PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 11.3.2009

Jaakko Belt

Fenomenologia ja luonnollinen asenne
Edmund Husserlin fenomenologian perusta ja luonnollisen asenteen kritiikki

Rudolph Bernet, Iso Kern ja Eduard Marbach esittävät Edmund Husserlin (1859–1938) koko filosofian liikkuvan tieteen käsitteen "magneettisessa kentässä"[1]. Heidän mukaansa tuo kenttä paljastuu Husserlille filosofisesti ja ei-filosofisesti eli luonnollisesti orientoituneen tieteen perustavanlaatuisen vastakkainasettelun ja jännitteen pohjalta [2].

Husserlin filosofian perustavat elementit ja metodologia määrittyvät luonnollisesti orientoitunutta tiedettä ja luonnollista asennetta vasten – niiden kritiikkinä. Husserlin fenomenologian perustavat prinsiipit, motiivit ja metodologia nousevat hänen tavastaan ymmärtää ja luonnehtia luonnollista ajattelua ja luonnollisia tieteitä.

Ensiksi tarkastelen sitä "jännitettä", joka Husserlin ajattelussa näkyy selvästi filosofisen tieteen ja luonnollisen tieteen sekä vastaavasti filosofisen asenteen ja luonnollisen asenteen välillä. Tarkastelemalla Husserlin tekstejä kysyn, mistä ja miten tuo "jännite" ja perustavanlaatuinen ero filosofisen tieteen ja luonnollisen tieteen välillä nousee. Näin päädyn tarkastelemaan Husserlin luonnehdintoja luonnollisesta asenteesta ja siitä nousevasta luonnollisesta tieteestä. Pyrin näkemään, miten ja miksi Husserl kritisoi luonnollista asennetta ja luonnollista tiedettä.

Toiseksi annan tulkintani Husserlin filosofian perustavista prinsiipeistä tarkastellen niitä luonnollista sfääriä vasten. Tutkin myös Husserlin yleisiä huomioita fenomenologian metodologiasta. Osoitan, että fenomenologian metodologian tarkasteleminen on hedelmällistä tehdä luonnollista asennetta ja tiedettä sekä sen metodologiaa vasten. Lopuksi tarkastelen vielä Husserlin fenomenologian keskeistä metodologista toimenpidettä, reduktiota, tulkittuna siirtymänä luonnollisesta asenteesta filosofiseen asenteeseen.

Luonnollisen asenteen kritiikki hahmottuu Husserlin Göttingenin kauden kirjoituksissa, joten tarkasteluni keskittyy erityisesti tämän kauden pääteoksiin Die Idee der Phänomenologie: Fünf Vorlesungen ja Ideen zu einer reinen Phänomenologie und phänomenologische Philosophie: Ersten Buch.[3] [4]

Luonnollisen ja filosofisen tieteen ero

Husserlin filosofiaa läpäisee jyrkästi tehty ero luonnollisen tieteen ja filosofisen tieteen välillä. Tämän eron ymmärtäminen on välttämätöntä ymmärtääksemme Husserlin filosofiaa. Die Idee der Phänömenologie –luentosarja alkaa juuri eron introdusoinnilla. Husserl luonnehtii tieteiden eroa viittamaalla tiedon syntytapoihin: luonnollinen tieto syntyy luonnollisesta ajattelutavasta, filosofinen tieto filosofisesta ajattelutavasta (Hua II, 18). Samankaltainen erottelu luonnollisen tieteen ja filosofisen tieteen ja nämä synnyttäneiden ajattelutapojen välillä löytyy myös Ideen-teosten johdannosta (Hua III, 3). Miten Husserl pyrkii tekemään erottelun luonnollisen tieteen ja filosofisen tieteen välillä? Mitä Husserl tarkoittaa luonnollinen asenteen ja filosofisen asenteen välisellä dikotomiallaan, joka nähdään tieteiden erottelun perustaksi? Tieteiden erottelu ja asenteiden erittely kulkevat Husserlin filosofiassa käsi kädessä, joten on mahdotonta ymmärtää vastausta jompaankumpaan kysymyksistä syventymättä toiseen. Tarkastelen Husserlin itsensä tekstejä tarkemmin löytääkseni sieltä johtolangan kysymyksiin vastaamiselle.

