PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 26.3.2007

Ilmari Kortelainen

Kielikuva ja kuvaus [1]

Filosofisissa metaforateorioissa tutkitaan metaforan merkitystä ja tapaa kuvata todellisuutta. Usein metaforaa selitetään metaforisen lauseen sisältämästä ristiriidasta tai jännitteestä käsin [2]. Tällainen selitysmalli on sidottu siihen, että metaforateorian lähtökohta on jollain tavoin tavanomaisesta poikkeava kieli. Metaforista kieltä selitetään suhteessa tavanomaiseen kieleen tai kirjaimelliseen kieleen.

Missä mielessä jännitteisyys sitten on metaforan tulkinnassa keskeistä? Metaforan jänniteteoriaksi kutsutaan sitä ajatusta, että metaforan merkitys syntyy, kun metaforan tulkitsija hahmottelee ristiriitaista lausetta. Ristiriitaisuus ilmenee lauseen tasolla. Ristiriitainen lause aiheuttaa tulkitsijan mielessä jännitteen kahden käsitteen välille. Jänniteteorian ohella on olemassa metaforan kirjaimellinen teoria, jota kannattaa Donald Davidson. Hänen teoriansa on suunnattu metaforisen merkityksen käsitettä vastaan. Davidson väittää, että metaforan selityksessä on tarpeetonta puhua metaforisesta merkityksestä tai metaforisesta totuudesta [3]. Tällä teesillä Davidson kritisoi suurinta osaa häntä edeltäviä metaforakäsityksiä [4]. Olen aiemmin käsitellyt Paul Ricœurin teoriaa, joka on yksi jänniteteorian edustaja, tai yksi sen alalajeista [5]. Davidsonin tai Ricœurin teorioissa on huomionarvoisia argumentteja, mutta kumpikaan teoria ei ole tyydyttävä selitys metaforasta. Luonnostelen näiden kantojen väliltä erilaisia selityksiä; metaforan toiminnasta.

Metaforaa käsittelevissä teksteissä jätetään usein huomiotta se, missä mielessä metaforinen ristiriita eroaa luonnollisen kielen muista ristiriitaisista ilmauksista. Tarkastelen seuraavassa ensin metaforaa soveltamalla siihen kuvauksen analyysia. Näin suhteutan kielikuvan toimintaa kirjaimellisen kielen kuvauksen toimintaan. Toiseksi punnitsen, miten metaforinen kuvaus selitetään toisaalta ristiriitaisuuden, toisaalta kirjaimellisuuden näkökulmista käsin. Tässä yhteydessä esitän käsityksen siitä, mitä on metaforinen maailma.

Ristiriitaisen lauseen analyysi

Taustaoletukseni on, että metaforan tutkimus on luonnollisen kielen yhden ongelmakohdan tutkimista. Kun tutkitaan, miten metaforan tulkinta toimii, on luontevaa kiinnittää huomio aluksi siihen kielen tason ristiriitaisuuteen tai mielen tason jännitteisyyteen, joka metaforan tulkinnassa syntyy. Mikä on metaforisen ilmauksen erityislaatu suhteessa muihin poikkeaviin tai ristiriitaisiin ilmauksiin?

Metafora on kielikuva siksi, että se saa lukijansa tai kuulijansa hätkähtämään. Vastakohtana tälle tavanomainen kieli ei hätkäytä ketään. Esimerkiksi runollinen metafora "Maapallon kalloa raastetaan verisellä nyrkkiraudalla" [6] on lause, jota pitää hetki pohtia, jotta sen voi ymmärtää. Onko ilmaus "maapallon kallo" ymmärrettävä otsonikerroksena? Vai onko kyse yleisemmin luonnon tuhoamisesta?

