PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 26.3.2007

Joose Järvenkylä

Puhuuko Wittgenstein siitä, mistä on vaiettava?

Suomalaisessa Wittgensteinin tractatustutkimuksessa on nojauduttu perinteisesti niin sanottuun transsendentaaliseen tulkintaan, joka yhdistää varhaisen Wittgensteinin ajattelun Immanuel Kantin filosofiaan. Keskenään hieman erilaisista lähtökohdista tällaista tulkintaa edustavat esimerkiksi Erik Steniuksen alun perin vuonna 1960 julkaistu kommentaari Wittgenstein's Tractatus – a Critical Exposition of its Main Lines of Thought ja Heikki Kanniston vuonna 1986 julkaistu väitös Thoughts and Their Subject – a Study of Wittgenstein's Tractatus. Myös Jaakko Hintikka on eri yhteyksissä kannattanut tämänkaltaista tulkintaa ja mainitseekin Steniuksen parhaaksi Tractatuksen tulkitsijaksi. [1]

Kantilaisen tulkinnan perusidea on, että Wittgenstein hyväksyy Kantin kriittisen filosofian eräät keskeiset piirteet, mutta kääntää Kantin epistemologisen tarkastelun semanttiseksi. Siinä, missä Kant sanoo aktiivisen tietoisuuden muokkaavan käsitystämme maailmasta, Wittgenstein viittaa kielen logiikkaan, joka määrittää kaiken mahdollisen kokemuksen rajat. Wittgenstein mainitsee Tractatuksessa "metafyysisen subjektin", jonka voidaan tulkita vastaavan Kantin "transsendentaalista subjektia". Metafyysinen subjekti ei sijaitse maailmassa vaan maailman rajalla, ja siksi siitä ei voi puhua. Metafyysinen subjekti kuitenkin ilmenee mystisesti. [2]

Viimeisten kymmenen vuoden ajan suomalaisessa Wittgenstein-tutkimuksessa on kuitenkin näkynyt alati kasvava kiinnostus vaihtoehtoisia tulkintoja kohtaan. Varsin kiinnostavana on koettu uuswittgensteinilainen luenta, jonka keskeinen idea on, ettei filosofian tehtävänä ole esittää mitään teesejä, jotka edellyttäisivät ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmaa meille ilmenevän ja todellisen maailman suhteesta. Uuswittgensteinilaisuus liittyy Stanley Cavellin tapaan lukea Filosofisia Tutkimuksia, ja kun tämä tulkinta laajennetaan koskemaan myös Wittgensteinin nuoruudenfilosofiaa on lienee syytä puhua uudesta uuswittgensteinilaisuudesta. Tällaisen uuden uuswittgensteinilaisuuden keskeisiä edustajia ovat erityisesti Cora Diamond ja James Conant. [3]

Suomessa uuden luennan tapaista tulkintaa on kannattanut erityisesti Thomas Wallgren, joskin hän kehittelee sitä usein persoonallisella otteella. Uuswittgensteinilaiset ideat ovat vahvasti läsnä myös tuoreessa, lähinnä suomalaisten filosofien kirjoituksia sisältävässä Wittgenstein and the Method of Philosophy [4] -teoksessa. Conantin ja Diamondin tractatustulkinta on yleisemminkin noussut varsin arvostettuun asemaan erityisesti Yhdysvalloissa. Seuraavaksi esittelen tätä tulkintaa.

Conant ja Diamond Tractatuksen lukemisesta

Cora Diamond [5] vetoaa Tractatuksen esipuheeseen, jossa Wittgenstein sanoo:

"Kirja käsittelee filosofian ongelmia ja luullakseni osoittaa, että näiden ongelmien kysymyksenasettelu perustuu kielemme logiikan väärinkäsittämiseen. Kirjan koko sisällön voisi ehkä tiivistää seuraaviin sanoihin: Minkä ylipäänsä voi sanoa, sen voi sanoa selvästi, ja mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.

