PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 11.4.2008

Ilmari Kortelainen

Miksi Adorno vihasi jazzia?

Ilmaukseen "kulttuuriteollisuus" liitetään nykyisessä poliittisessa kielenkäytössä termistöä, kuten "kulttuurituotanto", "kulttuurteollisuustyöryhmä", "sisältötuotanto" tai "kulttuuriportaali". Nämä sanat ilmentävät sitä ajattelutapaa, jossa kulttuuri nähdään talouden sääntöjen ohjaamaksi. Kulttuuri ajatellaan suhteessa talouteen ja sen ehdoilla toimivana. Tämän ajatuksen Frankfurtin koulukunnan kulttuurikritiikki kyseenalaistaa.

Pohdin estetiikan ja yhteiskuntakritiikin välistä kytköstä. Tarkastelen saksalaisen filosofin ja estetiikan teoreetikon Theodor Adornon käsityksiä kulttuurin teollistumisesta. Motivaatio tälle kirjoitukselle on ajatus, että Adornon käsitysten lukeminen auttaa ajattelemaan nykyisen kulttuurimme ja sen tuotteiden yhteiskunnallisia suhteita, vaikka Adornon käsitysten vaikutus 2000-luvulla on kääntynyt päälaelleen. Alun perin Adornon muotoilemasta "kulttuuriteollisuuden" käsitteestä on jäänyt varjoon siihen sisältyvä kriittinen voima.

Esitän pohdintoja siitä, mitä kannatettavia ideoita Adornon filosofiaan, poleemisuudestaan huolimatta sisältyy. Tapailen vuoropuhelua adornolaisen ja sille vaihtoehtoisten metodien välille. Pohdin, miten Adornon filosofia voi käydä dialogia erilaisten kantojen kanssa. Millainen metodologia kulttuurintutkimuksen taustalla on tai voisi olla?

Adornon metodi?

Artikkeli, joka on suomeksi julkaistu alun perin Tiedotustutkimus-lehden numerossa 3/1984, perustuu Adornon vuonna 1963 pitämään radioesitelmään "Resume uber Kulturindustrie". Artikkelin tyyli on radiopuheelle sopivaa, retorisesti voimakasta kieltä. Kyse ei ole kuitenkaan vain radiopuheen retoriikasta, vaan liioittelu ja kärjistäminen ovat tyypillisiä Adornon muillekin teksteille: Adornon filosofinen proosa on paremmin katkelmallista, luonnostelevaa kuin argumentatiivista. Adornon teksti voi näyttää pinnalta katsoen helppolukuiselta, mutta useammat lukukerrat osoittavat päinvastaista. Nyt esitetyt näkökulmat sisältävät piilotetusti edeltävää filosofiaa ja kulttuurikritiikkiä Kantista ja Hegelistä Marxiin, Brechtistä Rosenbergiin. Adornon kirjoitustapa on siinä määrin omintakeista, että sen kaikkien vivahteiden ymmärtäminen vaatisi syvää saksan kielen tajua.

Adornon pyrkimys on yhteiskunnallisten ja kulttuuristen ilmiöiden kriittinen tutkiskelu. Tämän tutkiskelun luonnetta ja metodia voi hahmottaa suhteessa Adornon aikaisiin, mutta monessa suhteessa erilaisiin suuntauksiin. Samoin kuin looginen empirismi, myös Adorno hylkää metafysiikan. Traditionaalinen metafysiikka on hylättävä, koska välitön metafyysinen kokemus ei ole mahdollinen.