On perusteita sille, miksi kutsua metaforaa jännitteiseksi ilmaukseksi. Ensinnäkin metafora on moniselitteinen eli monta eri asiaa merkitsevä ilmaus, kun on kyse uudesta metaforasta. Toiseksi metaforinen lause synnyttää tarpeen tulkita ja selittää lausetta tarkemmin. Jännitteisyyden ohella metaforaa on mahdollista kuvailla harhaanjohtavaksi kieleksi, koska usein se esittää sellaisen seikan olevan olemassa, jota ei todellisuudessa ole. Laajemmassa mielessä voidaan puhua harhaanjohtavuudesta silloin, kun metaforaa käytetään retorisena välineenä painottamaan jotakin seikkaa. Tällainen metaforinen korostus on harhaanjohtava silloin, kun se jättää huomiotta jotain oleellista tai nostaa esiin jonkin merkityksettömän sivujuonteen. Tunnettu esimerkki retorisesta harhaanjohtamisesta metaforan avulla on puhe "pakolaisvirroista" sellaisessa tilanteessa, jossa Suomen rajoilla ei ole tungosta, ja hakijoita on todellisuudessa vain muutamia.

Metaforaa voi olla vaikea ymmärtää heti, aivan kuten kirjaimellistakin kieltä joskus. Luonnollinen kieli on silloin tällöin harhaanjohtavaa, moniselitteistä tai hämärää. Huomio moniselitteisyydestä, harhaanjohtavuudesta, ristiriitaisuudesta pätee usein yhtä lailla niin sanottuun tavalliseen tai kirjaimelliseen kieleen kuin metaforiin. Metafora pysähdyttää kuulijansa tulkitsemaan, mutta tämä ei ole metaforisen kielen erityinen ominaisuus. Metaforassa on jännite keskussanan ja sitä ympäröivän kielen välillä, mutta vastaavanlainen jännite syntyy muidenkin kielen ilmiöiden vaikutuksesta. Tämä on vastaväite sille käsitykselle, että metaforalla on erityislaatu. Onko tämä moite oikeutettu?

Huomiota herättäviä ilmaisuja ovat esimerkiksi kiertoilmaukset. Asioista on joskus helpompaa tai kohteliaampaa puhua kiertoilmauksin. Käytän ilmausta 'puistokemisti', kun itse asiassa tarkoitan 'alkoholistia'. Tällöin käytän kiertoilmausta, joka on metafora, vaikkakin kulunut sellainen.

Edellinen vastaväite metaforan ilmiön erityislaadulle ei kuitenkaan ota huomioon sitä, ettei metafora herätä pohtimaan lausetta vain ristiriitaisuutensa takia. Pikemminkin on niin, että muut seikat metaforassa ovat tärkeämpiä kuin jännitteisyys tai ristiriitaisuus.

Yksi metaforan ominaispiirre on se, että metafora on luotu tietoisesti. Tällä perusteella se eroaa lipsahduksista, jotka ovat kielen tasolla huomiota herättäviä ilmauksia, mutta eivät tietoisesti luotuja. Metaforan keksijällä on tarkoitus, miksi hän on metaforan esittänyt. Toiseksi metaforan erikoislaaduksi käsitetään usein analogioiden tai yhteyksien luominen aiemmin toisilleen kaukaisten käsitteiden välillä. Kolmas tärkeä piirre on se, että metafora synnyttää kuvittelua.

Niillä kiertoilmauksilla, joita tulkitaan metaforina, on edellä mainitut metaforan normit: ne ovat tietoisesti esitettyjä, ne liittävät joitain asioita yhteen ja herättelevät kuvittelemaan. Tästä toimii esimerkkinä kiertoilmaus "alkoholisti on puistokemisti". Kuitenkaan kaikki kiertoilmaukset eivät luo käsitteiden välistä uutta yhteyttä. Kun esitän, että sohva on "jousitettu joukkoistuin", muut kiinnittävät huomionsa tähän yllättävään ilmaukseen. Silti tämä ei ole muuta kuin kiertoilmaus. Se ei luo oivallusta kahden toisilleen kaukaisen käsitteen välillä, kuten metaforien kohdalla tapahtuu.