Siten kirja pyrkii vetämään rajan ajattelulle tai pikemminkin – ei ajattelulle, vaan ajatusten ilmaisemiselle. Vetääksemme ajattelulle rajan, meidän olisi näet voitava ajatella tuon rajan molemmat puolet (joten meidän olisi voitava ajatella, mitä ei voida ajatella).

Raja voidaan sen tähden vetää vain kielessä, ja mikä jää rajan tuolle puolen tulee olemaan yksinkertaisesti mielettömyyttä."[6]

Ensiksikin tärkeää on huomata, että kielen logiikan väärinkäsittäminen johtaa perinteisiin filosofisiin ongelmiin. Kun siis ymmärrämme kielen logiikan oikein, nämä ongelmat häviävät. Myös Tractatuksessa on siis vahvasti läsnä kielen terapeuttinen rooli. Kirjan keskeinen tehtävä on osoittaa se, mistä voidaan puhua selvästi.

Toisekseen Wittgenstein sanoo kirjan pyrkivän vetämään rajan ajattelun ilmaisemiselle, eli kielelle. Mikä tahansa jääkin kielen ulkopuolelle, on mielettömyyttä. Tuntuisi, että voimme tehdä seuraavanlaisen jaon:

1) Mistä voi puhua

2) Mistä ei voi puhua, mutta minkä voi ajatella, ja joka sanoisi jotain mielekästä jos siitä voisi puhua

3) Mistä ei voi puhua, siis silkka hölynpöly

Diamondin mukaan tämä on kuitenkin virheellinen käsitys. [7] Itse asiassa mikään edellä esitetystä lainauksesta ei anna oikeutta päätellä, että tämänkaltainen jako olisi mahdollinen. Wittgenstein sanoo toisaalla, että "ajatuksia ovat mielekkäät lauseet" [8]. Näin ryhmä 2), siis se, joka voidaan ajatella, muttei sanoa, on mahdoton. Tämä on ymmärrettävä myös esipuheesta: kirja pyrkii vetämään rajan ajattelulle eli kielelle, ja kaikki rajan tuolle puolen jäävä on silkkaa mielettömyyttä. Tavallaan ryhmä kaksi supistuu pois, koska emme voi ajatella sellaista, mitä emme voi ilmaista kielessä.

Diamond [9] korostaa, kuinka Tractatuksen esipuhe voidaan asettaa oikeaan kontekstiinsa vain suhteessa teoksen lopun kanssa:

"Lauseeni selventävät siten, että se, joka minut ymmärtää, huomaa lopulta lauseitteni olevan mielettömiä, noustuaan niitä pitkin – niiden päällä – niiden yläpuolelle. (Hänen on niin sanoakseni heitettävä pois tikkaat kiivettyään niillä ylös.)" [10]

Lopussa lukija kohtaa mielenkiintoisen väitteen, että teoksen kirjoittajan lauseet ovat mielettömiä. Tähän asti luetut lauseet ovat olleet tikapuut, jotka nyt on hylättävä. Koska nämä lauseet ovat mielettömiä, ne ovat ilmaisseet jotain, mistä ei voi puhua. Ongelma on siinä, että ne kuitenkin tuntuivat ajateltavissa olevilta, mikä kuitenkaan ei voi olla mahdollista; mielettömät lauseet eivät voi esittää mitään ajatuksia. Diamondin [11] mukaan tämä ajatusten ymmärtäminen on kuitenkin taitavasti rakennettua illuusiota. Välittömästi aiemmin Wittgenstein nimittäin sanoo:

"Filosofian oikea menetelmä olisi itse asiassa se, ettemme sanoisi mitään muuta kuin mikä voidaan sanoa, siis luonnontieteen lauseita – siis jotakin, millä ei ole tekemistä filosofian kanssa. Aina kun joku muu haluaisi sanoa jotakin metafyysistä, meidän olisi osoitettava hänelle, ettei hän ole antanut tietyille lauseittensa merkeille mitään merkitystä. Tämä menetelmä olisi tuon toisen mielestä epätyydyttävä – hänellä ei olisi tunnetta, että olemme opettaneet hänelle filosofiaa – mutta tämä menetelmä olisi ainoa ehdottoman oikea." [12]

