PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 11.4.2008

Jukka Mikkonen

Mitä jos kaunokirjalliset teokset olisivat ajatuskokeita?

"Jos joku kertoisi minulle, että kuussa on yksisarvisia, voisin hyväksyä väitteen tai kiistää sen taikka pidättyä arvostelmasta, mutta se on jotain, minkä voin kuvitella. Jos minulle sanottaisiin sen sijaan, että kuussa kuusi tai seitsemän yksisarvista voi olla kolme, voisin ennakolta sanoa, että se on mahdotonta. Ihmisen, joka on oppinut, että kolme plus yksi on neljä, ei tarvitse todistaa asiaa kolikoilla, nopilla, shakkinappuloilla tai kynillä. Hän tietää sen, ja se siitä. Hän ei voi kuvitella mitään muuta määrää. – – Mutta kaikista maailman ihmisistä minä, Alexander Craigie, sain kohtalokseni löytää ainoat objektit, jotka ovat ristiriidassa tuon ymmärryksen lain kanssa."^[1]
  – Jorge Luis Borges

Miltei jokaisen taiteesta kirjoittaneen filosofin mukaan kaunokirjallisuudella on jonkinlaista tiedollista arvoa. Eripura vallitsee sen sijaan ennen kaikkea siitä, kuinka kaunokirjallisuus välittää tietoa, millaista tietoa ja mistä. "Kognitivistien" mukaan kaunokirjallisuudella on aitoa tiedollista arvoa, kun taas niin kutsuttujen antikognitivistien mielestä hämärä "kaunokirjallinen tieto" on parhaimmillaankin vain arkipäiväisyyksiä.

Kognitivistien mukaan kaunokirjallisuus limittyy maailmaan monella eri tavalla. Jotkut katsovat kaunokirjallisuuden välittävän käsitteellistä, toiset käytännöllistä tietoa. Propositionaalisten teoreetikkojen mukaan kaunokirjallisuus voi esimerkiksi välittää reaalimaailmaa koskevia väitteitä, vihjauksia ja hypoteeseja tai antaa tietoa käsitteistä ja mahdollisuuksista. Käytännöllistä tietoa korostavien filosofien mukaan kaunokirjallisuus tarjoaa sydämen oppivuosia, kehittää kuvittelu-, asennoitumis- tai kognitiivisia kykyjä, kuvailee erilaisia kokemisen tapoja, paljastaa totuuksia ihmisluonnosta tai tarjoaa "näennäiskokemusta" eli tietoa siitä, millaista olisi olla tietynlaisessa tilanteessa.

Mielikuvitusmatka asioiden ytimeen

Viime vuosina angloamerikkalaisessa analyyttisessa estetiikassa on uudelleen herännyt kiinnostus propositionaalisiin teorioihin, joiden mukaan kirjallisten taideteosten – eritoten kertomakirjallisuuden – tiedollinen arvo voidaan selittää tarkastelemalla niitä filosofien käyttämien ajatuskokeiden kaltaisina imaginaarisina investigaation instrumentteina. Käsittelen tässä kirjoituksessani lyhyesti kognitivistisia ajatuskoeteorioita. Esitän, että vaikka niin kutsutut kaunokirjalliset ajatuskokeet ja filosofien ajatuskokeet eroavat monin tavoin, kaunokirjallisia teoksia on kognitiivisesta näkökulmasta usein mielekästä tarkastella filosofien ajatuskokeiden kaltaisina tiedonhankinnan menetelminä.

Ajatuskokeet voidaan karkeasti määritellä mielikuvituksen välineiksi, joita käytetään ilmiöiden luonteen tutkimiseen. Ajatuskokeet ovat kuviteltuja tilanteita, joita käytetään teorioiden testaamiseen ja havainnollistamiseen niin fysiikassa kuin filosofiassa. Tyypillisessä filosofian ajatuskokeessa filosofi sepittää "arvostelmaan johdattelevan" skenaarion. Kokeen implikoiman arvostelman oletetaan esimerkiksi toimivan vastaesimerkkinä teorialle tai paljastavan käsitellyn ongelman ytimen. Tunnettuina filosofisina ajatuskokeina voidaan mainita Zenonin paradoksit, Platonin Gygesin sormus, Descartesin ilkeä demoni, yhteiskuntasopimusteoriat ja Searlen kiinalainen huone.