Olen tähän mennessä esittänyt, että metaforinen ilmaus ei ole luonteeltaan täysin samanlainen kuin muut kielen harhaanjohtavuudet tai ristiriitaiset ilmaukset. Kuitenkin metaforassa on paljon sellaisia piirteitä, joita luonnollisessa kielessä yleensäkin on. Siksi metaforan tulkinta on lähellä tavallisen kielen semanttista analyysia, jossa moniselitteisyys poistetaan. Metafora ei tarkkaan ottaen ole loogisesti ristiriitainen, kuten joskus esitetään. Metaforiselle lauseelle voidaan haluttaessa antaa looginen muoto, kuten muillekin kielen lauseille. Pikemminkin ristiriita on nimenomaan merkityksen, semantiikan alueella. Tästä näkökulmasta näyttää, ettei looginen analyysi ratkaise tai selvennä metaforaan liittyviä ongelmia sillä tavoin kuin se selventää "Ranskan kuningas on kalju" -tyyppisiä ilmauksia. On mahdollista ajatella, että metaforisessa lauseessa ei ole kyse siitä, onko lause analysoitavissa todeksi tai epätodeksi. Pikemminkin on kyse siitä, mitä metafora tarkoittaa. Onko siis päädyttävä väitteeseen, ettei filosofinen analyysi selvennä metaforan ristiriitaista luonnetta?

Kuitenkin kokeeksi oletan, että "Ranskan kuningas on kalju" on metafora. Tällöin se voi tarkoittaa, että vuonna 2006 vallassa ollut Jacques Chirac on ylhäinen poliitikko, joka on kuin kuningas. Tällöin Chirac esitetään kaljuna kuninkaana. Kaljuus on tässä ymmärrettävä konkreettisesti Chiracin pään keskellä olevana laajana hiuksettomana alueena, mutta se on nähtävissä myös "poliittisena kaljuuntumisena". Kun "kuningas" luopuu vallasta, hän tulee poliittisesti kaljuksi.

Kun metaforista lausetta käsitellään käyttämällä hyödyksi määrättyjen kuvausten analyysia, saadaan aikaan analogia kielikuvan tulkinnan ja kuvauksen analyysin välillä. Tämä on yksi konkreettinen tapa, jolla kirjaimellisen kielen ja metaforisen kielen suhde tulee selvemmäksi. Jos kuvauksen analyysin avulla analysoidaan metaforaa, siinä ei voida olettaa "metaforista merkitystä". Metafora on kuvaus, koska siinä kohdealuetta, esimerkiksi presidentti Chiracia kuvataan lähdealueen "kalju kuningas" avulla. Metaforinen lause on analysoitavissa, kuten mikä tahansa lause, jossa annetaan kuvaus.

Määrättyjen kuvausten teoriassa osiin purkaminen tapahtuu seuraavien periaatteiden puitteissa: Ensinnäkin on olemassa objekti F. Toiseksi on olemassa yksi ja vain yksi objekti F. Kolmanneksi tällä objektilla F on tietty ominaisuus G [7]. Olen aiemmissa kirjoituksissani hyödyntänyt lausetta "Paavo Lipponen on karhu". Uudistan nyt esimerkkiäni. Luontevaa olisi jatkaa edellistä metaforaa, ja tutkia metaforaa "Paavo Lipponen on poliittisesti kalju". Esitän kuitenkin toisenlaisen variaation, joka ottaa huomioon naisnäkökulman. Esimerkkilause "Päivi Lipponen on karhu" voidaan analysoida seuraavasti:

On olemassa olio, joka on Päivi Lipponen.
On olemassa yksi ja vain yksi tällainen olio.
Tämä yksi olio, joka on Päivi Lipponen, on myös karhu.

Joissain tapauksissa metaforan tulkitsija käy läpi tällaisen selvennysprosessin, kun hän kuulee metaforisen lauseen. Näin metaforan tulkinta on lähellä erittelyä, analyysia. Metaforan tulkintaa on syytä kutsua vain tarkoissa tapauksissa analyysiksi. Tällaisia tapauksia ovat esimerkiksi tieteessä esiintyvien mallintavien metaforien selväksi tekeminen [8]. Arkisemmissa tapauksissa, joissa metaforaa tulkitaan, tämä prosessi ei ole näin tietoinen. Edellinen analyysi osoittaa, ettei ole olemassa sellaista oliota, joka on Päivi Lipponen ja karhu. Määrättyjen kuvausten teorian mukaan tulkitsija toteaisi nyt, että lause on epätosi.