Fenomenologian idea -luentosarjalla luonnollinen ajattelutapa erotetaan filosofisesta ajattelutavasta tarkastelemalla niiden suhdetta tietokritiikkiin. Luonnollisessa ajattelutavassa ei piitata tietokritiikistä, vaan "luonnolliselle tieteelle tiedostuksen mahdollisuus on itsestäänselvää" (Hua II, 17, 19). Filosofinen ajattelu erottuu luonnollisesti ajattelusta vasta tietoteoreettisen reflektion kautta (Hua II, 22–23). Tuolloin Husserl näki tietokriitikin filosofian aluksi ja totesi filosofian olevan kaikkiallisesti tietokritiikkiin juurtunut (Hua II, 25). Tietokritiikin ei-metafyysisen puolen Husserl samaisti tiedostuksen ja tiedostuskohteen fenomenologiaksi, jonka hän yleisemmin näki muodostavan fenomenologian "ensimmäisen ja perustavan" osan (Hua II, 23). Pitäisikö siis yleistäen todeta, että tietokritiikki ymmärrettynä tiedostuksen fenomenologiana synnyttää filosofian erottamalla sen luonnollisesta ajattelutavasta reflektion avulla? Tätä kautta ei nähdäkseni päästäisi kiinni siihen perimmäiseen eroon, joka luonnehtii luonnollisten tieteiden ja filosofisen tieteen tai fenomenologian eroa. Tietokritiikki ei ole Husserlin filosofiassa ainoa lähtökohta luonnollisen tieteen ja filosofisen tieteen tai fenomenologian erojen eksplikointiin. Ideen-sarjan johdannossa Husserl ei erottele puhdasta fenomenologiaa, joka siis on filosofinen tiede, muista tieteistä vetoamalla suoraan tietokritiikin asemaan, vaan lähestyy asiaa tarkastelemalla eri tieteiden suhdetta kohteeseensa. Puhtaalla fenomenologialla on niin kuin muillakin tieteillä kohteenaan "ilmiöt", mutta fenomenologia on suhteessa niihin "täysin erilaisella asenteella".(Hua III, 3) Cartesianische Meditationen -teoksessa Husserl lähestyy filosofian ja luonnollisten tieteiden eroa karteesisin motiivein tarkastellen tieteiden absoluuttista perustamista filosofian keinoin (ks. Hua I, 45–52). Krisis johdattelee lukijan erotteluun elämismaailman (Lebenswelt) käsitteen kautta ja Philosophie als strenge Wissenschaft naturalismin kritiikin kautta (ks. Hua VI; PSW). Eroja filosofian ja luonnollisten tieteiden välillä luonnehditaan usein myös samojen teosten tai luentosarjojen sisällä eri perspektiiveistä. Selvästi on siis nähtävillä, että yksittäistä tekstiä konsultoimalla ei päästä perustavaan selvyyteen sen paremmin luonnollisen ja filosofisen ajattelutavan kuin niistä syntyvien tieteiden eroista.

Tärkeää on kuitenkin huomata, että jokaisessa edellä mainitussa tapauksessa filosofia tieteenä, jonka Husserl useimmiten suoraan samastaa fenomenologiaan, ja filosofinen asenne määrittyvät luonnollista asennetta tai luonnollisia tieteitä vasten jonain radikaalina, erityisenä erona. Filosofia "on täysin uudessa ulottuvuudessa" (Hua II, 24; vrt. Hua III, 134), "täysin erillinen luonnollisesta ajattelusta" (Hua III, 3). Bernet, Kern ja Marbach katsovat fenomenologian tieteenä nousevan nimenomaan tieteiden kritiikin kautta [5]. Tietokritiikki on kyllä osa yleistä tieteiden kritiikkiä, mutta sen – kuten ylipäänsä muunkinlaisen tieteiden kritiikin – taustalla on yleisempi reflektiivinen, kriittinen asenne luonnollisia tieteitä ja luonnollista ajattelutapaa kohtaan. Ymmärtääkseen missä mielessä filosofia on uudessa ulottuvuudessa, mikä erottaa sen luonnollisesta ajattelusta, pitää ensin tarkastella, mitä Husserl tarkoittaa luonnollisella ajattelulla, jota hän useimmiten kutsuu luonnolliseksi asenteeksi (naturlicher Einstellung), ja luonnollisella tieteellä. Tätä kautta voidaan pyrkiä ymmärtämään myös filosofista asennetta ja fenomenologiaa luonnollisen asenteen kritiikistä nousevana ja luonnolliselle asenteelle vastakohtaisena asenteena.

Luonnollinen asenne ja luonnollisten tieteiden perusta

Luonnollisella asenteella Husserl tarkoittaa sitä tapaa, jolla kukin meistä on maailmassa ja aina suhteessa maailmaan. Maailma on koko ajan meille läsnä, ja me olemme osa maailmaa. Emme kohtaa maailmaa pelkkinä fyysisinä olioina, vaan maailma on meille myös praktinen maailma, täynnä arvoja ja käytännöllisiä suhteita. (Hua III, 56–58) Luonnollisessa asenteessa suhtaudumme asioihin olemassaolevina. Husserl ottaa esimerkiksi havainnon: havainnossa olio piirtyy silmiemme eteen keskelle maailmaa muitten olioiden joukkoon. (Hua II, 18) Husserlin käsitys luonnollisesta asenteesta ei kuitenkaan rajoitu naiivisti mihinkään havainnossa de facto tässä-ja-nyt annettuun: kutakin havaintoa ympäröi aina epämääräisesti annettu intentionaalinen mahdollisuuksien ja todennäköisyyksien kehä, joka laajentaa luonnollisen asenteen maailman äärettömäksi, temporaaliseksi horisontiksi (Hua III, 56–58, 145). Luonnollinen asenne on se tila, jossa maailma – aivan arkipäiväisessä mielessä ymmärrettynä – on aina ollut ja on minulle jatkuvasti läsnä niin kauan kuin elän "luonnollisesti", toimin aktiivisesti maailmassa, jossa minä yhtä aikaa löydän itseni ja joka ympäröi minua (Hua III, 58–59).

