PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 12.8.2007

Juuso-Ville Gustafsson

Jean Baudrillardin simulaatioteoriasta

"– – it is the reflection of a profound reality;
it masks and denatures a profound reality;
it masks the absence of a profound reality;
it has no relation to any reality whatsoever;
it is its own pure simulacrum"
– Jean Baudrillard [1]

Aivan äskettäin edesmennyt ranskalainen filosofi-sosiologi ja kulttuuriteoreetikko Jean Baudrillard (1929–2007) on keskeinen nimi postmodernista käytävässä keskustelussa. Häntä on kutsuttu muun muassa "postmodernismin talismaaniksi", "superteoreetikoksi" ja "epookin ylipapiksi". Baudrillard onkin kunnostautunut erityisesti teoretisoimalla kulutusyhteiskunnasta. Hänen varhaisten teostensa tematiikka liikkuu modernin kulutusyhteiskunnan ilmiöiden, kuten kybernetiikan, median, informaation ja nykytaiteen ympärillä ja keskittyy niiden analysointiin. Myöhemmässä tuotannossaan Baudrillard siirtyy tarkastelemaan uuden teknologian mahdollistamaa ja tuottamaa ilmiökenttää. Hänen mukaansa teknologia on muuttanut perustavalla tavalla yhteiskunnan luonnetta, ja tämän takia on siirrytty simulaation aikakaudelle. [2]

Tässä artikkelissa tarkastelen Baudrillardin ajatuksia teoksesta Simulacra and Simulation. Kirjoitukseni keskittyy lähinnä esittelemään teoksen ensimmäistä kappaletta "The Precession of Simulacra" (sivut 1–43), jossa Baudrillard esittää mielestäni teoksen kannalta keskeisimmät ajatuskehittelynsä ja käsitteensä. Toisessa kappaleessa esitän yhteenvedon, kritiikkiä Baudrillardin käsityksiä kohtaan ja pohdin miten teosta voisi ymmärtää. Artikkeli on syntynyt kirjan lukemisen ja opiskelijatovereitteni kanssa käytyjen innostavien lukupiirikeskustelujen pohjalta.

Kuvien edeltäminen ja simulaatio

Baudrillard lähtee hahmottamaan simulaation aikakautta pohtimalla sitä, miten todellisen ja kuvauksen suhde on muuttunut perustavasti. Esimerkkinä hän esittää Jorge-Luis Borgesin sadun kartantekijöistä, jotka luovat täsmällisen, todellisuutta vastaavan kartan. Tämä satu on hänen mukaansa ollut mitä kaunein simulaation vertauskuva, mikä ei kuitenkaan enää pidä paikkaansa, koska simulaatio ei viittaa olioon tai esitä mitään, ts. simulaatio ei enää ole todellisuuden esitys. Baudrillardin mukaan nykyinen simulaatio on malleista luotua todellisuutta, jolla ei ole suhdetta todelliseen. Tällainen malleista tuotettu todellisen korvannut keinotekoinen todellisuus on hypertodellisuutta. [3]

Kappaleen otsikolla "The Precession of Simulacra" tarkoitetaan tilannetta, jossa kuva alkaa itse edeltää todellisuutta. Otsikko voitaisiinkin mielestäni suomentaa kuvan tai kuvien edeltämiseksi. Tällaista edeltämissuhteen muutosta voidaan selventää esimerkiksi seuraavasti: ennen todellinen pallo edelsi pallon kuvaa, mutta nykyään kuva pallosta alkaa edeltää todellista palloa. Baudrillard itse käyttää vertauskuvaa kartasta, joka alkaa edeltää aluetta ja jonka edeltäminen vaarantaa todellisuuden, eli tässä tapauksessa alueen. Hänen mukaansa representaatiossa on "todellisuuden viehätys": ajatus, jonka mukaan esityksemme viittaavat johonkin kohteeseen. Tällainen viehätys kuitenkin katoaa simulaation myötä. Baudrillard sanoo simulaation hävittävän jopa metafysiikankin. Todellisuutta aletaan tuottaa, eli simuloida, malleista ja muistipankeista, joista se voidaan luoda loputtoman monta kertaa uudelleen. Tällainen mallien tuottama todellisuus, simulaation aikakausi, merkitseekin Baudrillardille kaikkien viittaamisen kohteiden kuolemaa ja merkityksen korvaamista keinotekoisilla, malleista tuotetuilla merkityksillä. [4]