Kulttuurikritiikin suurmestarin tarkastelu kuitenkin poikkeaa jyrkästi esimerkiksi loogisten empiristien filosofisesta metodista, sillä Adorno hylkää myös Rudolf Carnapin ja kumppaneiden analyysin. Totuus ei ole lauseen vastaavuutta maailmassa vallitsevien asiantilojen tai faktojen kanssa, vaan inhimillisen elämän kannalta merkityksellisten kokemusten ilmaisemista. Tällainen yksittäinen yhteiskunnallinen ilmiö on kulttuuriteollisuus ja yksi sen ilmenemismuoto on jazzmusiikki, joka on osa kulttuuriteollisuuden kapitalismia. Kysymys siitä, miksi Adorno ei näissä kirjoituksissa anna arvoa jazzille, on osakysymys siitä, mitä hankaluuksia hän näkee viihdeteollisuudessa ylipäätään.

Filosofian ydin on Adornon mukaan ajatusten elävä kehittely. Filosofiaa tulisi säveltää. Ei pidä erehtyä luulemaan, että tämä tekisi Adornon filosofiasta viihteellistä tai helppolukuista. Päinvastoin säveltäminen tässä yhteydessä on lähempänä klassisen musiikin kehittelyä, kuin jazzin improvisaatiota. Adornon kriittinen filosofia on purkavaa, koska se pyrkii asettamaan kyseenalaiseksi ja horjuttamaan. Jussi Kotkanvirta esittää, että Adornolta ei voi odottaa teesiä, argumentaatiota tai premissejä, joiden pätevyyttä voisi sitten testata. Adornon filosofinen analyysi on pienimuotoista musiikin, kirjallisuuden ja filosofian tutkiskelua. Adorno tutkii pienien ilmiöiden kautta kokonaisuutta. Adornon tapa kokeilla ja vaihtaa positiota on pidettävä mielessä, kun yritetään eritellä Adornon yksittäisiä teesejä. Kuitenkin sen yrittäminen tuo esiin kulttuuriteollisuuden ongelman monet näkökulmat ja ajattelua vaativan luonteen. Adornon tapa tehdä filosofiaa avautuu, kun tarkastellaan hänen käsitystään kulttuuriteollisuudesta.

Kulttuuriteollisuuden määrittely

Adornon käsitys kulttuuriteollisuudesta ei ole syntynyt tyhjiössä, vaan sen taustaoletukset kumpuavat aiemmasta aateperinnöstä. Yhteys estetiikan ja politiikan välillä Adornon ajattelussa juontuu ainakin Friedrich Schillerin filosofiaan ja valistusaikaan asti. Kulttuurin käsite taas palautuu paljon varhaisempiin aikoihin. Latinan sana Cultū'ra merkitsi alun perin maanviljelyä. Viljelyllä ja kulttuurilla on yhteinen juuri. Samoin kuin viljelyssä myös kulttuurin saralla jotain kitketään ja jotain säilytetään. Sivilisaation ja kulttuurin käsitteet voidaan nähdä toisilleen vastakkaisina, koska sivilisaatio merkitsi jotain ulkoista. Kulttuuri merkitsi puolestaan sisäisten arvojen maailmaa. Adornolla on tämä käsitys, vaikka hieman eri yhteydessä, kun hän erottaa massakulttuurin ja aidon kulttuurin.

Kulttuuriteollisuuden kaksi piirrettä ovat Adornon mukaan seuraavat: "Kulttuuriteollisuus on kuluttajiensa vapaaehtoista ylhäältä päin tapahtuvaa integrointia. Se myös pakottaa yhteen vuosituhansia toisistaan erillään olleet eliitin ja rahvaan taiteet molempien vahingoksi". Kulttuuriteollisuus ohjailee kuluttajia. Se myös madaltaa eliittitaiteen tasoa ja riistää rahvaan taiteelta sille ominaisen rehellisyyden ja terävyyden. Rahvaan taide ei ole Adornon pilkan kohteena, vaan sen voiman vaimentaminen teollisuuden keinoin.

