PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 11.3.2009

Jan Forsman

Descartes ja cogito, ergo sum
Mietiskely ajattelijasta ja ajatuksesta

Mietiskely kääntää epäilyn metodin Descartesta itseään vastaan. Tavoite on selventää eräitä sellaisia epäilyttäviä kohtia karteesiolaisessa ajattelussa, joita Descartes ei itse tutkinut perinpohjaisesti.

Cogito, ergo sum, sanoi aikanaan René Descartes. Ajattelen, siis olen. Mutta onko asia tosiaan näin yksinkertainen vai onko siinä enemmän kyseenalaistettavaa? Descartes kun ei missään kohtaa kyseenalaista omia tiedollisia kykyjään. Erityisesti hän ei syvenny tarkemmin kysymykseen, aiheuttaako ajattelija ajatuksen vai ajatus ajattelijan. Perinteisesti ajatellen ajattelija ajattelee ajatuksen, samoin kuin epäilijä epäilee epäilyksen. Mutta mitäpä jos epäilys synnyttääkin epäilijän ja ajatus ajattelijan? Syntyykö ajatus ajattelijan päässä vai onko hän vain aikaisemmin syntyneen ajatuksen transistoriradio, joka syntyy ajatuksen ympärille?

Aloitetaan pienellä taustoituksella. Descartes siis huomasi, että monia asioita voi epäillä. Jos jotain asiaa voi epäillä, miksi ei voisi jotain toistakin. Ja jos sitä, niin miksei kolmatta. Onko lopulta mikään varmaa? Epäiltyään kaikkea, hän lopulta pääsi tilanteeseen, jossa uskoi löytäneensä asian, jota ei enää voinut epäillä: epäilyn itsensä. Ja koska epäily on olemassa, on jonkun täytynyt se epäillä. Näin ollen epäilijä, Descartes itse, on myös olemassa.[1] Tästä Descartes teki päätelmän, että ihmisen tajunta (sielu) on erillinen, ei-spatiaalinen olio joka on jollain tavalla yhteydessä ruumiiseen aivojen kautta. Tämä asetelma herätti keskustelua vuosisadoiksi.

Jospa kuitenkin lähtisimme nyt epäilemään Descartesin epäilyä ja kyseenalaistaisimme hänen väitteensä. Aiheuttaako ajatus sittenkin ajattelijan? Tämä kysymyksenasettelu sopii hyvin "kartesiolaiseen viitekehykseen", jos asetamme sielun tilalle juuri ajatuksen. Ajatus on Descartesin mukaan jollain tavalla kiinni aivoissa ja ruumiissa. Mutta onko asetelma sittenkin toisin päin? Onko ajatus se, joka on ensin ja joka rakentaa minän itsensä ympärille?

Jos ajatus on ensin, niin mistä se tulee. Onko se vain ei-spatiaalinen olento, joka leijuu jossain maailmankaikkeudessa kunnes luo itselleen ajattelijan? Tällainen ajatus kuulostaisi aika paljon siltä oliolta, joksi me käsitämme Jumalan. Olisiko ajattelijan luova ajatus siis Jumalan tai jonkin vastaavan yliluonnollisen olennon ajatus? Minusta tuntuu, että ajattelen itsenäisesti, ilman minkään ohjausta tai johdatusta, mutta onko asia näin vai ovatko ajatukseni ja toimintani deterministisesti jonkin suuremman voiman – atomien, maailmankaikkeuden, Jumalan – hallitsemia? Myös Descartes käsitteli samaa asiaa ja päätyi aluksi kysymään itseltään: "[m]iksi kuitenkaan ajattelisin näin, kun ehkä voisin itse olla niiden [ajatusten] tekijä?"[2] Mikä minä siis silloin olen? Mikä minussa on oma minuuteni? Onko se tämä ajatus? Vai onko se jotain muuta? Kysymyksiin on vaikea löytää vastausta johtuen siitä, että emme voi astua itsemme ulkopuolelle.