Baudrillardin keskeiseksi käsitteeksi muodostuu simulaatio, jota hän edelleen selventää erottamalla simulaation ja dis-simulaation toisistaan. Dis-simuloija on esimerkiksi henkilö, joka teeskentelee olevansa köyhä, vaikka todellisuudessa olisi rikas. Dis-simulaatiossa on aina kyse jonkin todellisen ominaisuuden peittämisestä. Simulaation käsite taas on erittäin hankala, koska siinä yritetään olla tai teeskennellä jotain, mitä todellisuudessa ei ole. Toisaalta simulaatio on enemmän kuin teeskentely, koska Baudrillardin mukaan simulaatio saa aikaa todellisuutta. Hyvänä esimerkkinä tästä voisi olla pörssiyhtiön johtaja, joka onnistuu toiminnallaan luomaan vaikutelman, että yhtiöllä menee hyvin. Pörssikurssit saadaan nousuun ja osakekauppa kiihtyy, vaikka todellisuudessa kyse olisi niin sanotusta "markkinakuplasta". Baudrillard itse selventää simulointia käyttäen esimerkkinä sairautta: teeskentelijä uskottelee olevansa sairas, simuloija sen sijaan tuottaa itsessään jotkin todelliset sairauden oireet. Se mitä tällä todellisuuden tuottamisella tarkoitetaan jää kuitenkin epäselväksi. Hän sanoo simulaation ja dis-simulaation eron olevan käsitteiden todellisuussuhteen säilyvyydessä: dis-simulaatio on teeskentelyn kaltaista toimintaa, jossa suhde todellisuuteen säilyy, simulaatiossa taas suhde todellisuuteen katoaa. Baudrillardin mukaan simulaatio uhkaa yleisiä erotteluja toden ja epätoden sekä todellisen ja kuvitellun välillä. [5]

Mielenkiintoista tässä yhteydessä on pohtia, miten todellisuussuhteen kadotessa voidaan luoda todellisuutta. Onko simulaatio mentaalisella vai fyysisellä tasolla tapahtuvaa toimintaa? Entä mitä on oireiden tuottaminen? Pitääkö esimerkiksi kuumetaudin simuloijan tuottaa itsessään korkea kuume, vai riittääkö oireen tuottaminen merkkinä, esimerkiksi sen sanomisena, että on paha tai kuumeinen olo?