Luonnolliseen asenteeseen liittyy Husserlilla olennaisesti luonnollisen tiedostuksen (Erkenntnis) prosessi, jota hän Fenomenologian idea -luentosarjassa luonnehtii elävästi. Luonnollisessa asenteessa annettu maailma on se, jota sekä yksittäiset että yleiset arvostelmamme koskevat. Vetoamme kokemukseen ja abstrahoimme "koetusta ei koettuun". Näin syntyvistä faktuaalisista totuuksista johdamme erilaisin päättelyin, kuten deduktion ja induktion kautta, uutta tietoa muodostaen tiedosta ykseyden, jossa tiedot "sopivat yhteen" ja vahvistavat toisiaan. Jos tiedot osoittautuvat ristiriitaisiksi, kumoutuvat ne uuden, varmistetun tiedon johdosta; punnitsemme perusteita, toteamme virhepäätelmiä, ratkaisemme monimielisyydet. Pikku hiljaa hallitsemme yhä laajemmin luonnollisessa asenteessa annettua, itsestäänselvästi olemassaolevaa todellisuutta, jonka tutkiminen rajoittuu enää tiedon alan, elementtien, suhteiden ja lakien tutkimiseen. Husserlin mukaan juuri edellä kuvatun mukaisesti luonnollisesta tiedostuksesta nousevat kaikki luonnolliset tieteet, joihin hän laskee sekä kaikki "varsinaiset luonnontieteet" (fyysistä ja psyykkistä luontoa tutkivat tieteet) että niin kutsutut hengentieteet (Geisteswissenschaften). (Hua II, 17–18) Husserl kutsuu myös kaikkia edellä mainittuja tieteitä havainnollisesti "maailmantieteiksi" (Wissenschaften von der Welt) sen perustalta, että niiden kaikkien mahdollisena tutkimuskenttänä on maailma, joka on annettu luonnollisessa kokemuksessa (Hua III, 10). Analogisesti voidaan myös tehdä jako filosofisen tieteen ja ei-filosofisen tieteen välille [6]. Husserl kritisoi usein filosofian historiaa ja tiettyjä filosofisia positioita jäämisestä luonnollisen asenteen piiriin tai turvautumisesta todelliselle filosofialle vieraaseen spekulaatioon. Suuri osa luonnollista asennetta kohtaan esitettyä kritiikkiä onkin itse asiassa erilaisten näennäisfilosofisten katsantokantojen, kuten spekulatiivisen metafysiikan, maailmankuvafilosofian, uuskantilaisuuden, positivistisesti tulkitun kantilaisen tai humelaisen empirismin tai perinteisemmän idealismin kritiikkiä. (ks. Hua III, 39–55; PSW, 10–13) [7]

Husserl näkee teoreettisen asenteen sellaisena kuin me sen normaalisti ymmärrämme vielä kuuluvan luonnollisen asenteen ja ajattelutavan piiriin ja nousevan "luonnollisesta tiedostuksesta". Luonnollinen asenne ei siis koostu pelkästään praktisesta suhtautumisesta maailmaan, vaan myös luonnollis-teoreettisesta asenteesta, joka luonnehtii 'luonnollisia tieteitä' sanan laajassa mielessä (Hua III, 10). Ymmärtääksemme, miten filosofinen asenne ja fenomenologia tieteenä nousevat luonnollisen asenteen radikaalina kritiikkinä, on vielä tarkasteltava, mitä ominaisuuksia Husserl korostaa luonnolliseen asenteeseen ja erityisesti ei-filosofisiin tieteisiin kuuluvan.

Jokaisella luonnollisella tieteellä on oma objektikenttänsä, jota kyseinen tiede tutkii. Fysiikka tutkii fyysisiä ilmiötä, psykologia psyykkisiä ilmiöitä, biologia eläviä organismeja jne. Kunkin tieteen objektiprovinssi on alkuperäisesti annettu tieteelle kutakin provinssia vastaavassa 'antavassa intuitiossa' (gebende Anschauung). Luonnollisilla tieteillä objektin alkuperäisesti (originär) antava intuitio on havainto, ymmärrettynä joko "ulkoisessa" tai "sisäisessä" mielessä. (Hua III, 10–11) Näin ollen luonnollisia tieteitä luonnehtii se, että ne ovat "faktuaalisia tieteitä": tiedostuksen aktit, jotka perustavat kokemusperäisiä tieteitä olettavat aina jotakin faktuaalisesti, singulaarisesti ja spatio-temporaalisesti todella olemassaolevaksi. Nämä olemassaolevaksi oletetut kontingentit objektit muodostavat jokaisen tieteen eri objektikentän. (Hua III, 10, 12) Husserl nostaa olemassaolon olettamisen luonnollisen asenteen läpikäyväksi luonteenpiirteeksi: sekä teoreettisessa että praktisessa luonnollisessa asenteessa oletamme ja hyväksymme todellisuuden aktuaalisuuden, oletamme kohtaamamme maailman kokonaisuutena olemassaolevaksi (Hua III, 61). Tältä pohjalta oletamme maailman sisäiset objektit faktuaalisesti olemassaolevaksi.