On tehtävä erottelu "ymmärtää henkilöä" ja "ymmärtää henkilön esittämiä lauseita". Esimerkiksi psykiatriassa voidaan täysin perustellusti pyrkiä ymmärtämään henkilöä, jonka esittämät lauseet ovat aivan mielettömiä. Myös Tractatusta lukiessa meille syntyy illuusio siitä, että ymmärrämme teoksen mielettömiä lauseita, mutta todellisuudessa tämä perustuu vain sille, että ymmärrämme teoksen kirjoittajaa. Wittgensteinin mukaan hänen ymmärtämisestään seuraa myös, että hänen lauseensa ymmärretään mielettömiksi. Filosofian oikea menetelmä on myös huomauttaa tästä erosta.

Conant [13] keskittyy erityisesti Tractatuksen lauseen 6.54 "selvennys" [14] -sanaan. Wittgenstein on aiemmin lauseessa 4.112 sanonut, että "filosofinen teos koostuu olennaisesti selvennyksistä". Erityisesti tämän merkitys korostuu siksi, että Wittgenstein itse arvosteli Carnapia siitä, ettei hän ymmärrä teoksen perustavaa konseptiota oikein sivuuttaessaan lauseen 4.112. Conantin mukaan Wittgensteinin lauseet selventävät sen, että ne ovat mielettömiä [15]. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että ne osoittaisivat jotain, mistä ei voida puhua. Lauseiden ainoastaan halutaan nähdä viittaavan johonkin, sillä niiden kirjoittaja käyttää niitä kuin sanoisi jotain. Tämähän on myös Diamondin keskeinen idea.

Conant jatkaa selvittämällä tikapuuvertausta askel askeleelta. Ensimmäinen askel on mahdollisuus ymmärtää epäloogisia ajatuksia. Tämä paljastuu helposti illuusioksi, ja toinen askel onkin arvioida tämä mahdottomaksi. Kolmas askel ymmärtää, että tällaisen päättelyn esittäminen ei ole kielellisesti mahdollista. Neljäs ja tikapuiden viimeinen askel on yrittää kommunikoida tästä osoittamalla, tai jollain vastaavalla non-verbaalilla tavalla [16].

Uuspositivistit ovat jääneet tässä kaaviossa toisen askeleen tasolle; mitään epäloogista ei voida esittää, joten huomio tulee siirtää sellaiseen, mikä voidaan esittää. Stenius ja Kannisto, olisivat neljännellä askeleella. Heidän mielestään Wittgenstein yrittää sanoa jotain, joka kuitenkin on ilmaisematonta. Myös Jaakko Hintikan laaja Wittgenstein-tulkinta perustuu oletukselle, että neljäs askel on viimeinen.

Conantin [17] mukaan kaikki edellä esitetyt askeleet osoittavat teoksen lukemisen aikana lukijan päässä tapahtuvaa päättelyä. Joka tapauksessa kaikki näistä ovat pelkkiä päättelyaskelia, jotka eivät vielä paljasta teoksesta koko totuutta. Johtopäätös on hylätä koko tikapuut ja keskittyä selventämään myös muiden ajattelua vastaavalla tavalla. Wittgensteinin nuoruudenteos vaikuttaisi itse asiassa olevan ironinen osoitus tietynlaisen filosofian tekemisen tavan mahdottomuudesta.

Miten käy transsendentaalisen subjektin?

Tractatusta transsendentaalisesti tulkitsevat keskittyvät erityisesti lauseisiin 5.6–5.641. Wittgenstein aloittaa kryptisellä huomiolla "kieleni rajat merkitsevät maailmani rajoja". Tämän huomion kiinteä yhteys kantilaiseen oppiin transsendentaalisesta subjektista maailman rajana on selvä. Yhtenevän kiinnostuksen maailman rajoihin lisäksi Wittgenstein ilmaisee vielä eksplisiittisesti, että "maailma ja elämä ovat yhtä", "olen maailmani" ja "subjekti ei kuulu maailmaan, vaan on maailman raja".

