PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 26.3.2007

Mikko Niemelä

Yksilöllisyyden haaste
Erich Frommin teoria yksilöstä ja vapaudesta teoksessa Pako vapaudesta

”On helppoa olla samaa mieltä, on helppoa olla mieletön, vaan enemmän löytää kun poikkeaa tieltä ja oikaisee läpi metsikön.”
–Juice Leskinen (1950–2006)

Erich Frommin (1900–1980) teosta Pako vapaudesta (Escape from Freedom) voi pitää hänen pääteoksenaan ainakin siinä mielessä, että hän käsittelee myöhemmissä julkaisuissaan usein samoja pääongelmia sovellettuina erityiskysymyksiin. Teoksen teoreettinen sisältö on mielestäni säilyttänyt kriittisen voimansa ja tuoreutensa huolimatta siitä, että kirja julkaistiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1941. Teorian käyttökelpoisuuden lisäksi myös monet käsitellyt käytännölliset kysymykset ovat pysyneet ajankohtaisina.

Yksi keskeinen tekijä Frommin tutkimuksessa on sen monitieteisyys. Pako vapaudesta löytyy Tampereen yliopiston kirjaston psykologiahyllystä, hänestä kirjoitetaan sosiologisissa aikakauslehdissä ja häntä nimitetään filosofiksi. Fromm itse viittaa kirjoituksissaan niin psykologian (Freud, Sullivan), sosiologian (Marx, Weber), filosofian (Nietzsche, Hobbes) kuin historiankin (Huizinga, Burckhardt) tutkijoihin, vain joitakin esimerkkejä mainitakseni. Frommin ajattelu on psykoanalyysin, marxilaisen sosiologian ja filosofisen eksistentialismin synteesi. Tällainen synteesi ei ole täysin ainutkertaista, sillä esimerkiksi Herbert Marcuse on omassa ajattelussaan ponnistanut samankaltaisista lähtökohdista. Marcuse ja Fromm kuuluivat molemmat niin kutsuttuun Frankfurtin koulukuntaan ja kävivät aikanaan kiivastakin keskustelua edellä mainituista aiheista. [2]

Frommin eksistentialistisvaikutteinen ihmiskäsitys on varsin positiivinen. Positiivisuudella tarkoitan uskoa yksilöllisiin mahdollisuuksiin ja vapauteen, jotka Fromm näkee erottamattomaksi osaksi ihmisluontoa. Ihmisellä olisi siis lähtökohtaisesti positiivisia potentiaalisia kykyjä, jotka ovat ainoastaan joutuneet tukahdutettuun asemaan. Yhteiskunta taas näyttäytyy toisaalta estävänä, eli negatiivisena, ja toisaalta mahdollistavana, eli positiivisena, osana ihmisyksilön elämässä. Eräs teoksen pääongelmista on yksilöllisyyden ja yhteiskunnan ristiriita, joka sulautuu eksistentiaaliseen maailmassaolemisen ongelmaan. Fromm tekee toisaalta yhteiskunnallista analyysia, mutta myös hänen elämänfilosofiset huomautuksensa tuntuvat hyvin kiehtovilta, eikä niistä ole vaikea saada pontta itsekritiikkiin.

Yksilöllistyminen vapauden seurauksena

Fromm lähtee teoriassaan liikkeelle ihmisen psykologisista ominaisuuksista ja pohjaa ajatuksensa erityisesti Sigmund Freudin teeseihin. Fromm ei kuitenkaan hyväksy Freudin esitystä ihmisestä yhteiskunnan vastaisena toimijana, vaan kääntää tämän jopa päinvastaiseksi käsitykseksi ihmisestä ensisijaisesti yhteiskunnallisena toimijana. [3] Tästä suuresta eroavaisuudesta huolimatta Fromm käyttää runsaasti Freudin käsitteistöä ja psykoanalyysin esille tuomia ihmisen psyyken luonteeseen kuuluvia kysymyksiä. Frommin kannalta eräiksi keskeisimmiksi ongelmiksi nousevat ihmisen biologiset, mutta ensisijaisesti psyykkiset, tarpeet ja niiden tyydyttäminen. Yhtenä avainongelmana teoksessa Pako vapaudesta on ihmisen tarve päästä eroon yksinäisyyden ja voimattomuuden tunteista, jotka liittyvät elimellisesti ongelmaan yhteenkuuluvuudesta muiden ihmisten kanssa.