Ajatus kaunokirjallisista teoksista ajatuskokeina, hypoteeseina tai "mitä jos" -hahmotelmina ei arvatenkaan ole uusi. Monet filosofit palauttavat idean Aristoteleen Runousoppiin,^[2] jossa Filosofi tunnetusti toteaa, että runoilijain tarkoitus "ei ole kertoa, mitä on tapahtunut, vaan puhua siitä, mitä voi tapahtua ja mikä on mahdollista todennäköisyyden tai välttämättömyyden perusteella." Aristoteleen mukaan historiateosten ja runoelmien ero ei ole syntaktinen (mitallinen), vaan se, että "historia kertoo tapahtuneista asioista, runous sellaisista ansioista, jotka voivat tapahtua". Filosofi sanoo, että runous on "filosofisempaa ja vakavampaa" kuin historia, sillä se "käsittelee asioita enemmän yleisten totuuksien tasolla, historia taas yksittäistapauksina."^[3]

Stageiralaisen sinänsä intressanttia väitettä kiintoisampi tässä yhteydessä on kuitenkin yhdysvaltalaisen taidefilosofi Noël Carrollin teoria sanataiteellisten sepitteiden tiedollisesta annista. Carroll esittää artikkelissaan "The Wheel of Virtue: Art, Literature, and Moral Knowledge" (2002), että kaunokirjallisuuden (moraali)filosofinen funktio on valtaosin eksplikoitavissa ajatuskokeen käsitteen avulla. Carrollia kiinnostavat erityisesti Searlen kiinalaisen huoneen kaltaiset filosofien käyttämät kerronnalliset ajatuskokeet, joiden tarkoitus on paljastaa ilmiöiden välisiä käsitteellisiä yhteyksiä, puolustaa väittämiä tai johdatella keskustelukumppani päätelmiin.

Carrollin näkemyksestä tekee kiinnostavan se, että aihetta käsittelevälle keskustelulle valitettavan tyypillisen ylimalkaisen fiktio–fiktio-vertailun sijasta hän tarkastelee kirjallisia taideteoksia yksityiskohtaisesti suhteessa nykyfilosofian ajatuskokeisiin. Kuten Carroll huomauttaa, filosofien kerronnallisia ajatuskokeita pidetään yleisesti argumentteina, vaikkakin entymeemoina, jotka edellyttävät keskustelukumppanin täyttävän ne argumenteiksi. Carrollin mukaan filosofien ajatuskokeet perustuvat keskustelijoiden aiempaan käsitteelliseen tietoon ja hyödyntävät heidän kykyään soveltaa käsitteitä tietonsa selkeyttämiseksi ja käsitteellisen epämääräisyyden selventämiseksi. Carroll väittää, että jos ajatuskoe on hyväksyttävä tiedonhankinnan menetelmä filosofiassa ja jos kaunokirjallisuudessa esiintyy filosofien ajatuskokeiden kaltaisia rakenteita, täytyy myös näitä "kaunokirjallisia ajatuskokeita" (literary thought experiments) pitää legitiimeinä tiedonlähteinä.^[4]

Kirjallisuudentutkija Peter Swirski puolestaan lausuu vuonna 2007 julkaistussa teoksessaan Of Literature and Knowledge. Explorations in Narrative Thought Experiments, Evolution and Game Theory pitkän ja haltioituneen kaunokirjallisten ajatuskokeiden apologian. Swirskin mukaan suurin osa kaunokirjallisuuden tiedolliseen arvoon liittyvistä ongelmista ratkeaa, jos kirjallisia taideteoksia pidetään ajatuskokeina. Carrollia enemmän kertomakirjallisuuteen keskittyvän Swirskin mukaan merkittävä osa fiktion avulla välitetystä tiedosta tuotetaan samalla tavalla – ja ainakin osittain samasta syystä – kuin filosofisissa ja tieteellisissä ajatuskokeissa.^[5] Pohdin seuraavassa lyhyesti kaunokirjallisten ajatuskokeiden luonnetta Jorge Luis Borgesin "Pierre Menard" -novellin avulla ja palaan sitten Carrollin ja Swirskin näkemyksiin.