Tältä perustalta on helposti nähtävissä, miksi Husserl kutsuu luonnollisia tieteitä dogmaattisiksi. Luonnolliset tieteet ottavat oman tutkimuskenttänsä kohteet annettuina, ja kysyvät, mitä ovat nämä välittömästi annetut oliot ja mitä niistä ja muista kyseisen objektikentän olioista voi päätellä. Husserl toteaa myös Fenomenologian Idea -luentosarjan muotoilujen kaltaisesti, että dogmaattiset tieteet eivät ole kiinnostuneet epistemologisista tai skeptisistä kysymyksistä. (Hua III, 54; vrt. Hua II, 17–19.) Husserlia seuraten ongelma ei näyttäisi olevan siinä, että dogmaattiset tieteet todella ottavat omat kohteensa olemassaolevina ja annettuina – tämä on itseasiassa täysin validia – vaan siinä, että luonnolliset tieteet ennakkoluuloisesti sulkevat tietyllä tavalla annetun tiedon pois oikeutettujen tiedostusten joukosta ajautuen näin dogmaattiseen skeptisismiin ja ylitsepääsemättömiin esteisiin tieteiden teoreettisen ja käytännöllisen kultivaation suhteen. Tämän Husserl näkee olevan paitsi haitallista todellisen tieteellisen filosofian kehitykselle, myös jopa vaara kulttuurille ja ihmisyyden merkityksellisyydelle. (Hua III, 55; Hua VI, 3–4; PSW, 12–13.)

Husserlin mukaan dogmaattiset tieteet muun muassa puhuvat skeptisesti matematiikasta ja muista eideettisista tieteistä, mutta joutuvat kuitenkin etenemään dogmaattisesti eideettisten metodien kautta (Hua III, 53; ks. myös Hua III, 47–51). Kaikki dogmaattiset tieteet – näihin Husserl lukee tässä myös erilaiset dogmaattiset "filosofiat" ja puhuu jopa "näkökulmafilosofeista" (Standpunktsphilosophen) – ovat ennakkoluuloisia sen suhteen, mitä ne hyväksyvät alkuperäisesti annetuksi ja arvostelmiensa legitimoivaksi lähteeksi: empiristit samastavat aidon tieteen kokemukselliseksi tieteeksi ja vaativat kaiken tiedostuksen legitimoinnin tapahtuvan kokemuksen kautta; idealistit olettavat puhtaan apriorisen tiedostuksen ainoaksi legitiimiseksi tiedostuksen muodoksi hyläten empiristisen teesin kokemuksen roolista (Hua III 41–42 ja 45–46). Husserl kritisoi ankarasti myös psykologismia ja positivismia, jotka hän näkee naturalismin muodoiksi, sekä hengentieteelle ominaista historismia (ks. PSW, 10–). Luonnollisten tieteiden yleisestä dogmaattisuudesta kohoavaa ennakkoluuloisuutta Husserl korostaa taajaan (ks. esim. Hua III, 41; PSW, 14–16). Filosofian lähtökohta pitää dogmaattisista tieteille vastakohtaisesti olla ennakkoluuloton ja kriittinen. Kun tarkastelemme, miten Husserl pyrkii löytämään lähtökohdan fenomenologialleen, joka pyrkii olemaan ennakkoluuloton ja kriittinen tiede par exellence, liikumme kohti maastoa, jota voidaan jo kutsua fenomenologian (tai filosofian tieteenä ylipäänsä) metodologiaksi.

Fenomenologian perustavat prinsiipit

Luonnollisten tieteiden dogmaattisuuden ja ennakkoluuloisuuden ylittämiseksi Husserl määrittelee Ideenin ensimmäisessä osassa niin kutsutun "prinsiippien prinsiipin":

"Kaikkien prinsiippien prinsiippi: jokainen alkuperäisesti antava intuitio on tiedostuksen oikeutuksen lähde siten, että kaikki, mitä meille alkuperäisesti (niin sanotusti ilmielävässä todellisuudessaan) 'intuitiossa' tarjoutuu, on yksinkertaisesti hyväksyttävä sinä, minä se meille annetaan, mutta myös vain niissä rajoissa, joissa se annetaan." (Hua III, 51) [8]

Tälle muotoilulle samanhenkinen "ensimmäinen metodologinen prinsiippi", jota Husserl kutsuu myös "normatiiviseksi ilmeisyys-prinsiipiksi" löytyy myöhäisemmän pääteoksen Cartesianische Meditationen viidennestä pykälästä:

"Aloittelevana filosofoijana – – en saa tehdä yhtään arvostelmaa tai hyväksyä yhdenkään arvostelman pätevyyttä, jota en ole muodostanut ilmeisyydestä ammentaen, kokemuksista, joissa kyseessä olevat asiat ja asiantilat ovat läsnä minulle itsenään. Itse asiassa minun pitää myös aina reflektoida jokaista ilmeisyyttä, punnita sen kantavuutta ja tehdä itselleni ilmeiseksi, miten laajalle se ulottuu, miten laajalle täydellisyys, asioiden todellinen itseannettuus, ulottuu." (Hua I, 54) [9]

Husserlin prinsiipeissään antama korostus 'alkuperäisen annettuuden' ja ilmeisyyden legitimoivasta voimasta tulee ymmärrettäväksi tulkitsemalla prinsiippejä fenomenologian kuuluisan maksiimin "takaisin 'asioihin itseensä'"[10] valossa. Nähdäkseni Husserl ymmärtää luonnollisten tieteiden ja ylipäänsä ei-filosofisen ajattelun dogmaattisuuden nousevan siitä, että ne eivät todella ole uskollisia 'asioille itselleen' ja niiden alkuperäiselle annettuudelle, vaan kieltävät alkuperäisen annettuuden kaikkiallisen legitimoivan roolin. Paluulla 'asioihin itseensä' Husserl tarkoittaa paluuta tyhjistä sanoista ja mielipiteistä takaisin asioiden (itse-)annettuuteen. Kaikki todellinen rationaalinen ja tieteellinen tieto nousee konsultoimalla 'asioita itseään' niiden (itse-)annettuudessa ja pysymällä uskollisena niille. (Hua III, 41–43; Hua XIX/1, 10) Kuten prinsiippien muotoilujen loppuosista käy ilmi, asioille uskollisena pysyminen tarkoittaa myös ilmeisyyden ja "alkuperäisen annettuuden" kantavuuden, laadun ja alan tarkastelua [11]. Empiiristen luonnollisten tieteiden virhe on siinä, että ne sekoittavat 'asioiden itseensä' palaamisen maksiimiin vaatimukseen kaiken tiedon legitimoimiseen kokemuksessa. Dogmaattiset idealistiset filosofit – jotka jäävät yhtä lailla luonnolliseen asenteeseen kuin "teoreettiset" luonnolliset tieteet – puolestaan eivät näe ilmeisyyden roolia kaiken legitiimin tiedon perustana, vaan kieltävät kokemuksen ja vetoavat mystiseen "totuudellisuuden tunteeseen". (Hua III, 41–43 ja 46–47) Todellisen filosofian pitää sen sijaan Husserlin mukaan pitää aina mielessä "kaikenlaisen alkuperäisen tiedon oikeellisuus", hylätä kaikki kyseenalaistamattomat lähtökohdat ja teoriat ja aloittaa ennakkoluulottomasti alkuperäisesta annettuudesta, kaikesta, jonka voi "välittömästi nähdä" ja johon intuitiossa tarttua. (Hua III, 43–45 ja 53–55) Kahden yllä esittelemäni prinsiipin lisäksi Husserlin varhaisesta pääteoksesta Logische Untersuchengenista, löytyy niin kutsuttu ennakkoluulottomuuden prinsiippi (Prinzip der Voraussetzunglossigkeit), joka korostaa paitsi epistemologisten tarkastelujen fenomenologista perustaa myös vapautta metafyysisistä, tieteellistä ja psykologisista ennakkoluuloista (Hua XIX/1, 24–26).

Tässä mielessä Husserlin perusprinsiippien ja maksiimien motivaatio nousee juuri dogmaattisten ja ennakkoluuloisten tieteiden ylityksestä ja paluusta noiden tieteiden ohittamaan tai ennakkoluuloisesti tulkitsemaan alkuperäisen annettuuden ja ilmeisyyden perustaan. Tässä luvussa implisiittisesti läsnäolevia, fenomenologiaa tieteenä luonnehtivia ennakko-oletuksettomuuden, radikaalin itsekritiikin ja metabasiksen [12] uhan ohittamista en voi kattavasti tässä työssä tarkastella, mutta aiheeni kannalta tärkeintä on huomata niiden pohjautuminen luonnollisten tieteiden ja luonnollisen ajattelun kritiikkiin.[13]

Fenomenologian metodiikan ja luonnollisten tieteiden metodiikan erot

Vaikka olenkin jo viitannut fenomenologian nousevan luonnollisen ajattelun ja luonnollisten tieteiden kritiikistä, ei fenomenologian radikaali eroavaisuus luonnollisen asenteen sfääristä ole vielä tullut selväksi. Husserl luonnehtii filosofiaa ja sen metodologiaa Fenomenologian ideassa näin: "Filosofia on kuitenkin täysin uudessa ulottuvuudessa. Se tarvitsee kokonaan uudet lähtökohdat ja uuden metodin, joka periaatteellisesti erottaa sen kaikesta 'luonnollisesta' tieteestä." (Idea, 42; Hua II,24) [14] Miten filosofia pääsee uuteen ulottuvuuteen? Miten filosofinen ajattelu tai asenne todella eroaa luonnollisesta ajattelutavasta tai asenteesta; miten fenomenologia filosofisena tieteenä irrottautuu luonnollisista tieteistä?