Esimerkiksi Stenius [18] katsoo Kantin transsendentaalisen subjektin antavan kokemukselle sen muodon. Siksi ei voi olla puhdasta havaintoa, vaan se on aina kokemuksen muokkaamaa. Kantin filosofian nimitys kriittiseksi tai transsendentaaliseksi idealismiksi seuraa Steniuksen mukaan siitä, että kokemusten muoto on mielen rakenteille alisteinen. Vain objektien muoto on ihmismielelle avoin, ja tämä tekee kantilaisuudesta idealistisen filosofian. Kant ei ole kuitenkaan idealisti tavanomaisessa mielessä, sillä hänelle subjekti on muiden havainto-objektiemme kanssa samassa fenomeenien maailmassa oleva toimija. Meillä on kokemuksia itsestämme aistien välityksellä, ja tähän tavanomaiseen kokijaan nähden fenomenaalisen maailman kaikki oliot ovat olemassa yhtä todellisena kuin subjekti itse. [19]

Wittgensteinin niin sanotun kielen kuvateorian mukaan kielen looginen rakenne kuvaa maailman loogisen rakenteen. Tästä maailmasta voi olla tietoa vain sen kokijalla itsellään:

"Maailma on minun maailmani ja tämä ilmenee siitä, että kielen (ainoan kielen, jota ymmärrän) rajat merkitsevät minun maailmani rajoja." [20]

Tästä seuraa, että meillä ei voi olla pääsyä kokemuksesta riippumattomaan maailmaan. Maailma on aina riippuvainen suhteessa sen kokijaan, jota Wittgenstein nimittää metafyysiseksi subjektiksi. Tämä metafyysinen subjekti on kuitenkin tiukasti erotettava empiirisestä minästä, joka on aistihavainnon kohde. Wittgensteinin mukaan tällainen empiirinen tai psykologinen minä muodostaa toisenlaisen kokemuksen itsestä. Kielen kuvateorian mukaan voin nimittäin perustellusti puhua esimerkiksi jalastani biologisessa mielessä. Edelleen voidaan puhua psykologisesti minuudesta, ja juuri tähän arkikielen subjekti samastuu. Sen sijaan metafyysinen subjekti ilmenee vain maailmani rajoina:

"Näin ollen filosofiassa todella voidaan puhua ei-psykologisesti minuudesta [eräässä mielessä]. Minuus tulee mukaan filosofiaan siksi, että 'maailma on minun maailmani'. Filosofian minuus ei ole ihminen, ei ihmisruumis tai se ihmissielu, jota psykologia käsittelee, vaan metafyysinen subjekti, maailman raja – ei sen osa." [21]

Tractatusta edeltävissä Muistikirjoissa Wittgenstein käsittelee samaista kohtaa sanomalla lisäksi, että oma ihmisruumiimme on osa maailmaa aivan kuten kasvit, eläimet, kivet ja muut oliot. [22] Tässä on peruste puhua myös Wittgensteinin kohdalla erikseen filosofisesta ja fysikaalisesta subjektista.

Fenomenaalisen maailman oman ruumiinsa tiedostava subjekti on toissijainen transsendentaaliselle subjektille, joka asettaa kokemuksen ennakkoehdot. Esimerkiksi ajallisuus ja paikallisuus ovat myös oman itsemme kokemisen ennakkoehtoja. Kaikkien havainto-objektien ideaalisuus on ideaalisuutta vain suhteessa transsendentaaliseen subjektiin, joka asettaa maailman kokemisen ennakkoehdot. Maailman kokijalle, fenomenaaliselle subjektille, nämä ennakkoehdot ovat annettuna.