Vaikka Fromm pitääkin ihmistä ensisijaisesti yhteiskunnallisena olentona, hän painottaa yksilön merkityksellisyyttä erityisesti uuden ajan eurooppalaisissa yhteiskunnissa. Frommilla on hyvin eksistentialistisesti suuntautunut käsitys inhimillisestä olemassaolosta ja vapaudesta toisistaan erottamattomina käsitteinä. [4] Hän kritisoikin mekanistis-materialistista ihmiskäsitystä ja korostaa ihmisen tiedostettujen ja tiedostamattomien psykologisten ominaisuuksien vaikutusta hänen olemassaoloonsa, joka toisaalta kytkeytyy kiinteästi yhteiskunnallisiin olosuhteisiin. [5] Myös humanismi paistaa läpi Frommin kirjoituksissa – erityisen selvästi hänen näkemyksessään ihmisestä luonnon hallitsijana. Luonnon hallinta on vapautta luovaa toimintaa, ja ihmisen sijoittaminen luonnon kiertoon on pakoa tästä luovuuden vapaudesta.

Ihmisen yksilöllisyys on Frommin mukaan yhä enemmän eriytynyt niin historiallisella kuin yksilötasollakin sitä mukaa, kun on lähestytty nykypäivää. Individualismin kasvun pitäisi olla lähtökohtaisesti myönteinen seikka ja antaa ihmisille positiivisia vapauksia, mutta yksilöitymisprosessi tuo tullessaan myös inhimillisiä ongelmia kuten yksinäisyyden, pelon ja voimattomuuden tunteita. Nämä tunteet liittyvät oleellisesti negatiiviseen vapauteen, joka poistaessaan tiettyjä ihmisen elämää sitovia elementtejä voi tuntua taakalta ja saada aikaan epävarmuutta, sekä elämän tarkoituksen ja suunnan puuttumisen. Tätä vapauden osittain ristiriitaista luonnetta Fromm nimittää vapauden kaksinaisuudeksi. Etsiessään poispääsyä epämiellyttävistä tuntemuksista ihmiselle jää Frommin mukaan kaksi vaihtoehtoista tietä: joko alistutaan ja omaksutaan minän ulkopuolisia arvoja ja oman yksilöllisyyden ylittäviä päämääriä tai valitaan välitön suhde toisiin ihmisiin ja luontoon. Alistuminen ei pelasta ihmistä tästä negatiivisen vapauden esiin tuomasta ongelmasta, vaan alistuminen on luopumista yksilöllisestä minästä ja siten myös vapaudesta. Niinpä siis:

"...ainoa tapa, joka ei johda ratkaisemattomaan ristiriitaan, on aitoon ja välittömään suhteeseen pääseminen ihmisten ja luonnon kanssa, suhteeseen joka yhdistää ihmisen maailmaan ilman että hän menettää yksilöllisyyttään. Tämänlaatuinen yhteys – jonka parhaita ilmentymiä ovat rakkaus ja luova työ – perustuu kokonaispersoonallisuuden voimaan ja eheyteen, ja siksipä sille ei olekaan muita rajoituksia kuin ne jotka rajoittavat minän kasvua." [6]

