PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 11.3.2009

Mikko Pelttari

Pääkirjoitus

Edellisen Paatoksen pääkirjoitus on edelleen ajankohtainen. Yliopisto tilana, työpaikkana, yhteisönä ja elämänmuotona muuttaa muotoaan vieläkin jyrkemmin kuin vuosi sitten uskalsi edes ajatella. Uusi yliopistolaki, henkilökunnan kontrollointimenetelmät, Lex Nokia, työsuhdeolettamus tekijänoikeuslakiin ja yhteiskunnan johdon yleisen käskyttävä ote ravistelevat hereille. Hei, Vanhasen Matti neuvostoineen ei enää siedä välivuosia lukion ja jatko-opintojen välissä.

Kamppailuun ollaan heräämässä, tällä kertaa onneksi myös yliopistolla. Suomalainen parlamentarismi tuskin joustaa sen vertaa, että siniviherhallituksen riveistä rakoiltaisiin edes muuttamaan käynnissä olevia kehityshankkeita. Uusi yliopistolaki mennee läpi suunnitellusti, eikä siitä syystä, että opiskelijoiden ja henkilökunnan vastarinta olisi syntynyt liian myöhään. Muistaakseni keskeneräisistä asioista ei saanut edes puhua, mutta olkoon. Syntyneen liikkeen saavutuksia ei pidäkään arvioida sen perusteella, miten liike pystyy reagoimaan sitä vihastuttaviin lakeihin ja asetuksiin.

Liikehdinnän puski esiin reaktiivinen vastustus asuntotilannetta, porvarihallitusta ja yliopistolakia vastaan. Organisoituminen ja laajeneminen kampukselta maailmaan jatkuu, eivätkä keskeiset kysymykset enää liity lakiin. On kysyttävä, mitä haluamme tehdä uusien lakien puitteissa. Mitä Tampereen yliopistossa halutaan tehdä?

Kun viisisatapäinen kulkue marssii yliopistolta huudellen ruotsinkielisiä iskulauseita Tampereen keskustorille laulamaan gaudeamusigituuria, saattaa liike näyttää elitistiseltä. Tai siis ihan takuulla se näyttää elitistiseltä. Se näytti siltä.

Mutta yliopisto-opinnoissa tai varsinkaan korkeakoulutettujen asemassa ei ole nykyjään mitään elitististä. Kaikkialla länsimaissa on syntynyt nuorten, hyvin koulutettujen tietotyöläisten luokka, joka toimii joustavissa, turvattomissa oloissa – ja juuri niillä aloilla, joiden tuottavuus vielä on kasvussa. Prekaari luokka. Poliittisia sanoja, sanoja joilla on painolastia – muttei niitä pidä pelätä. Niistä saavat puhua muutkin kuin Helsingin Bob.

Ilmoitustaulu yliopistolla.

Eihän prekaarisuudessa pelkästään pahaa ole. Nuorelle ihmiselle joustava ja vapaa työ ilman paikalleen sitovia velvoitteita on usein myös helpotus. On havaittava silti, ettei uusi työväki ole poikkeustilassa vaan pysyvä ja kasvava luokka.

Tehtävä tietotyöläisillä on ainakin kahtalainen. On toimittava yrityksissä, kuten nyt vaikkapa yliopistossa, aktiivisesti ja luotava avoimia konkreettisia muotoja vastustaa kehitystä, joka tekee työstä yhä demoralisoivampaa ja riistävämpää.

Toisaalta on toimittava poliittisesti yksissä tuumin, luokkatietoisena, ja vaadittava keskustelua siitä, kuinka pitkään tietopääomaamme voidaan riistää. Jussi Vähämäen ja monien muiden työelämää tutkivien fokuksessa on jo aikoja ollut se seikka, että työ ei enää rajaudu työpaikkaan tai edes työaikaan. Työn aika on jo nyt koko elämä, vaikka pelkästään palkkatyöstä puhuva valtioeliitti onkin huolissaan työpanoksen vähenemisestä.

Lisäarvo näyttäisi muodostuvan nimenomaan palkkatyön ulkopuolella, harrastuksissa, verkostoissa, luovassa ajassa. Kaltaisemme kannettaviin tietokoneisiin kiinni kasvaneet päätteenjatkeet olemme tuottavia vain siinä määrin, missä pystymme uutta tietoa tuottamaan ja hallinnoimaan. Me olemme uusi duunariluokka, jonka työ on taatusti jatkuvaa. Meidän tulee kouluttautua elämämme koko ajan uudelleen (elinikäinen oppiminen, muistattehan), jotta voisimme hoitaa työmme.

Työ jatkuu koko ajan, toisin kuin siitä maksettava korvaus. Freelancerit, vuokratyöläiset, oppisopimuskoulutettavat, pätkätyöläiset, apurahaduunarit, puolipäiväiset, osa-aikaiset, ulkoistetut, alihankkijat, vuorottelijat, lomautetut, oman elämänsä toimitusjohtajat ja muut elinikäiset opiskelijat ovat yhteiskunnassamme kenties merkittävin uusi työntekijäluokka, nyt kun savupiipputeollisuus näyttäisi korjaavan viimeisiään pois. Tämä luokka joustaa, ettei yritysten tarvitsisi.

Keskustelu perustulosta – millä nimellä sitten sitä haluaakin kutsua: yhteiskuntatulo, kansalaispalkka, biotulo tai vaikka suojeluraha – on avattava uudelleen. Perustulo ei nykyolosuhteissa ole todellakaan mikään valtiohallinnon armopala meille raukoille, vaan kohtuullinen korvaus jatkuvasta ja koko elämän mittaisesta työstä. Porvarispuolueiden ideologia huomioi palkkatyön ainoana työn hyväksyttävänä muotona. Kun tämän ohi osataan katsoa, huomataan, ettei jokaiselle kansalaiselle maksettava palkka olisi todella vastikkeetonta.

Jonkinlaista liikehdintää syntyy eri tahoilla. Toivottavasti syntyy myös suurempi poliittinen liike, joka tiedostaa tilanteen ja osaa asettaa vaatimuksensa sen mukaan. Toivottavasti syntyy parasta, mitä Suomelle on koskaan tapahtunut.