PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 11.3.2009

Antti Virnes

Namedropping harrasteena ja käytänteenä

Nykypäivänä on monen länsimaisen ihmisen kohtalona huomata joutuvansa keskelle diskurssia eli puhetapaa, jolle on mitä leimallisinta pyrkimys yhteisöllisesti pyhitettyyn sivistyneisyyteen. Tällaisen puhetavan ansaan joutumiselle erityisen alttiita ovat niin sanotun meripihkan tien seuraajat [1]. Ensikatsannossa moinen puheenparsi ei herätä epäilyksiä. Tarkempi tutustuminen kuitenkin osoittaa, että kyseessä vaikuttaisi olevan miltei pinnallisen – tai, vähemmän kulunutta sanamuotoa käyttäen – epäaidon, epätiedollisten vaikuttimien ajaman keskustelun. Kutsukaamme tätä diskurssin muotoa (kr. eidos) näennäisen sivistyneeksi keskusteluksi eli NSK:ksi [2].

NSK:n pyörteisiin ajautuminen aiheuttaa toisinaan turhautumista, äärimmilleen vietynä suoranaista ahdistusta. Toisaalta sen tietoisella välttelylläkin on hintansa, esimerkiksi meripihkan tien hylkääminen tai opiskelijapiireistä pois jättäytyminen. Näin kohtaamme eksistentiaalisen dilemman. Onneksemme dilemma on kuitenkin vain näennäinen ja ratkaistavissa: lääkkeeksi kelpaa oiva harraste, jota useimmiten kutsutaan namedroppingiksi.

Englanninkieliselle käsitteelle namedropping ei ole asianmukaista suomenkielistä vastinetta, eikä sellaista soisi keksittävänkään, sillä NSK:n essentiaan lasketaan useimmiten kuuluvaksi vieraskielisten käsitteiden hallinta, id est käyttäminen osana puhetta.

Namedroppingia on toki kritisoitu monelta taholta; sitä pidetään usein pyrkyrimäisenä, epäilyttävänä tai jopa halveksuttavana toimintana. Tällainen käsitys moisen jalon harrasteen luonteesta on kuitenkin hyvin vajavainen ja yksipuolinen, suorastaan virheellinen. Aito namedropping on näet päämääriltään ja keinoiltaan aktiivista, tietoista toimintaa, jonka perimmäisenä eksistentiaalisena funktiona on helppo nähdä pyrkimys elää jälkimodernissa yhteiskunnassa, jota leimaa varsin kielteinen asenne perusta–päällysrakenne-tyyppisiä dikotomioita kohtaan.

Hyvän namedroppingin kriteeri on periaatteellisella tasolla varsin yksinkertainen: mitä vähemmän käsittelemäänsä aihetta todella ymmärtää, sitä onnistuneempaa droppailu läpimennessään on. Harmillista kyllä, vähäisen harrastajamäärän ja muiden hankaloittavien sosiaalisten olosuhteiden vuoksi käytännössä vain ani harva uskaltautuu todella droppailemaan niin sanotusti ulapalle. Valtaosa ihmisistä harjoittaa namedroppingia vain viitekehyksissä, joiden käsitteistö ja teoreettiset lähtökohdat ovat jokseenkin hallussa esimerkiksi akateemisten opintojen johdosta. Kuten jo mainitsinkin, tämä on vakava menetys alalle. Ulappa-namedropping on eräänlaista sosiaalista extreme-urheilua: vaarallista, mutta onnistuessaan aivan erikoisen tyydyttävää.

Teknisesti ajatellen parasta droppailua lienee sellainen, missä itse droppaushetki ja ympäröivä tilanne muistuttaa uskottavasti eli plausiibelisti puolihuomaamatonta itsekseen puhumista, kenties tajunnanvirtamaisin vivahtein, mikä usein antaa vaikutelman droppausaktin taustalla piilevästä syvemmästä ajatusrakenteesta, jollaisen muodostaminen luonnollisesti vaatii mitä suurimman sivistyneisyyden ja mitä laajimman perehtyneisyyden käsillä olevaan asiaan.

Mikäli näin kevään kynnyksellä auringonvalon lisääntyessä saa eksistenssiinsä uutta puhtia, ja sen vuoksi haluaa aloittaa uuden harrastuksen, on namedroppingia helppo suositella lämpimästi. Pieni varoituksen sana on kuitenkin paikallaan. Kuten mikä tahansa hieno harrastus, myös droppailu saattaa viedä mukanaan; ylikuntoa on syytä varoa. Once you drop, you can't stop.

Kirjoittaja vihaa anglismeja
ja lukee Wikipediaa.