Argentiinalaisen kirjailijan, runoilijan ja esseistin Jorge Luis Borgesin tunnetussa, taidefilosofiassa ajatuskokeena usein käytetyssä novellissa "Pierre Menard, Don Quijoten kirjoittaja" ("Pierre Menard, autor del Quijote", 1941) kertoja kuvaa 1900-luvun alkupuolella kirjoittaneen ranskalaisen runoilijan pyrkimyksiä laatia Don Quijote kopioimatta Cervantesin teosta. Novellissa Menard onnistuu tuottamaan kokonaisia lukuja, jotka merkki merkiltä vastaavat Cervantesin teoksen vastaavia lukuja. Kirjallisuusesseetä tyyliltään muistuttavan teoksen kertoja vertaa Cervantesin ja Menardin tekstuaalisesti identtisiä Quijoteja ja havaitsee suunnattomia eroja niiden merkityksessä – Menardin teoksessa näkyy esimerkiksi Nietzschen vaikutus, jota Cervantesin Quijotessa ei luonnollisestikaan voi olla – ja päättää tarinan toteamalla, että Menardin kehittämä tekniikka mullistaa kaunokirjallisuuden: menetelmähän mahdollistaisi esimerkiksi sen, että (Tuomas Kempiläisen kirjoittamaksi arveltu) De imitatione Christi (n. 1418) voitaisiin kirjoittaa siten, että siinä olisi viitteitä James Joycen (1882–1941) tuotantoon.

Borgesin novelli on poikinut koko joukon taideteoksen ontologiaa käsitteleviä filosofisen estetiikan tutkimuksia. Borgesin on yleisesti ajateltu ajavan kertomuksellaan kontekstualistista näkemystä taideteosten luonteesta ja vihjaavan, että taideteoksen tekijä ja tausta vaikuttavat teoksen merkitykseen.^[6] Voitaisiinko "Pierre Menardia" pitää (kaunokirjallisena) filosofisena ajatuskokeena?

Kirjailijan tarkoitus ja tehtävä

"Pierre Menardin" luonnetta pohdittaessa on hyvä erottaa toisistaan sen filosofinen sisältö ja Borgesin tarkoitus teoksen laatimiseen. Taidefilosofi William Irwinin mukaan Borgesin teos on eittämättä filosofinen, sillä se käsittelee filosofeja kiinnostavaa, tärkeää aihetta. Irwinin toteaa, että Borgesin teoksen sisältö täyttää filosofiselta teokselta vaadittavat ominaisuudet, mutta se, tarkoittiko tekijä sen filosofian teokseksi, on epäselvää. Irwinin mielestä teos olisi filosofinen ajatuskoe, jos kävisi ilmi, että Borges tarkoitti sen sellaiseksi.^[7]

Entä jos kirjailijalla on vahvoja filosofisia aikeita; mitä jos hän pyrkii esittämään filosofisia näkemyksiä kaunokirjallisessa teoksessaan? Tässä on hyvä tehdä karkea jaottelu kirjailijan kategorisiin ja semanttisiin intentioihin. Kategorisilla intentioilla tarkoitetaan sitä, minkä tyyppisen teoksen tekijä aikoi tehdä, kuten novellin tai esseen. Sen sijaan semanttisilla intentioilla viitataan siihen, mitä kirjailija tarkoitti käyttämillään sanoillaan ja lauseillaan.^[8] Borgesin tapauksessa voi hyvinkin olla niin, että esseisti-kirjailijalla oli ensiksi tarkoitus esittää filosofinen ajatus ja että novellin valinta ajatuksen esitysvälineeksi seurasi tätä tarkoitusta; aikomus muuttaa lukijan aikomuksia (semanttinen intentio) voi edeltää aietta jonkin esitysmuodon käyttöönottoon (kategorinen intentio); lisäksi esitysväline saattaa vaihtua kesken prosessin, kuten kävi Sartren Inhon henkilöhahmolle Roquentinille, joka huomasi romaanimuodon sopivan parhaiten ideoidensa esittämiseen.

Filosofi-kirjailija de Beauvoir havainnollistaa oivallisesti ajatusta tällaisesta aie-erottelusta esseessään "Kokemuksistani kirjailijana" (1966):

"Minulle on joskus huomautettu, että olen paljon kärkevämpi esseissäni kuin romaaneissani. Tämä on aivan luonnollista, sillä kirjoitan esseen juuri silloin kun minulla on selkeitä näkemyksiä, kun haluan sanoa jotakin täsmällistä asiasta, jota en koe epäselväksi tai ristiriitaiseksi. Silloin esitän väitteeni niin selkeinä ja yleispätevinä kuin ne ovat mielessänikin."^[9]