Silti usein ajatellaan, ettei metaforinen lause ole tosi tai epätosi, vaan se esittää jonkinlaisen metaforisen totuuden. Silloin metaforan tulkitsija ajattelee, että lause on ensin mieletön, ja siksi se tulee tulkita uudella tavalla. Tätä uutta oivallusta todellisuudesta kutsutaan metaforiseksi totuudeksi. Sellaisetkin teoreetikot, jotka olettavat metaforisen lauseen olevan mieletön, ja tuottavan metaforisen totuuden, eivät yleensä kiellä sitä, että tavanomaiset lauseet ovat tosia tai epätosia. Tästä seuraa pulma: jos on olemassa tosia lauseita, mutta metaforinen lause ei ole tosi tai epätosi, niin mitä tapahtuu, kun metaforinen lause kuluu ja muuttuu kirjaimelliseksi kieleksi?

Kun tutkitaan edellistä lausetta kuolleiden metaforien näkökulmasta, huomataan, että metaforan käsittäminen metaforisen totuuden käsitteen puitteissa on ongelmallinen. Tämä selitys ei ole uskottava, jos oletetaan, että lauseet ovat tosia tai epätosia. Metafora voi muuttua ajan myötä kirjaimelliseksi kieleksi, kun sen käyttö vakiintuu. Seuraako tästä se, että metaforinen lause on ensin metaforisesti tosi ja sitten, kun aikaa tarpeeksi kuluu, metaforinen lause jotenkin muuttuu todeksi? Tähän on pakko päätyä, jos vedotaan siihen, että metaforinen lause tuottaa metaforisen totuuden. Jos taas tämä vaikea päätelmä halutaan väistää, on jäljellä kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäiseksi omaksutaan kanta, että mitkään lauseet eivät ole tosia tai epätosia, vaan että kieli paljastaa ja peittää todellisuuden erilaisia puolia. Myönnän tämän kannan olevan viisas, mutta tutkiskelen nyt toisenlaista selitystä. Siinä ei tarvitse hyljätä sellaista realismia, jossa lähtökohtana on lauseiden totuus ja epätotuus.

Toinen vaihtoehto on olla rehellinen, ja vetäytyä siitä oletuksesta, että metaforinen lause tuottaa jonkin metaforisen merkityksen tai totuuden. Sen sijaan se on tosi tai epätosi, kuten muutkin lauseet. Tällainen kanta seurailee osittain Davidsonin kirjaimellista metaforateoriaa.

Siirtyminen yhdestä käytöstä toiseen käyttöön ei merkitse sitä, ettei uudella käytöllä olisi samat vaatimukset kuin tätä edeltävällä käytöllä. Toisin sanoen tässäkin tapauksessa kirjaimellinen lause "tuo metsässä liikkuva eläin on karhu" ja metaforinen ilmaus "Päivi Lipponen on karhu" ovat mielekkäitä lauseita. Niille molemmille voidaan antaa totuus ja epätotuus heti, kun on analysoitu, mitä niissä väitetään.

Näin olen päätynyt loogista analyysia seuraten kantaan, että "Päivi Lipponen on karhu" on yhtä vähän mieletön kuin väite, "Ranskan kuningas on kalju". Jos metaforisen lauseen oletetaan olevan tosi tai epätosi, miten se selitetään? Metaforinen lause on joko epätosi tai triviaalisti tosi. Ilmaus "triviaalisti tosi" tai "ilmiselvästi tosi" tarkoittaa senkaltaista ilmausta kuin "Ei elämä ole ruusuilla tanssimista". Tämä lause on totta siinä triviaalissa mielessä, että elämä ei tosiaankaan ole ruusuilla tanssimista, vaan useimmiten me tanssimme parketilla tai kaduilla. Toisaalta lauseen tarkoitus on ilmaista jotain muuta. Useimmiten metaforinen lause on välittömästi kuultuna epätosi. Kun sanon "Päivi Lipponen on karhu", tämä väite ei pidä paikkaansa, koska Päivi Lipponen kuuluu ihmislajiin.

