Milla Jurva
Ateisti järjen ja moraalin asialla
Ilkka Pyysiäinen, Jumalaa ei ole.
Vastapaino 2010, 178 s.
Uskontotieteilijä, teologian tohtori Ilkka Pyysiäinen ei ole uskonnollinen mies. Hänen pamflettinsa Jumalaa ei ole kritisoi kristinuskon keskeisiä dogmeja ja niiden sotkeutumista yhteiskunnalliseen vallankäyttöön. Esipuheen omaelämäkerrallisella kirkostaeroamiskertomuksella alkava puheenvuoroteos pyrkii olemaan "johdonmukainen vastaus kristittyjen teologien ja maallikoiden tapaan puolustaa uskomuksiaan".
Pyysiäinen marssittaa uskonnottomien näkemystensä tueksi koko joukon kovan linjan uskontokriitikoita, mutta mitään uutta Jumalaa ei ole ei uskovien ja ateistien väliseen vuoropuheluun tuo. Esko Valtaojan ja Kari Enqvistin lisäksi hän nojaa viime vuosien äänekkäimpiin uskontokriitikoihin Christopher Hitchensiin, Daniel Dennettiin, Richard Dawkinsiin, Sam Harrisiin ja Victor Stengeriin. Näiden uusateisteiksikin kutsuttujen ajattelijoiden vanavedessä kirjoittaja argumentoi uskonnollisia uskomuksia ja tapoja vastaan aseinaan luonnontieteet, historia, antropologia ja antirelativistinen arvomaailma. Kaikkia käyttäytymistapoja ei Pyysiäisen mielestä voida kulttuurien ja ajattelutapojen eroihin vetoamalla hyväksyä, varsinkaan, kun niiden taustalla vaikuttavat uskomukset ovat vailla järjellistä pohjaa. Jo kirjan ensimmäisillä sivuilla Pyysiäinen paljastaakin vastustavansa fideististä asennetta uskontoa kohtaan: uskonto ei ole sen erityisempi tapojen ja uskomusten järjestelmä kuin mikään muukaan, ja tästä syystä sitä on voitava kritisoida siinä missä mitä tahansa järjestelmää.
Kirjansa alussa Pyysiäinen tarkastelee kristinuskon keskeisimpiä opinkappaleita käyttäen apunaan Nikean kirkolliskokouksessa vuonna 325 hyväksyttyä uskontunnustusta, johon läntisen kristinuskon dogma tiivistyy. Kohta kohdalta kirjoittaja esittää liudan perusteluja, jotka vievät pohjan kristinuskon perussanomalta: meillä ei ole mitään syytä uskoa Isään, Pojan neitseelliseen sikiämiseen, ylösnousemukseen ja lunastukseen, eikä ikuiseen elämään Pyhässä Hengessä. Fysiikka ei tunne yhden yhtä vihjettä sen puolesta, että ajan ja avaruuden tuolla puolen olisi ikuinen Jumala, ja koulubiologiakin sanoo, että yksilönkehityksen alullepanemiseen tarvitaan siittiö ja munasolu – ei luojaa. Ajatus sielun kuolemattomuudestakin ontuu, sillä "sielu" ei ole muuta kuin dualismiin taipuvaisen arkiajattelun postulaatti. Uskonnolliset uskomukset ovat siis vailla tosiasiaperusteita, joten niihin uskominen ei ole järkevää, ja järjettömiä uskomuksia on saatava kritisoida.
Pyysiäisen pamfletti on napakimmillaan fideismi- ja relativismikritiikissään mutta kompastuu omaan ehdottomuuteensa etsiessään etiikan perustaa. Ajattelutapa, jonka mukaan eri elämänmuotoja ei niiden yhteismitattomuudesta johtuen voida kritisoida, on toki eettisesti kestämätön. Housuja käyttävän naisen raipaniskurangaistus ja isänsä raiskaamaksi tulleen 9-vuotiaan tytön abortin kieltäminen (esimerkit Pyysiäisen) ovat moraalisesti tuomittavia tekoja, joiden oikeuttaminen uskonnon erikoislaatuisuuteen ja koskemattomuuteen vetoamalla on fideismiä vaarallisimmillaan.
Pyysiäisen moraalifilosofinen päättely etenee pitämisestä tosiasioihin ja täten voimakkaan metaeettisen kannan muodostamiseen: koska moraalittomat teot ovat tuomittavia, on oltava olemassa yleisinhimillinen moraalikyky, jonka pohjalta tuomitseminen tapahtuu. Hän etsiikin kirjansa moraalifilosofiaa käsittelevässä osiossa vimmaisesti moraalisen toiminnan perustaa ja päätyy pohdinnoissaan yhdistelemään
Jumalaa ei ole on takakantensa mukaan tarkoitettu kaikille uskonnosta ja ateismista kiinnostuneille, mikä antaa ymmärtää, että kirja paneutuisi uskonnon kysymyksiin keskivertolukijalle merkityksellisistä lähtökohdista. Siksi onkin yllättävää, että Pyysiäinen käyttää kirjasestaan kymmeniä sivuja menneinä vuosikymmeninä Yhdysvaltoja hämmentäneille uskonnollisille ilmiöille. Mielisairauksien tulkitseminen Pirun riivauksiksi ja tästä seuranneet manausmenot sekä syyttömien leimaaminen Saatanaa palvoviksi murhaajapedofiileiksi ovat omituisia esimerkkejä uskonnon ikävistä lieveilmiöistä kirjoittajalta, jolla luulisi olevan paljon sanottavaa vaikkapa suomalaisesta valtiokirkosta. Yhdysvaltalainen uskonnollinen ekstremismi ja kristillisen oikeiston poliittiset edesottamukset ovat kirjan oletetusta kohderyhmästä kaukana sekä ideologisesti että maantieteellisesti. Tällaiset esimerkit tuskin liikauttavat suomalaisen perusluterilaisen uskonnollisuutta mihinkään suuntaan.
Jumalaa ei ole puolustaa ateismia monella rintamalla. Se kritisoi tosiasioihin perustumattomia uskomuksia ja uskonnon nimissä tapahtuvia vallankäytön muotoja. Kirjan riveiltä ilmenee kammoksunta uskonnon ääri-ilmiöitä kohtaan, mutta toisaalta Pyysiäinen kieltäytyy tiukimmista uusateisteista poiketen vastustamasta uskontoa elämäntapana. Kirjoittaja ei usko puheenvuoronsa käännyttävän ketään ateistiksi mutta toivoo sen vievän pohjan uskonnolliselta kritiikiltä tiedettä ja ei-uskonnollista arkiajattelua kohtaan. Pamfletin, joka ponnistaa poleemisen ateistisista lähtökohdista, ei uskoisi päätyvän konsensushenkiseen, avoimeen loppuun. Pyysiäinen tyytyy kuitenkin kirjansa viimeisillä riveillä tunnustamaan, että lopullista ratkaisua uskovien ja ateistien näkemyseroihin saadaan tuskin koskaan, ja peräänkuuluttamaan vapaata ja kriittistä keskustelua uskonnosta. Sen enempää ei vakaumuksellisinkaan ateisti pyydä.