Baudrillard väittääkin simulaation tuottavan ongelmia lääketieteelle. Varsin ongelmallisena hän pitää kysymystä siitä, onko simuloija todellisesti sairas, koska hän tuottaa todelliset sairauden oireet itsessään. Baudrillard väittää lääketieteen ja psykologian keinojen loppuvan kesken, koska niiden avulla pystytään hoitamaan vain todellisia sairauksia. [6] Mielestäni ongelmaksi nousee se, ettei Baudrillard määrittele "todellisia sairauden oireita". Ongelmallista on, tietääkö simuloija simuloivansa, ja miksi ylipäänsä simuloidaan. Jos henkilö tietää vain simuloivansa, hän tuskin hakeutuu hoitoon. Tällaisessahan ei oikeastaan olisi edes kyse enää simulaatiosta vaan dis-simulaatiosta - siis suoraan sanottuna teeskentelystä tai huijaamisesta. Baudrillard ei näytä huomioivan sitä, että lääkärien diagnoosit perustuvat usein tapauskohtaisiin laboratoriokokeisiin, joita on melko hankala huijata. Sen sijaan niin kutsuttua lääketieteellistä semiotiikkaa, jossa lääkäri diagnosoidessaan tulkitsee tiettyjä oireita sairauden merkeiksi, on varmastikin mahdollista hämätä. Esimerkiksi psykologia tai psykiatria voisi luultavasti hämätä luettelemalla masennuksen oireet, koska ainakaan toistaiseksi ei ole laboratoriokoetta, jolla masennus voitaisiin todeta. Epäselväksi jää myös se, miten pitkälle Baudrillard uskoo simulaation ja sen avulla tuotettujen psykosomaattisten vaikutusten ulottuvan. Vaikka psykosomaattisten tilojen olemassaolo ja vaikutus myönnettäisiinkin, ei kukaan pysty, tai ainakaan ole toistaiseksi pystynyt, ajatustensa tai jonkinlaisen todellisuutta tuottavan simulaation avulla luomaan itselleen todellisia syövän tai vaikkapa HIV-tartunnan oireita. Näiden sairauksien mentaalinen simulaatio on nähdäkseni kuitenkin mahdollista eri tavalla. Voihan olla niin, että potilas X, joka on ollut erinäisten vaivojen takia lääkärissä ja laboratoriokokeissa, saa vahingossa väärät testitulokset postissa. Tuloksien mukaan hän kuolee kuukauden sisällä, hän uskoo todella kuolevansa ja tällöin hän luultavasti ajautuu sellaiseen henkiseen tilaan, jossa virheellinen diagnoosi, yhdessä hänen omien uskomustensa kanssa, alkaa vaikuttaa ja hän alkaa elää ikään kuin olisi kuolemassa. Jos taas simulointi on tiedostamatonta, niin mistä se johtuu? Onko kyseessä mielisairaus? Baudrillard ei kuitenkaan selvennä väitteitään sen enempää, vaan siirtyy pohtimaan simulaation tuottamia ongelmia psykologialle. Armeijan psykologian hän näkeekin pätevänä diagnostisena välineenä simulaatiota vastaan: jos joku on hyvä esittämään hullua, johtuu se siitä, että esittäjä tosiaan on hullu. Baudrillard sanookin, että kaikki hullut simuloivat. [7] Tämä on kuitenkin melkoinen ad hoc -heitto, jota Baudrillard ei juurikaan perustele. Nykyään ajatellaan mielenterveydellisten ongelmien johtuvan osaksi tai kokonaan aivokemiallisista tekijöistä, joihin voi vaikuttaa lääkityksellä. Uskaltaisikohan kukaan vakavasti otettava psykiatri tai psykologi alkaa väittää esimerkiksi opiskelijoiden mielenterveysongelmien johtuvan simulaatiosta tai väittää potilaidensa simuloivan?

Simulaation problematiikka ulottuu Baudrillardilla myös uskonnon alueelle. Hän pohtii erityisesti "kuvan jumaluutta" (simulacrum of divinity) käskyn kautta: "I forbade that there be any simulacra in the temples because the divinity that animates nature can never be represented." [8] Baudrillardin mielestä jumalaa [9] voidaan kuitenkin esittää, ja hän pohtiikin, mitä jumaluudesta tulee, kun ja jos se paljastaa itsensä ikoneissa, ja kun jumaluus moninkertaistetaan kuvina. Vaihtoehtoina hän näkee, että joko kuvat säilyttävät jumalan mahdin tai ne muuttuvat itse jumalaksi, eli korvaavat jumalan. Jälkimmäisestä vaihtoehdosta Baudrillard käyttää käsitettä "omnipotence of simulacra", jolla hän tarkoittaa, että kuvat jättävät oikean jumalan varjoonsa ja alkavat edeltää sitä, minkä seurauksena usko jumalaan muuntuu uskoksi kuvaan tai kuviin. Erityistä kiitosta Baudrillard antaa ikonien palvojille, joita hän ylistää ajatustavaltaan "nykyaikaisiksi". Hänen mukaan "ikonistit" saattoivat ymmärtää, mitä seurauksia jumalan kuvien tekemisellä on. Erityisesti he oivalsivat, että kuvat ainoastaan edistävät jumalan kuolemaa ja katoamista. He myös tiesivät, etteivät heidän kuvansa oikeasti esitä yhtään mitään, koska kenelläkään ei ole oikeaa kuvausta jumalasta. Myöhemmin teoksessaan Baudrillard esittää myös oman vastineensa Nietzschen huudahdukselle ja toteaa: "– – God is not dead, he has become hyperreal – –." [10]