Oletukseni on se, että metaforinen lause on tosi tai epätosi ja ettei metaforinen lause ole puhtaasti mieletön. Tällöin ratkaisu kuuluu seuraavasti: metaforan uutta merkitystä selitetään mahdollisen maailman ideasta lähtöisin. Kun metafora selitetään mahdollisen maailman käsitteestä käsin, seuraa kaksi etua. Ensinnäkään ei tarvitse olettaa, että metaforinen ilmaisu äkkiä muuttuisi mielettömästä todeksi. Sen sijaan metaforinen lause on epätosi tai triviaalisti tosi aktuaalisessa maailmassa, mutta on olemassa jokin mahdollinen maailma, jossa metaforinen lause asettuu todeksi.

Metaforinen mahdollisuus

Jotkut filosofit ovat käyttäneet mahdollisen maailman ideaa, ja joskus myös modaalilogiikan käsitteitä, apuvälineenä metaforan ymmärtämiseen. Aivan kuten looginen analyysi auttaa järjestämään joitain luonnollisen kielen ilmauksia, samoin mahdollisten maailmojen semantiikka voi toimia, ainakin apuvälineenä, kun metaforan merkitystä hahmotetaan. Rajoitun nyt pohtimaan metaforan tuottamaa mahdollista maailmaa Samuel Levinin esittämien huomioiden puitteissa.

Levin ehdottaa, että kun käsitämme metaforisen ilmauksenkirjaimellisena, metaforinen lause esittää meille epätodellisen asiantilan [9]. Levin ajattelee, että metaforan vastaanottaja lukee metaforan kirjaimellisena ja luo kirjaimellisuutta vastaavan maailman [10]. Tätä huomiota tarkennan seuraavalla huomautuksella: kun vastaanottaja kuulee aivan tavanomaisen lauseen, hänen ei tarvitse luoda uutta käsitteellistä kehystä, jonka puitteissa ymmärtää lauseen. Kirjaimellisen ilmauksen kuulija suhteuttaa lauseen aiempaan käsitykseensä ilman ongelmia.

Sen sijaan metaforinen lause käsitetään, kun tulkitsija rakentaa itselleen maailman, jossa metaforinen lause on mahdollista käsittää. Maailma, johon ilmausta sovitetaan, ei ole enää todellinen maailma. Levinin mielestä metaforisesta ilmauksesta tulee ihmiselle rakennettu maailma - metaforinen maailma [11]. Metaforinen maailma on kuvittelun avulla toteutettu, mutta siihen voi liittyä muitakin käsitejärjestelmiä kuin 'kuvien virtaa'. Levin korostaa Ricœuria enemmän kirjaimellisen tulkinnan tärkeyttä metaforisen maailman syntymisessä.

Edellä sanottua voidaan selventää esittämällä, että se, mikä on metaforista reaalisessa maailmassa, on tosi jossakin mahdollisessa maailmassa w'. Tämän mukaisesti syntyy ratkaisuehdotus sille ongelmalle, mikä on hyvä metafora. Hyvä metafora on sellainen, joka on aktuaalisessa maailmassa epätosi tai ilmiselvästi tosi ja lisäksi se on jossain mahdollisessa maailmassa kirjaimellinen ilmaus. Huono metafora on sellainen, joka ei ole tosi missään mahdollisessa maailmassa. Tämä tuskin on kuitenkaan riittävä selitys hyvälle metaforalle.

Riippumatta siitä, kuinka hyvin jäsennelty metaforisuus-kirjaimellisuus-hahmottelu mahdollisten maailmojen avulla saadaan, on se kuitenkin apuväline, jolla asiaa selkeytetään. Kun selitetään metaforan toimintaa, ei ole uskottavaa väittää, että metafora kaikissa tilanteissa synnyttäisi ristiriidan. Pikemminkin tulkitsija kuulee metaforisen ilmauksen, ja kuullessaan sen rakentaa lauseen ympärille kuvitellun maailman, jonka puitteissa lause on ymmärrettävä. Joissain tapauksissa hän luo maailmat w1, w2 ja w3, joista jokaisen puitteissa hän kokeilee lauseen merkitystä. Kun hän huomaa, että lause on ymmärrettävä maailmassa w2, hän kykenee tulkitsemaan lauseen tällaisessa kehyksessä.