Samassa mielessä myös Tractatus-kauden Wittgensteinia kutsutaan transsendentaaliseksi idealistiksi, joskin hänen kohdallaan on osuvampi puhua lingvistisestä idealismista. Wittgensteinin kantilaista tulkintaa voidaan jatkaa toteamalla, että kaikki kokemuksemme maailmasta ovat transsendentaalisella tasolla subjektiivisia. Stenius huomauttaa, että Wittgensteinilla kielen ymmärryksen pohjan laskeva ego on juuri empiirisestä – kielessä kuvailtavissa olevasta – itsestä erotettu transsendentaalinen subjekti. [23] Tämän vuoksi "kieleni rajat merkitsevät maailmani rajoja". Kantilla transsendentaalinen subjekti asettaa kokemuksen rajat, Wittgensteinilla tämän rajan asettaa kieli. Kielen ilmaisuvoima kattaa kaikkien mahdollisten asiantilojen ilmaisemisen, kunhan nämä asiantilat koostuvat fenomenaalisessa maailmassa olevista olioista. Muunlaisia asiantiloja ei voi edes ajatella vallitsevaksi.

Koko Tractatuksen transsendentaalisessa tulkinnassa on merkillepantavaa erityisesti se oletus, että olisi olemassa jotain, josta ei voi puhua, mutta joka ilmenee meille mystisesti. Diamondilaisittain Transsendentaalista subjektia käsittelevät lauseet on hylättävä, sillä ne kuuluvat selvästi aiemmin esittämäni kaavion toiseen luokkaan: lauseet joista ei voi puhua, mutta jotka sanoisivat jotain, jos niistä voisi puhua.

Kuitenkin kielessä esitetty väite jonkin mystisen olemassaolosta ja sen ilmenemisestä on toki luonteeltaan metafyysinen. On yhtälailla virhe sanoa, että Jumala ilmenee minulle unessa, kuin sanoa, että transsendentaalinen subjekti ilmenee minulle kieltä tarkastellessani. Yhtäältä Tractatuksen oman ohjeen mukaan jokaista metafyysistä lausetta tulee pitää mielettömänä. Kuten olen aiemmin osoittanut, uuswittgensteinilaisten mielestä Tractatus sallii vain yhdenlaista mielettömyyttä. Koska myös 6.522 on mieletön lause, meidän ei tule sen perusteella aloittaa muiden mielettömien asioiden tutkimista.

Kaikesta tästä seuraa, että Tractatuksessa ei viitata suorasti tai epäsuorasti minkään sellaisen olemassaoloon, josta ei voisi puhua. Teoksesta ei myöskään mystisesti ilmene jotain transsendentaaliseen subjektiin viittaavaa, sillä mikään mystinen ei voi olla mielekästä. Wittgensteinin ainoa idea on, että meidän on lopetettava tämänkaltaisten tulkintojen etsiminen, ja keskityttävä sellaisiin aiheisiin, joita ylipäätään on mahdollista tutkia. Tämä on myös ainoa tapa saavuttaa mielenrauha.

Miksi Wittgenstein sitten ylipäätään käsittelee tätä aihepiiriä? Conant voisi vastata tähän: "koska nämä lauseet selventävät meille, mistä on kysymys". Wittgenstein aloittaa Tractatuksen kirjoittamalla filosofiaa perinteiseen tapaan. Hän jatkaa tätä aina teoksen viimeiselle sivulle asti, jossa hän lopulta hylkää kaiken aiemmin sanomansa kuin tikapuut. Tikapuista tulee heittää pois yhtälailla transsendentaalista subjektia käsittelevät lauseet 5.6–5.641, kuin lause 6.522, joka sanoo että meille ilmenee jotain mystistä. Jokainen näistä lauseista yrittää ilmaista jotain, joka rikkoo kielen tosiasiallisen käytön. Tällaista vastaan Wittgenstein on kuitenkin itsekin hyvin tiukka: tunnetusti Tractatus päättyy ohjeeseen "mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava". Kuten edellisessä luvussa sanoin, tämä, mistä ei voida puhua, on sama kuin se, mitä ei voida ajatella, joten meidän on vaiettava transsendentaalisesta subjektista.