Adorno erottaa kulttuuriteollisuuden massakulttuurista, koska ilmaus "massakulttuuri" voidaan käsittää sisältävän ajatuksen, että kulttuuri nousee massoista itsestään eli se on kansantaidetta. Näin ei kuitenkaan ole siksi, että teolliset kulttuuritavarat ovat vain hengettömiä tuotteita, joita määrittää tavaroiden tuottajien pyrkimys saada tavara myydyksi ja tuottaa mahdollisimman paljon voittoa. Onko näin aina ollut? Entä vanhat bluesmestarit, kuten Robert Johnson, jonka musiikki omaa rahvaalle tyypillistä "häijyä vastustuskykyä"? Voidaanko jokin "vastustuskykyä" omaava taiteellinen sisältö pilata markkinoinnilla? Adornon tiivistyksen mukaan "Värielokuva tuhoaa viihtyisän vanhan kapakan pommejakin perusteellisemmin". Ehkä samoin DVD-levy muuntaa rosoisen soinnin muoviseksi nostalgiaksi? Tässä nousee myös kysymys: missä määrin Adorno rakentaa fiktiivistä yhteiskunnallista tilaa, jossa rahvaan taide omaa vastuskykyä.

Adornon ajatus ei ole nykyihmisellekään vieras, vaikka sellaisenaan monille vaikeasti hyväksyttävä. Nykyään useilla ihmisillä mukaan lukien päättäjät, työläiset, tieteentekijät, mediakriitikot jopa taiteilijat ja eri uskontokuntien edustajat, on vankasti Adornon määrittelylle vastakkainen käsitys. Ensiksikin elämme aikaa, jolloin eliitin ja rahvaan taiteet ovat peruuttamattomasti yhdistyneet. Toiseksi edellisen väitteen hyväksyjistä monet ovat sitä mieltä, että eliitin ja rahvaan yhdistymisessä ei ole ongelmaa. Tämä "tosiasia" on vain hyväksyttävä ja nähtävä median hyvät puolet: mediahan ei passivoi tai suolla lapsiin vaikuttavaa väkivaltaa ja ruoki tirkistelynhalua, vaan opettaa luovuutta ja ihmissuhdetaitoja. Näistä kahdesta premissistä voidaan vetää johtopäätös: Adornon käsitykset ovat auttamattomasti vanhentuneita. Ehdotan seuraavassa, että tämä päätelmä on ainakin kolmella tavalla hankala. Vaikka ensimmäinen premissi, elämme aikaa jolloin eliitin ja rahvaan taiteet ovat yhdistyneet ja yhdistymässä, voi pitää useilla taiteen aloilla paikkansa, ei jälkimmäinen premissi ole hyväksyttävissä.

Ensimmäisestä premissistä Adorno ja nykyihminen ovat samaa mieltä. Rahvaan kulttuuri ja eliitti ovat joillain tasoilla yhdistymässä tai yhdistyneet. Lisäksi Adornon kuvaus pitää nykyaikana vielä enemmän paikkansa. Nykyaikaisen tekniikan ja talouden hallinnan vaikutukset näkyvät myös kulttuuriteollisuuden retoristen keinojen vyörynä ihmisten silmien eteen, kävelyretkiin luonnossa, piilopirttien ja savusaunan hämärään. Tämä lisähuomio on monille ilmeinen. Selvästikin tekniikka ja sen kehitys on mahdollistanut monia asioita ja tehnyt monia käytäntöjä helpommiksi. Kuitenkin mainittu väite Adornon teorian "vanhentuneisuudesta" on liioiteltu. Eikö Adornon taidekäsitystä voitaisi edelleen ottaa vakavasti ja kehittää kulttuurikasvatuksessa? Näin tapahtuukin: kriittistä medianlukutaitoa on pyritty lisäämään peruskoulujen ja lukioiden äidinkielen opetuksessa. Kuitenkaan kriittisen medialukutaidon opettaminen ei vielä kerro, mitä tämä lukutaito on.