Esimerkiksi Päivi Lipponen voi olla karhu siinä maailmassa w1, jossa hän esiintyy poliittisen järjestelmän emokarhuna. Maailmassa w2 Päivi Lipponen on verokarhu. Metaforan tulkitsija ei siis luo uutta kuvitteellista maailmaa ristiriidan tilalle, vaan purkaa metaforan siten, että luo lauseen ympärille kehikon. Osana tällaista kehikkoa lausetta ei ole vaikea ymmärtää.

Edellinen esitys tuo päivänvaloon sen seikan, että metaforan ristiriitaisuuteen tai jännitteisyyteen on mahdollista suhtautua kahdella tavalla. Tämä erottelu vie pidemmälle ja selkeyttää Davidsonin ja hänen ranskalaisen kollegansa teorioita. Edellinen tarkastelu yhdistää ajatuksen kirjaimellisuudesta ja mahdollisesta kuvittelusta. Näin esitän kaksi mallia siitä, miten metaforan jännitteisyys voidaan ymmärtää:

1 Metaforan tulkitsija luo uuden ilmauksen, joka pakottaa muokkaamaan kahteen termiin liittyviä käsitteitä. Näin metaforisen lauseen ristiriitaisuus synnyttää uuden merkityksen.

2 Metaforaa ei koeta jännitteisenä. Sen sijaan sitä varten kehitetään kuvitteellinen tilanne tai mahdollinen maailma, jonka puitteissa metaforinen lause käsitetään.

Ensimmäisessä tapauksessa tulkinta sijoittuu siihen hetkeen, kun ilmaus tuntuu järjettömältä. Tällöin tämä ristiriidan tajuaminen pakottaa käsittämään ilmauksen uudelleen. Toisessa tapauksessa tulkitsija on sisäistänyt tavan jäsentää metaforisia lauseita. Hän on sisäistänyt metaforisia ilmauksia koskevan kielipelin. Välittömästi kuullessaan metaforan hän luo sen ympärille kehikon, jossa ymmärtää lauseen. Se seikka, kumpi edellä esitetyistä malleista kuvaa paremmin metaforan toimintaa, jää tässä kirjoituksessa avoimeksi.

Kiistämättä useissa metaforissa tulkinta on enemmän ensimmäisen mallin mukainen. On kuitenkin tapauksia, joissa puhe metaforan tuottamasta jännitteisyydestä ei selitä sitä, mitä metaforan tulkinnassa tosiasiassa tapahtuu.

Johtopäätös

Olen todennut, että metaforinen ilmaus aiheuttaa oivalluksen, joka jää mieleen. Kun aivot saavat työtä, metaforinen ilmaus tarttuu ajatteluun, kuten taitava mainos tai jokin muu ristiriitainen viesti. Kuitenkin metaforisissa ilmiöissä on jotain erityislaatuista, ja ne voidaan erottaa muista kielen moniselitteisistä tai harhaanjohtavista ilmauksista. Metaforalla on sellaisia piirteitä, joita muilla kielen harhaanjohtavilla ilmauksilla ei ole.

Mikään ei estä sitä, että metaforaa tulkitaan käyttäen samaa analyysin metodia, jolla muitakin kielen hankaluuksia selvennetään. 1) Metaforan ristiriitaisuus pakottaa tulkitsijan kuvittelemaan ja luomaan uuden tulkinnan jostain määrätystä asiasta. 2) Kuitenkin tämä käsitys metaforan tulkinnasta on käännettävissä Davidsonin teoriaa hyödyntäen myös toisin päin. Metaforan tulkinta toimii tuottamalla skeeman tai kuvitteellisen kehikon, jonka puitteissa metafora on ymmärrettävä.

Kirjoittaja valmistelee väitöskirjaa
Tampereen yliopiston filosofian yksikössä.