Vaikka tällainen suhde ihmisten ja luonnon kanssa olisikin tavoitteena, osoittaa Fromm kuitenkin lukuisia yksilöllisiä ja yhteiskunnallisia esteitä välittömän suhteen muotoutumiselle, mihin yllä olevan lainauksen viimeinen lause viittaa. Tilannetta, jossa ihminen on estynyt välittömästä suhteesta ja on suuntautunut oman minänsä ulkopuolisiin tavoitteisiin, Fromm nimittää paoksi. Jollei ihminen voi muuttaa negatiivista vapautta positiiviseksi, hänen on paettava kaikkea vapautta

Paon mekanismit

Pako tarkoittaa siis Frommin terminologiassa jonkinlaista luopumista omasta minästä. Pako aidosta olemisen tavasta voi tapahtua pääpiirteissään kahdella eri tavalla: tulemalla yhdenmukaiseksi ihmisjoukon kanssa tai alistumalla auktoriteettien valtaan. Yksilön ja maailman välisestä ristiriidasta voi pyrkiä eroon mitätöimällä oma yksilöllisyys. Tehokas keino yksilöllisyydestä luopumiseen on hukuttautuminen jonkin suuremman auktoriteetin valtaan. Fromm nimittää tätä masokismiksi, sillä paetessaan ihminen luopuu aidosta minästään, joka kerran on ollut ulottuvilla. [8]

Toinen keskeinen pakomekanismi on automaattinen yhdenmukaistuminen. Yhdenmukaistumisella tarkoitetaan sellaista toimintatapaa, jossa ulkoapäin tulleet ajatukset koetaan omiksi ja sitä edeltäneet omat ajatukset lakkaavat olemasta minää. Tällä tavoin individualismi muodostuu sisäisesti ristiriitaiseksi, sillä yksilö saattaa kokea säilyttäneensä yksilöllisyytensä siitä huolimatta, että hän on omaksunut kulttuurikaavioiden tarjoaman persoonallisuuden itselleen. Fromm katsoo ulkoapäin omaksumisen olevan useissa yhteiskunnissa niin yleistä, että se tuntuu jopa säännöltä ja alkuperäisyys poikkeukselta. [9] Tähän yhtenä merkittävänä syynä voi olla se, että ihmisen kriittisyyden tukahduttaminen alkaa jo varhaisessa kasvuvaiheessa. [10]

Ulkoapäin omaksuttu ajatus ei sinällään välttämättä ole millään tapaa epärationaalinen, mutta itse omaksuminen voi sitä olla. Keskeisenä ongelmana ei siis ole se, mitä ajatellaan, vaan se, miten ajatellaan. Aktiivinen ajattelu luo mahdollisuuden alkuperäisyyteen ja uusien asioiden havaitsemiseen itsestä tai ympäröivästä maailmasta. Myös tahtominen voi ohjautua ulkoapäin syrjäyttäen yksilöllisen tahtomisen. Tahto voi kytkeytyä niin ulkoiseen kuin sisäiseenkin pakkoon, esimerkiksi muiden ihmisten meihin osoittamien odotusten vuoksi. Laajemmin tahtomista voivat määrätä yhteiskunnassa vallitsevat tabut ja käsitykset soveliaisuudesta ja velvollisuuksista. Tahtomisen painostus onkin hyvin yleistä ja aidot ratkaisut ovat ristiriitaisella tavalla harvinaisia yhteiskunnissa, joissa yksilöllistä ratkaisua pidetään olemassaolon kulmakivenä.