Husserl pohtii filosofian ja erityisemmin fenomenologian metodiikkaa lähes aina suhteessa luonnollisten tieteiden metodiikkaan. Ideenin ensimmäisessä osassa Husserl korostaa fenomenologian metodologiassa juuri alkamisen olevan hankalinta (Hua III, 135). Luonnollisten tieteiden metodit perustuvat aina jollekin jo annetulle, ja metodologia on pikemmin jo olemassaolevien metodien kehittelyä tai erityismetodien sovittamista yleisesti testattujen tieteellisten metodien joukkoon. Luonnollisilla tieteillä voi sanoa olevan jonkinlainen yhteinen, mahdollisesti epäselvä objektiivinen metodologinen perusta; fenomenologian tehtävä on sen sijaan nimenomaan perustaa metodi. (Hua III, 135–136 ja 138–139; Hua II, 24) [15] Tätä vasten fenomenologian metodi ei voi perustua millekään luonnollisessa tieteissä jo todistetulle tai millekään luonnollisessa asenteessa hyväksytylle ja tutulle (Hua III, 135–136). Siinä missä luonnollisilla tieteillä on perustanaan doktriinien systeemi – tosin epätäydellinen –, ei filosofialla ole minkäänlaista metodologista perustaa (PSW, 8–9). Tämän vuoksi fenomenologian pitää ennen mihinkään varsinaiseen metodiin päätymistä löytää jonkinlainen metodi tutkimuskohteisiinsa päätymiseen. Tämän lisäksi fenomenologian luonteeseen 'ensimmäisenä filosofiana' kuuluu perustavanlaatuinen itseensä viittaavuus: fenomenologian pitää koko ajan tiedostaa selkeästi prinsiipit, jotka määrittävät sen itsensä metodia, ja pyrkiä huolellisin toimin saavuttaman selkeys sen oman metodologiansa komponenteille. (Hua III, 135–137). Fenomenologian alkamisen hankaluus on paradoksaalisesti siinä, että fenomenologin pitää päästäkseen ylipäänsä alkuun käyttää jo jonkinlaisia metodisia keinoja, jotka voidaan kuitenkin myöhemmin vasta määrittää tieteellisen tarkasti (Hua III, 138–139). Toisin kuin Husserlin mukaan muissa tieteissä, fenomenologian metodologia ei voi olla ulkoa annettu, vaan sen pitää muodostua sisältäkäsin fenomenologiasta itsestään, eikä fenomenologisen metodin kriteerinä voi olla muu kuin fenomenologinen näkeminen, ilmeisyys itsessään (Hua III, 161). Husserlin kanta myös siihen, pitäisikö fenomenologian suuntaututua niin kutsuttujen eksaktien tieteiden metodologian mukaisesti, on selvä: fenomenologian ei tule olla "formaalinen olemustiede", eikä toisaalta "elettyjen kokemusten (Erlebnisse) geometriaa" (ks. Hua III, 149–153). Näin ollen:

"Ei siis voi olla puhettakaan, että filosofian – – tulisi metodisesti (tai jopa sisällöllisesti!) suuntautua eksaktien tieteiden mukaan. Filosofian ei siis suinkaan tule ottaa niiden metodeja esikuvaksi, eikä sen tehtävä ole vain viedä eteenpäin ja täydellistää eksakteissa tieteissä tehtyä työtä niiden metodien mukaisesti, jotka ovat periaatteessa samoja kaikissa tieteissä." (Idea, 43–44; Hua II, 25; vrt. Hua III, 158) [16]

Fenomenologian metodiikka erottautuu luonnollisista tieteistä ja luonnollisesta tiedostuksesta myös päätyessään hylkäämään tai vähintäänkin rajoittamaan useita luonnollisille tieteille päteviä päättelysääntöjä ja toimintatapoja: deduktion ja välilliset päättelyt, todennäköisyyksiin tai likimääräisyyksiin vetoamisen ja analogiat sekä tietenkin spekulatiivisen ajattelun (Hua III, 158).