Kolmanneksi mainittu käsitys näyttää unohtavan, tai ainakin jättävän vähälle huomiolle, Adornon ajatusten sisältämän mahdollisuuden, ettei yksilö nöyrry kulttuuriteollisuuden monopolin edessä. Adornon mukaan kulttuuriteollisuus estää ihmistä vapautumasta itsenäisiin päätöksiin kykeneviksi yksilöiksi. Tästä seuraa valistuksenvastaisuus (AntiAufklärung), jossa todellinen valistus kääntyykin tietoisuuden kahlitsemisen välineeksi. Tämä valistuksen ja valistuksenvastaisuuden välinen erottelu on keino erotella yhteiskunnassa ilmeneviä mielipiteitä ja arvostuksia.

Adorno suhtautuu filosofiaan vakavasti ja pyrkii kehittämään valistuksen ideoita, vaikka kritisoikin niitä. Hänen väitteitään ei tulisi käsittää ilmauksina "elitismistä", vaan pyrkimyksenä taata kulttuurille ja taiteelle sen ansaitsema sija.

Kulttuuri ja teollisuus

Adorno viittaa runoilijan ja näytelmäkirjailija Bertolt Brechtin ja Suhrkampin osoittaneen, että teolliset kulttuuritavarat määräytyvät teollisuuden ehtojen mukaan, mutta eivät oman sisältönsä mukaan. Brechtin runojen säkeet tiivistävät sen, mitä kulttuuriteollisuudessamme tapahtuu: "Uudet antennit välittivät vanhoja typeryyksiä. Viisaus välitettiin suusta suuhun.". Tulkitsen tämän sisältävän saman kriittisen huomion, jonka Adornon puhe sanoo suoraan. Tekniikan kehittyminen ja verkottuminen ei tuonut vapautusta. Mitä enemmän vapautta valita kanavia tai internetsivustoja sitä vähemmän aikaa toisen ihmisen kohtaavalle keskustelulle. Kulttuuriteollisuuden ongelmat ovat osin teknologianfilosofisia pulmia.

Vastaväitteet edelliselle ovat ilmeisiä. Kulttuuriteollisuus tuottaa jonkin verran arvokkaita tuotteita, esimerkiksi mietittyjä televisiosarjoja, jotka voivat avata uudenlaisia mahdollisia näkökulmia todellisuuteen. Adorno huomioi, kuinka sosiologit varoittavat, ettei kulttuuriteollisuutta pidä aliarvioida, koska sillä on suuri merkitys. Adorno ei kiellä, että kulttuuriteollisuus on keskeinen yhteiskunnassa vaikuttava ilmiö. Silti kehotus ottaa kulttuuriteollisuus vakavasti ei ole yksiselitteinen, koska tällöin tukahdutetaan kulttuuriteollisuuden esteettistä arvoa koskevat kiusalliset kysymykset. Se, että tekniikka tekee monien asioiden tekemisen helpoksi, ei tarkoita, että sen tuottama helppous olisi sivistävää.

Harva yhteiskunnan osa pääsee eroon viihteellistymisestä, niin taide kuin tiedekin on imenyt itseensä median vaikutteet, jotka voivat joskus syövyttää tieteelle kuuluvan syvän paneutumisen. Yhtä paljon kuin runoilijan on pakko asettua myyjien riviin, myös tieteen tekijöiden on osattava kaupata itseään. Ehkä Adorno haluaakin asettaa taiteen ja tieteen tekijöille kysymyksen: millä ehdoilla olet valmis tekemään tiedettä ja taidetta?

Mitä muuta on akateeminen filosofia kuin taloudellista laskelmointia, muotiaiheiden aallonharjalla surffaamista, kysynnän ja tarjonnan ehdoilla pelaamista? Sanalla sanoen se on bisnesmetafysiikkaa. Opinnäytteentekijän tärkein kysymys ei olekaan miksi, mitä tai miten, vaan: mikä mahtaa olla in? Yhtä paljon kuin akateemiseen maailmaan myös kulttuuriteollisuuden pirtaan sulautuva filosofi on vaarassa menettää henkisen omistusoikeutensa juuri silloin, kun saa medialta intellektuellin paperit.

