, jotka kertovat pariskunnan rakkaussopimuksen sisäisestä julmuudesta huomattavasti enemmän kuin viralliset väripainokuvat tai elämäkertureiden tutkimukset."

Jos jätämme huomioimatta Beauvoirin ja Sartren tekstien sisältämät hienosyiset ja äärimmäisen rehelliset kuvaukset rakkaudesta, emme pysty kohtaamaan heidän rakkauskäsityksensä epätavallisuutta. Lancelinille ja Lemonnierille pariskunta Beauvoir–Sartressa yhdistyykin konkreettisesti niin ajattelijan ja hänen kirjoitustensa erottamaton suhde kuin mahdottomuus kertoa "totuutta" kahden yksilön rakkaudesta, mutta myös itse rakkaudeksi kutsutun välttämätön moninaisuus.