Descartesin kirjan Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta loppuun painettujen vastaväitteiden yksi esittäjä Thomas Hobbes tekee muutaman varsin olennaisen huomion ajattelijan ja ajatuksen suhteesta. Hobbes huomauttaa: "Vaikka näet joku voi ajatella ajatelleensa (se ajatus on yksinkertaisesti muistamista), on kuitenkin aivan mahdotonta ajatella ajattelevansa tai tietää tietävänsä. Kysymyshän veisi äärettömiin: mistä tiedät että tiedät että tiedät?"[3] Toinen huomautus on vielä olennaisempi: "emme voi käsittää mitään aktia ilman sen subjektia, kuten emme voi hyppäämistä ilman hyppääjää, tietämistä ilman tietäjää, ajattelemista ilman ajattelijaa."[4] Myös Descartes myöntää tämän.[5]

Hobbesin argumentit liittyvät hyvin käsillä olevaan mietiskelyyn ajatuksen suhteesta ajattelijaan. Ajatus on toiminto, jonka joku luo, ajattelee. Se ei voi syntyä tyhjästä, vaan vaatii jonkin toimijan, joka sen luo. Näin ollen ajattelijan on pakko olla ennen ajatusta, sillä ajatuksen määritelmä vaati ajattelijan. Ajatus ei siis tässä valossa voisi luoda ajattelijaa.

Mutta toisaalta, ilman ajatusta ei myöskään ole ajattelijaa, toimijaa ilman toimijan nimessäkin ilmenevää toimintaa. Näin siis ajatus synnyttäisi ajattelijan ja ajattelija ajatuksen. Ilman hyppyä ei voi olla hyppääjää, joten jossain on pitänyt tapahtua jonkinlainen hyppy, jotta hyppääjästä tulisi hyppääjä. Tässä on kuitenkin se ero, että ajatus tai hyppy on se, jolla ajattelija tai hyppääjä identifioidaan ajattelijaksi tai hyppääjäksi. Näin ollen ilman ajatusta ei ole ajattelijaa, mutta ajattelija on kuitenkin jotain – jonkinlainen mieli tai tajunta, jossa ajatus syntyy ja joka näin osoittautuu todeksi. Mutta olenko minä niin identifioitunut ajattelevaksi olennoksi, että jos en ajattele, en ole mitään? En ole olemassa? Tämä on mielenkiintoinen ongelma, mutta ei kuitenkaan varsinaisesti liity tähän kysymyksenasetteluun. Voinen joka tapauksessa olettaa ajatuksen olevan ajattelijan toiminto ja näin tämän synnyttämä.

En voi kuitenkaan vielä olla täysin tyytyväinen. Ajatus näyttäisi syntyvän jostain, mutta voinko olla varma sen syntyvän omassa tajunnassani? Onko ajatus sittenkin Jumalan tai karteesisen Mahtavan Pettäjän? Mitä jos Pettäjän ajatus on se, joka minut luo? Toisaalta voin olla myös vain ja ainoastaan tämä Pettäjän ajatus. Mahdollisuus, että olisin vain karteesisen Pettäjän ajatus, ei kuitenkaan tunnu yhtä todennäköiseltä, sillä ilmeisesti minä pystyn myös luomaan omia ajatuksiani, jos kerran olen huomannut Pettäjän olemassaolon. Mutta jos Pettäjä onkin minut ajatuksellaan luonut ja edelleen asettaa ajatuksiaan minuun. Jos kuitenkin luulen, että ajattelen itse, enkö silloin kuitenkin tee jotain ajattelua? En välttämättä, sillä tämäkin saattaa olla Pettäjän ajatus, jolla hän ohjailee minua kuin sätkynukkea samalla kun kuvittelen, että minulla on vapaa tahto. Mutta miksi Pettäjä antaisi minun ymmärtää, että hän pettää minua? Miksi hän antaisi minun epäillä vapaata tahtoaan, jos kerran ohjailee minua mielensä mukaisesti?