Husserlin fenomenologian metodiset menettylytavat pitää nähdä kaikkia luonnollisia ja niin kutsuttuja eksakteja tieteitä vasten asettuvaksi uudeksi ykseydeksi (Hua II, 24) Yllä totesin, että Husserl nostaa fenomenologian perustaviksi prinsiipeiksi luonnollisista tieteistä poiketen 'ilmeisyyden' ja 'alkuperäisen annettuuden' kaikkiallisen legitimoivan roolin. Tämä ei kuitenkaan riitä selittämään fenomenologian metodologista erityislaatuisuutta, eikä erottamaan sitä täysin uudessa ulottuvuudessa olevana tieteenä muista tieteistä. Ero syntyy fenomenologialle keskeisestä metodologisesta toimenpiteestä – voidaan jopa puhua teosta –, jota Husserl kutsuu reduktioksi [17].[18]

Reduktio siirtymänä luonnollisesta asenteesta fenomenologiseen asenteeseen

Fenomenologian metodin perustaksi Husserl asettaa reduktion normin, jonka on tarkoitus varmistaa fenomenologiset totuudet ja estää fenomenologia hyväksymästä mitään arvostelmia, joihin liittyy implisiittisesti tai eksplisiittisesti luonnollisille tieteille ja asenteelle ominainen olemassaolon olettaminen (Hua III, 137). Reduktio, joka yleisesti tulkitaan fenomenologian perustavaksi elementeksi ja metodiseksi perustaksi on usein vakuuttavasti tulkittu nimenomaan siirtymänä luonnollisesta asenteesta filosofiseen asenteeseen [19]. Iso Kern näkee reduktion tapahtuvan niin kutsuttujen objektiivisten tieteiden ontologian tai elämismaailman ontologian kritiikin kautta [20]. Puhuessaan Ideenin ensimmäisen kirjan neljännessä luvussa reduktioista Husserl käsittelee reduktioita tarkastellen, mitkä kaikki tieteet joutuvat reduktion kohteeksi, eli mitä tieteitä fenomenologia tieteenä ei voi olettaa, ottaa annettuna, ja mitkä tieteet pitää näin ollen 'sulkeistaa'. Husserl päätyy asettamaan reduktion alaan yksitellen useimmat tieteet: arvotieteet, tekniset tieteet, taiteet, ylipäänsä kaikki kulttuuritieteet, luonnontieteet, valtio-, laki- ja uskontotieteet. Myöskään puhdas logiikka ja matematiikka – kuten muutkaan formaalit eideettiset tieteet (esimerkiksi muodollinen matematiikka ja formaali ontologia) tai luonnolliset materiaaliset eideettiset tieteet (esimerkiksi puhdas fysiikka) – eivät voi jäädä reduktion ulkupuolelle. (Hua III, 122–129) Tulkintani fenomenologiasta dogmaattisten tieteiden ylityksenä kritiikin kautta vahvistuu edelleen: reduktio koskee nimenomaan dogmaattisia tieteitä ja reduktio on ainoa tapa ylittää kyseisten tieteiden dogmaattisuus, suojautua siltä metodisesti (Hua III, 130–134). Reduktio voidaan myös tulkita tarkastelunäkökulman vaihtamiseksi luonnollisen asenteen ja luonnollisten tieteiden käsittelemistä objekteista filosofisessa asenteessa tarkasteltaviin 'transsendentaalisiin' objekteihin, kuten tietoisuuden aktien rakenneosiin [21]. Tärkeä luonnollisia tieteitä vasten määrittyvä fenomenologian metodologinen seikka on reduktio tulkittuna metabasis-uhan tiedostamisena ja väistämisenä. Tämä pitää ymmärtää siten, että Husserl haluaa korostaa reduktion funktion olevan nähdä ja muistuttaa, että transsendentaalis–fenomenologisen sfäärin tutkimiseen ei pidä sekoittaa mitään luonnollisen asenteen provinssiin kuuluvaa – tällainen olisi laiton kategoriaylitys, "aito metabasis". (Hua III, 130)

Reduktioon olennaisena osana kuuluva epokhe tulee ymmerrättäväksi nimenomaan luonnollista asennetta ja tieteitä vasten; kääntäen myös luonnollisen asenteen ja reduktion jälkeisen filosofisen asenteen ero tulee hyvin esiin tarkastelemalla epokheta. Filosofinen tieto ei kasaannu luonnollisen tiedostuksen kautta, vaan päästäksemme fenomenologian tutkimuskenttään on meidän ensiksi toimeenpantava epokhe eli sulkeistettava kaikki luonnollinen tieto ja luonnollisessa asenteessa hyväksytty, kuten luonnolliset tieteet, ja tätä kautta pidättäydyttävä kaikista faktuaalista olemista koskevista väitteistä (Hua III, 65–66). Sulkeistamisessa oleellista on tarkastelutavan muutos: luonnolliselle asenteelle ja tieteille luonteenomaista olemassaolon olettaminen katkaistaan tai pysäytetään, jolloin objekteja ei tarkastella enää olemassaolevina, vaan niiden olemassaolo "asetetaan sulkuihin" (Hua III, 61–66). Sulkeistamisella ei tarkoiteta sitä, että maailma "negatoitaisiin", että sen olemassaoloa todella epäiltäisiin tai että uskominen maailman olemassaoloon hylättäisiin: maailma kyllä jatkaa olemassaoloaan ja sulkeistaja uskoaan maailman olemassaoloon. Sulkeistaminen tulee ymmärtää eräänlaisena luonnollisen asenteen hyväksynnän "lakkautuksena", jossa dogmaattinen, tieteitten ja metafyysisten ennakkoluulojen sävyttämän naiivin realistinen suhtautuminen maailmaan asetetaan tarkastelun alle ja pyritään pääsemään käsiksi annettuuteen, joka perustaa kaikki teoriat. (Hua III, 65–66) [22] Epokhen motiivikin tulee näin ymmärretyksi, kun sitä tarkastelee suhteessa luonnollisen asenteen perustavaan olemassaolon olettamukseen ja luonnollisten tieteiden dogmaattisuuteen. Epokhen ja sitä kautta reduktion on tarkoitus viedä meidät luonnollisesta asenteesta filosofiseen asenteeseen, tehdä mahdolliseksi dogmaattiset tieteet ylittävä transsendentaalinen tiede, transsendentaalinen fenomenologia. Tiivistäen voi todeta, että fenomenologian perustavat metodologiset elementit määrittyvät selvästi monilla eri ulottuvuuksilla luonnollista asennetta vasten.