Antikognitivistien vastaus de Beauvoirille kuuluisi: "Sen pahempi todellisuudelle!" Antikognitivistiset kirjallisuusfilosofit, angloamerikkalaisessa kirjallisuusfilosofiassa äänekkäimpinä Peter Lamarque ja Stein Haugom Olsen, nimittäin väittävät, että filosofia ja kirjallisuus ovat kaksi eri instituutiota, sääntöjen ohjaamaa sosiaalista käytäntöä, joilla on eri tavoitteet ja menetelmät; filosofiassa ja kirjallisuudessa laaditaan erilaisia tuotteita, ja näitä tuotteita arvioidaan eri kriteerein.^[10] Antikognitivistien mukaan filosofisten väittämien esittäminen ei yksinkertaisesti kuulu kirjailijan toimenkuvaan. Jos Borgesilla jokin filosofinen intentio olikin "Pierre Menardia" laatiessaan – tai kuten de Beauvoir kertoo hänelle itsellään olevan – on tuo filosofinen aie antikognitivistien mukaan irrelevantti kirjallisuusinstituution määrittelemässä kaunokirjallisessa tulkinnassa ja esteettisessä arvostamisessa. Antikognitivistien mukaan "Pierre Menardin" ei ole filosofiaa, eikä sitä liioin ole mielekästä tarkastella filosofisena teoksena.

On hyvä muistaa, että koska instituutiot ovat sosiaalisia käytäntöjä, ne eivät ole ikuisia ja muuttumattomia vaan kehittyvät ajan mittaan ja eroavat kulttuureittain. Toiseksi on huomattava, ettei kaunokirjallisuuden laatiminen ole "ainoastaan" esteettisesti arvokkaiden sanataideteosten tuottamista, vaan kirjallisuudella on lukuisia sosiaalisia funktiota, joiden merkitys ja järjestys vaihtelee kulttuureittain. Kaunokirjallisuus ei ole koskaan irrallaan maailmasta.

Lisäksi on muistettava, että instituutiot limittyvät usein. Platon yhdisti filosofian ja kirjallisuuden, samoin Sartre. Instituution merkitystä korostavien antikognitivistien ongelmana ovatkin Borgesin (ja vaikkapa Kierkegaardin ja Nietzschen, tai Bataillen ja Blanchot'n, taikka Levinasin ja Derridan) kaltaiset skribentit, jotka eivät "selvästi" identifioi instituutiota, jossa toimivat – julkaisihan esimerkiksi Borges fiktionsa ja esseensä samoissa kansissa. Instituutioita ja kirjallisuudenlajeja on ajateltava ennemminkin tulkintaa helpottavina pragmaattisina ohjeina kuin sen rajaavina essentialisistina tekijöinä^[11].

Mitä jos ajatuskokeita on monenlaisia?

Ei ole mielekästä Carrollin ja Swirskin tapaan samastaa kirjallisia taideteoksia ja filosofisia ajatuskokeita, sillä näillä fiktioilla on eittämättä esimerkiksi institutionaalisia eroja, kuten funktio (teoksen ensisijainen tarkoitus) ja lukijalta toivottu suhtautuminen teokseen. On kuitenkin hedelmällistä tarkastella kaunokirjallisia teoksia tietynlaisina ajatuskokeina niiden kognitiivista funktiota selvitettäessä.

Kaunokirjallisten ajatuskokeiden teoriaa vastaan esitetyt argumentit voidaan karkeasti jakaa kolmeen osaan: ensiksi, että kaunokirjallisuus ei eksplisiittisesti käsittele filosofisia ongelmia, toiseksi, että kaunokirjallisuudella on eri tarkoitus kuin (filosofinen) argumentaatio, ja kolmanneksi, että kaunokirjalliset teokset ovat ajatuskokeiksi liian seikkaperäisiä ja pikemminkin häiritsevät kuin tukevat vihjattua väittämää yksityiskohdillaan.^[12]

Tällaiset argumentit eivät nähdäkseni uhkaa "Pierre Menardin" kaltaisia kaunokirjallisia teoksia. Ensinnäkin kirjallisella taideteoksella voi olla eksplisiittisesti filosofinen sisältö. Filosofinen ongelma voi olla kaunokirjallisen teoksen aihe, ja kaunokirjallisessa teoksessa voidaan esittää filosofisia väittämiä. Esimerkiksi Borgesin novelli käsittelee selvästi filosofista kysymystä – onhan taideteoksen ontologia koko teoksen aihe. Novelli päättyy vieläpä kertojan väittämään, jonka mukaan tiedot teoksen tekijästä ja taustasta vaikuttavat sen merkityksen muodostumiseen.^[13]