Vapauden saavuttaminen

Oman tahdon selvittäminen on yksi ihmiselämän vaikeimmista ongelmista. Toki ihmiset tahtovat paljon asioita, mutta yleensä ei kuitenkaan kysytä, mikä on meidän päämääränämme. Ihmiset luulevat näin tietävänsä, mitä haluavat, mutta todellisuudessa haluavat vain sitä, mitä heidän oletetaan haluavan. Oman autenttisen päämäärän löytäminen voi muodostua yksilölle erittäinkin vaikeaksi tehtäväksi, mikä on omiaan tekemään houkuttelevaksi omaksua valmiiksi muotoiltuja päämääriä. Alleviivaan vielä tässä yhteydessä, että omaksuttu päämäärä voi olla samankaltainen siitä huolimatta, onko se omaksuttu ulkoa vai onko se alkuperäisen ajattelun tulosta. Tärkeintä siis on itsenäinen ajattelu ja se prosessi, joka johtaa jonkin päämäärän omaksumiseen. Fromm utopioi, että ihminen "olisi vapaa toimimaan oman tahtonsa mukaisesti, jos hän vain tietäisi mitä tahtoa, ajatella ja tuntea". [11]

Fromm pitää länsimaisen kulttuurin huomattavimpana saavutuksena yksilön ainutkertaisuuden tunnustamista. Ajatus ainutkertaisista ja tasa-arvoisista ihmisyksilöistä on kuitenkin vinoutunut talouselämästä kumpuavan tasa-arvon ajatuksen kanssa, sillä markkinoille ihmiset ovat tasa-arvoisia samankaltaisuuden kautta. Tämän kaltainen käsitys tasa-arvosta siis sotii yksilöllistä ainutlaatuisuutta ja erilaisuuden kautta saavutettavaa tasa-arvoa vastaan. Osittain näistä syistä yksilöllisyys on Frommin mielestä päätynyt asemaan, jossa se on juuttunut pelkäksi ideologiaksi. Kapitalismi on kuitenkin luonut sellaisen aineellisen perustan, missä osa ihmisistä on sillä tavalla riippumattomia taloudellisesta selviytymisestään, että yksilöllistyminen on tullut mahdolliseksi. Toisin sanottuna positiivinen vapaus on riippuvainen taloudellisista ja yhteiskunnallisista olosuhteista.

Jotta ihmiset voisivat päästä lähemmäksi sellaisia yhteiskunnallisia olosuhteita, missä positiivinen vapaus tulisi helpommin saavutettavaksi, pitäisi ihmisillä olla valta talousrakenteisiin nähden. Valitettavaa kuitenkin on, että kapitalistisessa talousjärjestelmässä ihminen on rakenteiden orja. Tämän vuoksi Fromm esittää vaihtoehdoksi jonkinlaista suunnitelmallista talousjärjestelmää, joka vastaisi koko yhteiskunnan pyrkimyksiä. Fromm ei kuitenkaan missään nimessä kannata minkäänlaista totalitaristista mallia, vaan muotoilee tavoitteeksi demokraattisen sosialismin, jonka puitteissa työn tekijällä olisi vastuu omasta henkilökohtaisen päämääränsä mukaisesta työstä. Silloin kun koko kansa pääsee osalliseksi päätöksenteosta, voivat ihmiset todella kokea yhteiskunnan päämäärät omikseen, minkä vuoksi demokratia on erityisen tärkeä periaate. Demokratian ja suunnitelmallisen talouden välille näyttää nousevan kuitenkin näennäinen ristiriita, sillä suunnitelmallisuus edellyttää hallinnon keskittämistä, eli sentralisaatiota, kun taas demokratian periaatteet vaativat jokaiselle ihmiselle mahdollisuutta vaikuttaa, eli desentralisaatiota. Fromm ei kuvaa kovin tarkkaan, kuinka tämä ristiriita on ratkaistavissa, mutta hän nojaa toivonsa ihmisiin, jotka osaavat itse huolehtia todellisista eduistaan ja sillä tavoin saavat kuljetettua tahtonsa ylöspäin aina yhteiskunnan pienimmiltä yksiköiltä valtaa käyttävälle eliitille saakka. [12]