Lopuksi

Aloitin tarkasteluni kysymällä, miten Husserl lähestyy kysymystä filosofisen ja luonnolliseen tieteen välisestä erosta ja päädyin näkemykseen, jonka mukaan luonnollisen tieteen ja filosofisen tieteen välisen eron ymmärtämiseksi on yhtä aikaa tutkittava luonnollisen ja filosofisen asenteen välistä eroa Husserlin ajattelussa. Yksikään tarkasti rajattu määrittely tai tarkastelunäkökohta – kuten ajattelutapojen suhde tietokritiikkiin – ei yksinään tee selväksi eroa fenomenologian ja ei-filosofisen, luonnollisen ajattelutavan ja tieteen välille. Taustalla on nähtävissä yleisempi luonnollisen asenteen ja luonnollisten tieteiden radikaali reflektio ja kritiikki, jota Husserl kutsuu nimellä filosofinen asenne. Filosofinen asenne ja sitä kautta fenomenologia on "täysin uudessa ulottuvuudessa" suhteessa luonnollisiin tieteisiin ja luonnolliseen asenteeseen.

Tarkasteluni tulokset voidaan nähdä kahdesta eri perspektiivista. Toisaalta tulkintani Husserlin fenomenologian perustavien elementtien ja luonnollisen asenteen kritiikin suhteesta auttaa ymmärtämään paremmin fenomenologian lähtökohtia, luo koherenssia Husserlin ajatteluun ja ehkäisee mahdollisia väärintulkintoja fenomenologian motiiveista ja luonteesta. Näin ollen tulkintani luo kehikon, josta sekä Husserlin esittämä kritiikki että Husserlin fenomenologian positiivinen aspekti, metodologia ja prinsiipit, tulevat vastavuoroisesti ymmärrettäviksi. Toisaalta tulkintani mahdollistaa pitemmälle viedyn Husserl-tutkimuksen ja tätä kautta Husserlin fenomenologian filosofisen relevanssin arvioinnin monista eri lähtökohdista ja kysymyksenasetteluista. Esitänkin artikkelini lopuksi lyhyen listan kysymyksistä, joihin tulkintani toimii ponnahduslautana ja jotka toimivat ohjeviittoina tulevissa tarkasteluissa:

1. Mikä on Husserlin filosofiassa yhdeksi keskeiseksi kysymykseksi nousseen "transsendentaalisen käänteen" suhde luonnollisen asenteen kritiikkiin?
2. Missä mielessä fenomenologia on (ankara) tiede? Mikä on fenomenologian metodologinen luonne Husserlin filosofian eri vaiheissa? Missä mielessä fenomenologia muuttaa käsitystämme tieteestä, toimii eräänlaisena tieteen itseymmärryksenä, tieteiden perustana ja tieteiden kritiikkinä? Mikä on Husserlin fenomenologian anti tieteenfilosofialle? Missä mielessä fenomenologia on täysin uudenlainen tapa tehdä filosofiaa?
3. Mikä on Husserlin fenomenologian ja ylipäänsä transsendentaalis-fenomenologisen ajattelun kontribuutio naturalismin kritiikkiin? Voisiko Husserlin naturalismin kritiikki olla hedelmällinen lähtökohta nykyiseen keskusteluun naturalisoidusta epistemologiasta, mielenfilosofiasta ja yleisemmästä tietoisuuden tarkastelusta? Voidaanko fenomenologisesta näkökulmasta tehdä analyyseja intentionaalisuuden alueilla, joihin naturalisoitu filosofia ei pysty vastaamaan?
4. Missä mieleessä Husserlin esittämä dogmaattisuuden kritiikki, ennakko-oletuksettomuuden vaatimukset ja metabasis-uhan esiintuominen auttaa meitä kysymään sekä filosofian että tieteiden relevanssia ja niiden suhdetta kulttuuriin, yhteiskuntaan ja ihmisyyteen ylipäänsä? Missä mielessä fenomenologia voi kriittisen ja itsereflektiivisen luonteensa kautta toimia tieteiden ja filosofian "merkityksellistäjänä"? [23]