S. Muurain
Uskon merkitys
Nuoret ja katolilaisuus Puolassa
Ollessani Puolassa opiskelijavaihdossa keskustelin usein uskonnosta paikallisen "vertaiseni", yliopistossa opiskelevan nuoren naisen kanssa, jota kutsun tekstissäni selvyyden vuoksi Ewelinaksi. Itse olen tyypillinen suomalainen protestantti: minua ei koskaan kasvatettu uskonnolliseksi, kirkossa käyntini voi laskea kahden käden sormilla, rippikouluun menin rahan takia ja kirkosta erosin heti äidiltä luvan saatuani. Mielestäni usko on henkilökohtainen asia, eikä kirkon pitäisi valvoa ihmisten petitouhuja. Ewelina taas on saanut tyypillisen katolisen kasvatuksen, mikä merkitsee ripillä käyntiä vähintään kaksi kertaa vuodessa, Jumalan palvelemista kirkossa lähes joka sunnuntai ja yritystä kunnioittaa paastonaikaa siten kuin nyt opiskelijaelämää viettävä voi. Kirkosta eroaminen ja julkiateismi nähdään varsinkin Itä-Puolassa filosofien ja taiteilijoiden, ei normaalin kansan, hommana. Silti suuremmissa kaupungeissa ja lännessä puhutaan jo siitä, miksi uskonto ei enää jaksa kiinnostaa nuoria. Ilmiö ei kuitenkaan ole läheskään samalla tasolla kuin Suomessa.
Itselleni jumalanpalvelukseen osallistuminen Puolassa oli kokemus, enhän ollut käynyt edes luterilaisessa kirkossa kahdeksaan vuoteen. Pääsiäisen alla kirkot olivat täynnä opiskelijoita jonottamassa rippituoliin. Ripillä pitää puhua totta ja kertoa kaikkia, minkä tuntee oleelliseksi, muuten tunnustus ei ole pätevä Jumalan silmien edessä. Ewelina kuitenkin kertoi, että ripillä käyminen on tapa, eikä hän halua kertoa kaikenlaisille papeille omasta henkilökohtaisesta elämästään liikaa. Ihmiset siunasivat ehtoollisen laskeutumalla polvilleen, istuvat etummaisen penkin nojalle ja seisovat lattialle. Se teki juhlavan olon. Sanomattakin on selvää, että pappi on mies, myös jumalanpalveluavustajat ovat pääsääntöisesti poikia, vaikka nykyään kuorossa saakin olla molempien sukupuolten edustajia.
Myös katolisilla nuorilla on epäilyjä moneen suuntaan. Esimerkiksi käsitys ehtoollisleivän muuttumisesta Jeesuksen lihaksi askarruttaa monia koululaisia kuin keskiajan skolastikkoja konsanaan. Kyse on kuitenkin lopulta uskomisesta, ja ihmeet kuuluvat katoliseen kulttuuriin olennaisena osana. Pyhäinjäännökset ja itkevät taulut tuovat lohtua rukoilijoille kirkoissa, jotka eivät ole koskaan tyhjiä. Kerran ajauduimme Ewelinan kanssa keskustelemaan manauksista. Oma reaktioni riivattuihin on luonnostaan se, että he kärsivät jonkinlaisesta psykoosista. Ewelina ei sen sijaan ole samaa mieltä, vaan hän sanoo, että on tapauksia, joissa on aivan selkeää, että jokin ulkopuolinen on tunkeutunut ihmisen mieleen. Tässä kohtaa voisin korostaa, että Ewelina ei ole mikään järkensä menettänyt lahkolainen, vaan tavallinen puolalainen nuori. Maailmankuvat voivat olla hyvin erilaisia. Toisaaltahan monia ateistejakin ja tiedeuskoisia välillä mietityttää, voiko pahan psykologisoida kokonaan pois.