Kritiikkiä

Koska käsittelen henkilöä, joka erityisesti kehottaa omaehtoiseen ajatteluun, on syytä nostaa esiin Frommin ajatusten herättämää kritiikkiä. Katson Frommin suurimman ristiriidan sijoittuvan yksilön ja yhteiskunnallisten olosuhteiden väliin ja kysynkin, miten aito yksilöllinen vapaus on mahdollista yhteiskunnallisesti määräytyneessä ympäristössä. Tämä ristiriita ilmentää tavallaan kahden eri filosofisen koulukunnan, eli eksistentialismin ja marxismin, vastakkainasettelua. Eksistentialismin lähtökohtahan on yksilön lähes rajoittamaton vapaus ja mahdollisuus määritellä itse itsensä, kun taas marxismin ydin on materialistisessa historiankäsityksessä, missä yhteiskunnalliset vaikutukset, kuten aineelliset olosuhteet, ideologia ja talousrakenteet, muokkaavat ihmisluonteen. Fromm selkeästi eroaa ortodoksisesta marxismista ja asettaa yksilölliset mahdollisuudet yhteiskunnallisen determinaation edelle, vaikka hän puhuukin yhteiskunnallisesta ihmisestä.

Fromm itsekin tunnustaa yhteiskunnallisen desentralisaation vaatimuksen ristiriitaisuuden suunnitelmallisen talousjärjestelmän edellyttämän sentralisaation kanssa. Fromm vaatii kaikille yksilöille mahdollisuutta osallistua yhteiseen päätöksentekoon, mutta mitä tapahtuu ihmisten tahtoa ilmaisevalle päämäärätietoiselle talousjärjestelmälle, jos yksilöt aidosti tahtovat sulautumista vallitseviin yhteiskuntaoloihin? Jos siis yksilön päämääränä on hyvä ja helppo elämä, jonka voi saavuttaa esimerkiksi yhdenmukaistumisen avulla, voidaanko ihmistä tästä moittia? Tällainen ihminen ei välttämättä halua osallistua yhteiseen päätöksentekoon ja pyrkiä muuttamaan sillä tavoin yhteiskuntaa enemmän itsensä kaltaiseksi, vaan ennemmin muuttaa itseään yhteiskunnan kaltaiseksi. Frommin mukaan tämä on omasta yksilöllisyydestä luopumista ja pakoa yksinäisyyden tuskasta, mutta nostaisin kysymykseksi, että eikö ihmisen aitona tahtona voi olla vallitseviin oloihin sulautuminen? Frommin termein ihminen pakenee alkuperäistä minäänsä yhdenmukaisuuteen ja näin menettää yksilöllisyytensä, mutta onko hänellä koskaan edes ollut aitoa yksilöllisyyttä? Ihminen on kasvanut yhteiskunnan ja kasvuympäristön osana, jotka ovat määrittäneet minän muotoutumisen. Ydinkysymyksenä tässä ongelmassa olisikin se, missä minä sijaitsee? Tulkintani mukaan Frommille minä on eksistentiaalinen, mutta minän tahto voidaan käsittää hyvin eri tavalla, jos se nähdään esimerkiksi ihmisen sosiaalisten ja yhteiskunnallisten suhteiden totaliteettina. Yhteiskunnallisesti rakentuneen minän pyrkimys kohti harmoniaa suhteessa muihin yhteisön jäseniin ei kuulosta tällä tavoin ajateltuna lainkaan yksilön kannalta kielteiseltä, mutta se tekee desentralisaation kautta saavutettavan päämäärätietoisen yhteiskuntajärjestelmän mahdottomaksi, sillä eikö olisi eräänlainen kehä, mikäli yhteiskunnallinen vaikuttaminen on täysin määräytynyt yhteiskunnallisista suhteista? Mutta jotta voisimme tietää, missä minä sijaitsee ja sen, menettääkö ihminen yksilöllisyytensä tullessaan yhteiskunnan kaltaiseksi, on meidän ensin selvitettävä se, onko yksilöllisyyden muodostuminen lainkaan mahdollista yhteiskunnallisesti määräytyneessä ympäristössä.