Toiseksi, vaikka Borgesin kertomus on luonteeltaan kaunokirjallinen ja sävyltään ironinen, se näyttää esittävän, ja sen on yleisesti ajateltu pyrkivän esittämään, kysymyksen taideteosten ontologisesta statuksesta vihjaavalla kuvauksellaan (luetelma Menardin teoksen merkitykseen vaikuttaneista kirjallisista teoksista) sekä kertojan suorilla väitteillä. On muistettava kirjallisuuden monimuotoisuus ja taiteen sekä–ettyys: kirjailijalla saattaa olla esteettisten aikeiden lisäksi olennaisia filosofisia tarkoituksia. Pyrkimys tuottaa esteettistä mielihyvää kuvitteellisella kertomuksella ja aikomus esittää filosofia näkemyksiä tarinan avulla eivät missään nimessä sulje toisiaan pois.

Kolmanneksi, vaikka kaunokirjalliset taideteokset ovat yleensä seikkaperäisiä, on olemassa sellaisiakin teoksia, jotka selkeästi pyrkivät yleistyksiin: esimerkiksi "Pierre Menardissa" kertoja yleistää kuvatun yksittäistapauksen. Eittämättä kaunokirjallisilla ja filosofisilla ajatuskokeilla on kirjallis-esteettisiä eroja. Kaunokirjalliset teokset kuvaavat tarkemmin esimerkiksi henkilöhahmojen motiiveja, olosuhteita ja mielenliikkeitä kuin filosofien ajatuskokeet. Sen sijaan filosofian ajatuskokeissa henkilöhahmolle attribuoidaan tavallisesti ainoastaan ne ominaisuudet, jotka ovat välttämättömiä argumentin kannalta. Filosofisesta näkökulmasta "Pierre Menardin" esteettisesti arvokkaita ironisia, fantastisia ja humoristisia elementtejä, kuten sitä, että Menardin onnistui kirjoitusharjoituksessaan rekonstruoida Cervantesin kokemukset, voidaan kuitenkin pitää irrelevanttina Borgesin (mahdolliselle) filosofiselle väitteelle.

Kaunokirjallisuuden seikkaperäisyys voidaan myös kääntää myönteiseksi asiaksi. Esimerkiksi Carroll pitää kaunokirjallisuuden yksityiskohtaisuutta hyveenä sen vuoksi, että kaunokirjalliset ajatuskokeet paljastavat toimijoiden implisiittisiä motiiveja ja tunteita filosofisia ajatuskokeita paremmin. Carroll väittää jopa, että filosofien eettiset ajatuskokeet ovat ongelmallisia niiden lyhytsanaisuuden takia; hänen mukaansa kaunokirjallisten ajatuskokeiden seikkaperäisyys tai "konkreettisuus" voidaan huoletta hyväksyä käsiteltävien aiheiden monimutkaisuuden vuoksi.^[14] Vastaavasti filosofi Eileen John esittää, että vaikka kaunokirjallisten ajatuskokeiden seikkaperäisyys saattaakin vaikeuttaa lukijan pyrkimystä erottaa ajatuskokeen olennaisia ja satunnaisia ominaisuuksia ja selvittää esimerkiksi fiktiivisten henkilöhahmojen ja tapahtumapaikkojen relevanssia teoksessa käsiteltävään filosofiseen aiheeseen, yksityiskohdat voivat itsessään olla filosofisesti arvokkaita. Johnin mukaan filosofien ajatuskokeita ja kaunokirjallisia fiktioita ei tulisi samastaa, sillä kaunokirjallisten teosten esteettisillä ominaisuuksilla, "taiteellisilla yksityiskohdilla", voi olla filosofinen rooli.^[15]

Mitä jos filosofiaakin on monenlaista?