On toisaalta myös huono lähtökohta olettaa tässä kohtaa itseni lisäksi muuta olevaksi. Kykenen varmasti tietämään vain oman olemassaoloni, oman ego cogitoni, ja jonkin muun voiman olettaminen olevaksi ei ole tässä valossa epäilyksetöntä. Juuri tässä Edmund Husserl kokee Descartesin harhautuneen väärille poluille. Löydettyään oman ajattelunsa, Descartes jähmettää sen substanssiksi ja olettaa Jumalan itsensä yläpuolelle.[5] Vaikka Descartes olikin kykenevä pääsemään eroon suurimmasta osasta ennakkoluulojaan, jäi hänen ajattelunsa taustalle skolastisia oletuksia, muun muassa kausaliteetin laista, joiden avulla hän yritti myös todistaa Jumalaa olevaksi. Descartesin kunnioitus uskontoa ja matematiikkaa kohtaan esti häntä saavuttamasta varmaa epäilyä. Tässä kohtaa en kykene olemaan varma muusta kuin omasta, ajattelevasta minästäni, ja Mahtavan Pettäjän olettaminen sen lisäksi on kyseenalaista eikä Husserlin sanoin apodiktista, täysin epäilyksetöntä. Havaitsemani mahdollinen harhamaailma voi yhtä hyvin johtua omasta tajunnastanikin.[6]

Descartes ei kunnolla edes tutkinut determinismin mahdollisuutta, vaikka Mahtavan Pettäjän ja Jumalan mukaan ottikin. Hän kun toteaa, että nimellä Jumala hän ymmärtää "ääretöntä, riippumatonta, kaiken ymmärtävää, kaikkivoipaa substanssia, joka on luonut sekä minut itseni että kaiken muun mitä on, jos jotain muuta on."[7] Mitä enemmän Descartes tätä Jumalan ideaa tutki, sitä vähemmän näytti, että tämä olisi hänestä peräisin, ja näin hän olettaa Jumalan olemassaolon varmaksi. Ja koska kaikenlainen vilppi ja petos, on osoitus jostakin "puutteesta", ei Jumala voi olla myöskään pettäjä.[8] Oletus, että Jumalan idea varmistaa Jumalan olemassaolon, on hyvin vanhaa perua ja loogisesti kovin kyseenalainen. Vain koska minulla on idea jostain, se ei tee ideaani todeksi. Samoin vilpin ja petoksen olettaminen puutteeksi ja siis ei täysin puutteettoman olennon ominaisuuksiksi, on vähintäänkin epäilyttävää. Kyseistä Jumalan ideaa Descartes ei myöskään kertaakaan kyseenalaista.

Husserl käyttää fenomenologiassaan termiä luonnollinen asenne erotuksena filosofisesta asenteesta, ja samaa luonnollisen asenteen termiä voisi käyttää myös Descartesin epistemologian kohdalla. Luonnollinen asenne olettaa maailman annetuksi, olemassa olevaksi, ja aistieni havaitsema maailma olisi luonnollisella asenteella niin sanottua luonnollista tietoa. Tämän kyseisen maailman todellisuus on siinä mielessä triviaalia, että jos minä sen havaitsen, se on myös ainoa maailma, jossa pystyn toimimaan. Näin siis luonnollisen asenteen kannalta on se ja sama, onko maailmani harhaa. Descartes onnistui ikään kuin ampumaan itseään jalkaan yrittäessään todistaa myös ulkomaailman ja Jumalan olemassaoloa esittämällä selkeästi heikkoja ja jopa kehässä kulkevia argumentteja tähän pyrkiessään.

Descartesta syytetään usein siitä, että hän teki harha-askeleen johtamalla omasta ajattelustaan sen, että on ajatteleva subjekti. Descartes tosiaan hyppää johtopäätökseensä turhan äkkinäisesti ja jättää monta mielenkiintoista mahdollisuutta tarkemmin tutkimatta. Näiden mietiskelyiden tarkoituksena onkin tarjota yksi mahdollinen ratkaisumalli ajattelijan ja ajatuksen ongelmalliseen suhteeseen, ja lisäksi käyttää Descartesin omaa epäilyn metodia häntä vastaan ja kokeilla hänen väitteensä pitävyyttä hänen omilla epistemologisilla aseillaan. Descartesin suurin merkitys filosofialle olikin, paitsi painotuksen siirtymisessä ontologiasta enemmän epistemologiaan ja objektista subjektiin, myös epäilyn metodin käytön mahdollisuus myöhemmille jälkipolville. Hän osoitti meille kyseenalaistamisen tarpeellisuuden – näytti, että jos jokin on jollain tapaa itsestään selvää, se tulee kyseenalaistaa.