Ehkäisy on myös kiistan aihe, vaikkakaan ei nykypäivänä niin suuri kuin ennen. Puolalaisilla keskimäärin ei ole runsaslukuisia lapsiperheitä. Ewelina kuitenkin muistutti minua siitä, että syyllistäminen kirkossa osataan yhä. On helpompaa pysyä neitsyenä pitkään, mikäli on opetettu pitämään esiaviollista seksiä suurena syntinä. Ewelina kertoi ensimmäisten seksikokemustensa aiheuttamasta syyllisyydestä. Meni kauan, että siitä pääsi eroon ja omasta kehostaan oppi nauttimaan. Hän myös oli seurustellut aiemmin ortodoksin kanssa. Tämä oli aiheuttanut jonkin verran hämmennystä hänen perheessään, mutta toisaalta, poikaystävä oli sentään kristitty. Yleisesti ottaen nuorten kokemukset ja toilailut eivät erityisemmin näytä eroavan Puolassa ja Suomessa. Abortin tekeminen on periaatteessa aika helppoa, vaikka se onkin laitonta. Avioero sen sijaan on kirkon silmissä mahdotonta. Se, mikä nykyään näyttäytyy luterilaisille toisena mahdollisuutena, merkitsee katolisuudessa synnissä elämistä. Ewelina ei välttämättä haluaisi tehdä abortista tai avioerosta helpompaa. Hän pelkää, että abortista tulisi normaali ehkäisytapa, mikäli se hyväksyttäisiin. Avioliitto on myös pyhä liitos. Tulevaisuudessa Ewelina haluaisi mieluiten kasvattaa omat lapsensa katolisten rituaalien mukaan. Hän ei kuitenkaan halua lastensa tuntevan syyllisyyttä.
Ewelina itse on kuitenkin hyvin suvaitsevainen. Muutettuaan opiskelemaan itäpuolalaisesta pikkukylästä kooltaan hieman Tamperetta suurempaan yliopistokaupunkiin Lubliniin, hän huomasi, miten erilaisia katsomuksia ihmisillä voi olla. Monet niistä erosivat pikkuisessa maalaiskylässä esiintyneistä näkemyksistä. Kyseinen kylä on kaiken lisäksi Puolan itäiselle rajalle tyypilliseen tapaan jakautunut kahtia: ortodokseihin ja katolilaisiin. Tämä on osaltaan vain kärjistänyt katolilaisten halua suojella uskoaan. Kärhämä kahden kristityn näkemyksen välillä vaikuttaa samantyyliseltä kuin kitka ruotsinkielisten ja suomenkielisten välillä. Vielä vähän aikaa sitten ortodoksit olivat niin sanottua parempaa väkeä. Puolassa vahvalla katolisuudella on kuitenkin pitkät perinteet, ja luultavasti se oli yksi syy sille, että Neuvostoliiton romahtaminen alkoi nimenomaan niiltä nurkilta. Puolalaiset eivät koskaan ihastuneet kommunismiin. Uskonto tekeekin Puolasta Keski-Eurooppaa: idän ja lännen kohtauspaikan. Toisaalta kommunismin jälkeinen lähes fundamentalistinen katolisuus on pitkälti poliittista. Yksittäiset ihmiset voivat elää normaalisti muiden keskellä, mutta homojen tai naisten oikeuksien puolesta järjestettyjä mielenosoituskulkueita häiritsemään ilmestyy aina jostakin kiviä viskovia vastamielenosoittajia.
Ewelinaan tutustuminen on näyttänyt minulle, että suvaitsevainen voi olla, vaikka säilyttäisi omat rituaalinsa ja arvonsa. Elämä ei voi koskaan olla täysin loogista, mutta sitä ja toisia ihmisiä pitää arvostaa sellaisina kuin ne ovat. Kysyin häneltä kerran, uskooko hän minun olevan vääräuskoisena menossa helvettiin. Hän nauroi ja sanoi, että uskoo kiirastulen pikemminkin olevan paikka, jossa kaikki, erityisesti ne, jotka eivät ole katolilaisiksi kasvatetut, saavat toisen mahdollisuuden.