Uuswittgensteinilaiset tarjoavat erittäin mielenkiintoisen vaihtoehtoisen tulkinnan Wittgensteinin filosofiaan. He myös pystyvät tulkintansa avulla selittämään Wittgensteinin Tractatuksen melko koherentilla tavalla. Jos joku esittää poikkeavan, esimerkiksi metafyysisen tulkinnan, uuswittgensteinilaiset voivat vedota teoksen väärinymmärtämiseen. Tractatus sisältää monia virheellisiä päättelyaskeleita, jotka Wittgenstein kuitenkin itsekin kehottaa lopulta hylkäämään. Muut tulkinnat pitävät dogmaattisesti kiinni tikapuista, eivätkä suostu irrottamaan otettaan näistä teoksen kirjoittajan kehotuksen vastaisesti. Lisäksi nämä ovat kaikki askelmia päättelykuviossa, joten muunlainen tulkinta on uuswittgensteinilaisten mukaan älyllisesti heikkotasoinen.

Kieltämättä uuswittgensteinilaiset kohtaavat kuitenkin suuria ongelmia, jos Wittgensteinin filosofiaa tarkastellaan yksittäisiä teoksia laajemmin. Miksi Wittgenstein esimerkiksi luennoitsisi vielä kymmenkunta vuotta Tractatuksen kirjoittamisen jälkeen etiikasta, jos etiikka ja metafysiikka ovat sama asia. Molemmat ovat silloin myös mielettömiä, ja niiden sijaan tulisi keskittyä aivan toisiin aiheisiin. Eikö Wittgenstein itse saavutakaan mielenrauhaa luopumalla näistä mielettömistä aiheista kokonaan?

Uuswittgensteinilaisen tulkinnan tarkastelu suhteessa Wittgensteinin filosofiaan kokonaisuutena on kuitenkin aihe, johon tässä yhteydessä ei tarvitse mennä. Riittää tarkastella Tractatusta ja todeta, kuinka tulkinta tarjoaa varteenotettavan ymmärryksen teoksesta ilman transsendentaalisia taustaoletuksia.

Eräs ongelma tässäkin kuitenkin piilee. Uuswittgensteinilaisten ja kilpailevien tractatustulkintojen, erityisesti transsendentaalisen tulkinnan, argumentit eivät välttämättä kohtaa. Conant ja Diamond, kuten edellä olen esittänyt, nojautuvat usein hyvin pieneen osaan Tractatusta. Pääasiallisen tarkastelun kohteena on väite, jonka mukaan tikapuut on heitettävä pois kiivettyään niitä pitkin. Kun tikapuut on heitetty pois, täytyy myös hylätä mahdollisuus, että jokin ilmenisi vaikkei siitä voida puhua; on olemassa vain yhdenlaista mielettömyyttä.

Transsendentaalinen tulkinta onnistuu kuitenkin kiertämään tämän. Siinä tikapuuvertauksen käyttö perustellaan sillä, että Wittgenstein heittää aiemmin käyttämänsä lauseet pois ensin kiivettyään niitä pitkin. Nämä lauseet on heitettävä pois siksi, että ne puhuvat sellaisesta, josta ei voi puhua. Wittgenstein kieltää tietyistä asioista puhumisen merkitysteorian valossa, jonka hän myös tässä tulkinnassa luo. Tätä tulkintaa ei vain voi ilmaista kielessä itsessään! Kielellä voi kuitenkin olla merkityksiä, jotka sanoisivat jotain, jos näistä merkityksistä voisi jotain sanoa. Tätä tulkintaa vastaan ei voi esittää tikapuuvertausta, sillä myös tässä tulkinnassa tikapuuvertauksen käyttö on perusteltu mielekkäästi. Nämä kaksi erilaista tulkintaa tuntuvat lopulta vetävän toistensa käyttämät tikapuut toistensa alta.

Kaiken kaikkiaan uuswittgensteinilaisuus kuitenkin sanoo paljon mielekästä Wittgensteinin filosofiasta, eikä sitä kovin helppo ole vääräksikään osoittaa. Lisäksi tulkinta tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman transsendentaalisesta subjektista ja solipsismista puhuttaessa. Vaikka Wittgenstein ei itse tällaista näkemystä olisikaan hyväksynyt, niin voidaan terapia-ajatusta joka tapauksessa kehitellä pidemmälle, ja sen avulla voidaan myös avata mielenkiintoisia aspekteja muihin filosofisiin keskusteluihin.