Kaunokirjallisten ajatuskokeiden filosofisesta luonteesta kiisteltäessä on syytä selvittää, millaisesta filosofiasta puhutaan. Nähdäkseni tässä on hyvä erottaa kaksi filosofian käsitettä: filosofia sääntöjen ohjaamana (akateemisena) instituutiona ja laajemmin tietynlaisena toimintana. On tärkeä huomata, että filosofia ensimmäisessä, kapeassa merkityksessä on myös arvostava termi; instituution toimijat eli filosofit määrittelevät siihen kuuluvien tekojen ja tuotteiden merkityksen ja merkittävyyden. Esimerkiksi kaikkia Borgesin filosofisia kirjoituksia ei sisällöltään pidetä filosofisesti yhtä tärkeinä kuin vaikkapa Searlen kiinalaista huonetta: ovathan monet Borgesin teokset pikemminkin jonkin tunnetun filosofisen ongelman havainnollistuksia tai sovellutuksia kuin uutta tietoa tuottavia ajatuskokeita. Sen sijaan termin toisessa, laajemmassa merkityksessä Borgesin fiktioita voidaan pitää hyvinkin arvokkaina: ne kuvaavat selkeästi ja usein oivaltavasti filosofisia ongelmia. Kaiken lisäksi ne ovat vielä taideteoksia.

Jos kaunokirjallisuuden mahdollisuus tarjota tietoa hyväksytäänkin, antikognitivistin seuraava liike on vähätellä tuon tiedon luonnetta. Heidän mukaansa kaunokirjallisuuden välittämä tieto on arkipäiväistä ja ympäripyöreää, sellaista, minkä lukija tiesi etukäteen.^[16] Antikognitivistien perusargumentti on se, että argumentaatio on välttämätön edellytys aidon tiedon tuottamiselle ja ettei fiktiossa perustella väittämiä ja vihjauksia: näin ollen "kaunokirjallisuuden tieto" on jotakin muuta kuin tietoa.

Kognitivistit vastaavat väitteeseen tietysti viittaamalla ajatuskokeisiin. Esimerkiksi Carroll muistuttaa, että vaikka ajatuskokeet eivät vajavuutensa vuoksi ole deduktiivisia argumentteja, ne voivat toimia sellaisina. Carroll toteaa, että sen osan, mikä argumentista ajatuskokeessa puuttuu, lukija täyttää koetta suorittaessaan. Hänen mukaansa kerronnallisissa ajatuskokeissa tarina vihjaa päätelmän.^[17] Täten sekä filosofien ajatuskokeita että kaunokirjallisia ajatuskokeita voitaisiin pitää entymeemoina, tässä yhteydessä päätelmää vaillinaisina argumentteina.^[18]

Toiseksi kognitivistit huomauttavat, että ajatuskokeina tarkastellut kaunokirjalliset teokset eivät ole kognitiivisesti triviaaleja, sillä ne tuottavat käsitteellistä tietoa. He esittävät, että kirjallisuuden ja muiden taiteenlajien tarjoama modaalinen tieto, tieto mahdollisuudesta, ei voi olla banaalia, sillä modaalinen tieto kelpaa tieteellisille teorioillekin.^[19]

Kolmanneksi tiedon arkipäiväisyydestä puhuminen synnyttää helposti kysymyksen siitä, kenelle se on arkipäiväistä. On muistettava, että kaunokirjalliset teokset tuskin ovat kirjoitettu ammattifilosofeille vaan laajemmille lukijakunnille; Sartren romaanit ja näytelmät saattavat olla filosofisesti arkisempia kuin hänen filosofiset tutkimuksensa, mutta hänen kaunokirjallisen tuotantonsa kohdeyleisö onkin toinen. Toisaalta voidaan pohtia, josko Sartren kaltaisen filosofi-kirjailijan tapauksessa onkin kyse vain mediumierosta: ehkä Sartren kaunokirjallisten teosten tarkoitus onkin havainnollistaa hänen filosofisissa teoksissaan esittämiään näkemyksiä, esimerkiksi välittää tietynlainen kokemus.^[20]

Lopuksi

Kaunokirjallisia teokset tarjoavat matkoja mahdolliseen. Sepitteellisessä kirjallisuudessa tarkastellaan muun muassa eettisiä kysymyksiä (Dostojevski, Tolstoi, James, Murdoch), kieltä ja ajattelua (Proust, Joyce, Beckett), olemisen ongelmallisuutta (Sartre, de Beauvoir, Camus) sekä ontologiaa ja logiikkaa (Borges, Calvino, Eco). Sitä, onko Borgesin "Pierre Menard" tarkoitettu filosofiseksi tutkimukseksi vai "vain" (filosofiseksi) kaunokirjallisuudeksi, on vaikea ratkaista. Se voidaan kuitenkin todeta, että teoksellaan Borges kutsuu lukijan pohtimaan, mitä seuraisi siitä, jos joku 1900-luvulla elänyt henkilö olisi onnistunut tuottamaan merkki merkiltä Cervantesin Don Quijotea vastaavan...