Median kanssa keskustelun ei tarvitse tarkoittaa yhteisen tiedonvälityksen yksiselitteistä viihteellistymistä, vaan sitä, että vaikea tieteellinen tieto olisi ymmärrettävää jokanaiselle ja jokamiehelle. Tärkeää on, että hankalien käsitteiden kanssa painiskelevat teoreetikot oppisivat koettelemaan teoriaa käytännön avulla. Kuitenkin tämä vaatimus käytäntöön sisältää taustaoletuksia, jotka eivät ole selviä. Kysymys kulttuurin ja teollisuuden suhteesta avaa näköaloja kauemmas aatehistoriaan. Erotetaanko teoria ja käytäntö hyvin, jos ne nähdään vain vastakkaisina? Missä vaiheessa teorian idea syrjäytetään? Mitä intressejä tämä palvelee?

Adorno kysyy, ovatko kulttuuriteollisuuden "lauhkeat intellektuellit" ottaneet vanhat käsitteen ja tylsistyttäneet ne? Nykyinen kulttuurintutkimus torjuu kulttuurin näkemisen pelkästään korkeakulttuuriksi. Tämän ajatuksen nielee kuka tahansa. Tietysti on niin, että marginaali ja korkeakulttuuri pitää yhdistää ja ne ovat samalla viivalla. Jos eivät ole, niin ne erot kyllä tasoitetaan!

Nykyään itsestäänselvyytenä esitetty väite korkeakulttuurin ja marginaalin sulautumisesta tarvitsisi purkutyötä ennen kuin se hyväksytään, jos se hyväksytään. Eikö muuten voisi enää ajatella? Mitä hyvää massakulttuurin sotkeminen korkeakulttuuriin on tuonut? Paikallisradiot, joiden musiikista suuri prosenttimäärä tulee yhdysvaltain markkinoilta, naisliikkeen irrottamisen työväenliikkeen juurista ja latistaminen "leikiksi"? Mitä "raja-aitoja" postmoderni kulttuuriteoria on kaatanut, tulee kaatamaan? Vai onko käymässä niin kuin Adorno ennusti: tieteeltä riistetään sille kuuluva syvä paneutuminen?

Edellä hahmoteltu vastareaktio Adornon retoriselle jyrälle on väittää, että tieteen ja median suhde on hedelmällinen. Kuinka mediakriitikkokaan tai toisinajattelija saa äänensä kuuluviin, ellei juuri mediassa? Ehkä Adorno vastaisi tähän, että "saada äänensä kuuluviin" on jo itsessään kulttuuriteollisuuden sanastoa.

Adornon tarkoituksellisen voimakkaat teesit aiheuttavat nopeassa lukijassa lisää vastaväitteitä. Osa kulttuuriteollisuuden tuotteista voi olla syvällistä, osa kulttuuriteollisuudesta, vaikka toimiikin markkinoiden ehdoilla, on esteettisesti kiinnostavaa ja korkeatasoista. Adorno taas tuntuu sanovan: näin ainakin olemme oppineet ajattelemaan. Hän pyrkii tiivistyksillään herättelemään ajattelua. Muitakin vaihtoehtoja on, löytyy toisenlaisia ajatusväyliä kuin tämä.

Kuitenkin: Kulttuuriteollisuuden kritiikki operoi kulttuuriteollisuuden sisällä. Otan esimerkiksi Frank Zappan kulttuuriteollisuuden sisällä toimivana hahmona, jonka musiikissa on jazz-sävyjä, vaikka hän kokikin jazziin liittyvän ylimielisyyttä. Zappa otti myös rohkeasti kantaa, ja oli tietoinen oman alansa kulttuuriteollistumisesta. Sekin Jazz, joka on taidolla tehtyä, kuten Zappan Hot Rats on, ja tiedostaa ongelman kuten Zappa tiedosti, asettuu hankaukseen Adornon näkökulman kanssa.

Kertaan edellä mainitsemani käsitykset: 1) Yksilön ei tule nöyrtyä kulttuuriteollisuuden monopolin edessä. Peruste tälle on se, että mittava osa kulttuuriteollisuutta estää ihmistä vapautumasta itsenäisiin päätöksiin kykeneviksi yksilöiksi.

Adorno ei itse anna juuri vastauksia ongelmiin, jotka hänen filosofiansa nostaa esiin. Helppoja vastuksia niihin ei ole. Siksi teen vain yhden luonnosmaisen huomion siitä, millainen metodi kulttuurikritiikissä voisi olla. Kulttuurikritiikin apuvälineenä voidaan käyttää filosofian historiallista tutkimusotetta. Ei ole järkevää väittää, että filosofisen analyysin lähtökohta tulisi olla yksittäinen lause. Sen sijaan nyt mainittu ajatus analyysista on toinen ja historian tutkimuksesta tuttu: on perustettava filosofiseen analyysiin, joka pyrkii purkamaan ongelmia taaksepäin ja tulemaan enemmän ja enemmän tietoiseksi omista taustaoletuksistaan. Yksi esimerkki tästä on historiallinen konteksti, jossa väitteitä esitetään. Kulttuuriteollisuuden tutkimuksen kannattaa jäljittää taustaa, josta se on syntynyt. Tällöin kulttuuriteoreetikko voi analyysissaan päätyä johonkin väitteeseen, jonka perusteena laajempi ajatusten ympäristö toimii. Tämänkaltainen kulttuuriteollisuuden historia on valistavaa kulttuurikasvatusta.

Lopuksi: näin on, mutta näin ei täydy olla

Millainen olisi Frankfurtin koulun ensimmäisen sukupolven vaihtoehto sille, millaiseksi kulttuurimme on teollisuuden myötä muotoutunut? Olisiko se elämäntavan radikaali irtisanoutuminen? Tällöin vastustettaisiin ajatusta, joka usein kuuluu nykykulttuurin ihmisten puheissa "koska nykyaika vaatii, eikä sille mitään voi". Samoin kriittinen teoria asettaa itsensä ulkopuolelle: näin on, mutta näin ei täydy olla.

Adorno esitteli kuinka kulttuuriteollisuus toimii, ja hänen esittelemänsä visio toteutuu kaikkialla nykykulttuurissa. Ei tarvitse tarkkailla kauaa ympäristöä, niin jo kuulee kulttuuriteollisuuden hälyn. Voidaan vain arvailla, millainen vaihtoehto kulttuuriteollisuudelle edelleen voi avautua. On olemassa kulttuuria, joka on vähemmän kosketuksissa kulttuuriteollisuuden kanssa ja joka yhä sisältää "häijyä vastustuskykyä". Tällaisia ovat vastavirtaan kulkevat omatoimiset klubit ja ryhmät, taiteilijoiden perustamat pitkäikäiset avantgarde-ryhmät. Ihmisten perustamat kulttuurijärjestöt ja kansasta nousevat talonvaltauskomiteat, luku- ja kirjoittajapiirit, roskisdyykkarit, huhtikuun julmat fenomenologit. Olemassaolollaan he asettavat kyseenalaiseksi yhteiskunnan ja kulttuuriteollisuuden lapsenomaista menestysuskoa.

Miten Adornon käsitysten pohjalta voisi kehittää metodologiaa kulttuurintutkimukseen? Alustava lähtökohta on osoittaa ymmärtävä kieltäytyminen niille kulttuurin ilmiöille, jotka ehkäisevät autonomisten, asioiden tietoiseen arviointiin ja itsenäisiin päätöksiin kykenevien yksilöiden kehittymisen. Tämän sijasta omaksumme kulttuurin käsitteen historiallisen analyysin. Siinä pyritään tulemaan tietoiseksi siitä, miksi nyt esitetään tiettyjä väitteitä kulttuurista, ja mitä taustaoletuksia ja ideologioita ne kantavat mukanaan.