Baudrillard pohtii uskonnollisen kuvaston yhteydessä myös merkin vaihtamista merkitykseen. Hänen mukaansa varsinkin länsimaisissa uskonnoissa tapahtuu tällaista merkkien vaihtoa, jossa ajatellaan jumalan itsensä olevan tämän vaihdon tae. Baudrillardin mukaan ongelmaksi tällaisessa merkkien ja merkitysten vaihdossa muodostuu kuitenkin mahdollisuus simuloida jumalaa ja redusoida jumala merkkeihin, joista usko muodostuu. Simulaation mahdollisuus saattaa hänen mielestään tehdä koko uskosta merkityksettömän kuvan, jota ei koskaan vaihdeta todelliseen, vaan ainoastaan itseensä. [11]

Uskontokuvaston simulaatioon liittyvien ongelmien käsittelyn yhteydessä Baudrillard esittää erottelun representaation ja simulaation välillä. Hänen mielestään edellinen suhtautuu jälkimmäiseen ikään kuin se olisi virheellinen representaatio, jälkimmäinen taas peittää koko representaation jonkinlaisella kuvallisella järjestyksellä, jonka hän esittää seuraavanlaisesti:

"it is the reflection of a profound reality; 1
it masks and denatures a profound reality; 2
it masks the absence of a profound reality; 3
it has no relation to any reality whatsoever; 4
it is its own pure simulacrum" [12]

Baudrillard soveltaakin simulaation järjestystä uskonnolliseen kuvastoon ja samalla selventää koko simulaation kuvallista järjestystä ja sitä prosessia, jolla simulaatio representaation peittää. Hänen mukaansa ensimmäisessä vaiheessa kuvaus on hyvä, koska siinä on kyse yhteydestä todellisuuteen, eli kyse on representaatiosta. Toisessa vaiheessa kuva on jo haitallinen, koska se vääristää todellisuutta. Kolmannessa vaiheessa se peittää todellisuuden poissaolon tai puuttumisen, eli on dis-simulaatiota. Neljännessä vaiheessa suhde todellisuuteen katkeaa ja siirrytään simulaatioon, jossa kuvia vaihdetaan toisiin kuviin luoden todellisuuden vaikutelma. Esimerkiksi jumalan tapauksessa kuvallinen simulaatio tekee jumalasta oman itsensä kuvan (simulacrumin). [13]

Simulaation aikakausi ja ilmentyminen

Simulaation aikakauden merkkinä Baudrillardin pitää siirtymää, joka on tapahtunut merkkien dis-simulaation tasolla. Hänen mukaansa on siirrytty "– –merkeistä, jotka dis-simuloivat jotain, merkkeihin, jotka dis-simuloivat, että ei ole mitään." Edellinen kuvaa ikään kuin totuutta ja salailua, jossa suhde todellisuuteen säilyy, eli yritetään peittää jokin todellinen ominaisuus. Jälkimmäinen on taas simulaation aikakaudelle ominaista todellisuuden katoamista. Hankalaksi muodostuu tässä yhteydessä se, että sana dis-simulaatio saa uudenlaisen merkityksen, jonka seurauksena on kahdenlaista dis-simulaatiota. Mutta se, kumpaa merkitystä milloinkin tarkoitetaan jää aina lukijan ymmärryskyvyn vastuulle – on selvitettävä itse millaisessa kontekstissa sanaa käytetään. Tämä on mielestäni melko ongelmallista. [14]

Ensimmäisenä simulaation aikakauden ilmentymänä Baudrillard esittää Disneylandin, jonka hän näkee kolmannen asteen simulaatioksi. Hänen mukaansa Disneyland on amerikkalaisen yhteiskunnan pienoismalli, joka yrittää peittää sen, että "todellisuus ei enää ole todellista". Tässä on siis kyse uudenlaisesta dis-simulaatiosta, jolloin yritetään peittää jokin epätodellinen. Baudrillardin sanoin:

"Disneyland is presented as imaginary in order to make us believe, that the rest is real,
whereas all of Los Angeles and the America that surrounds it are no longer real, but
belong to the hyperreal order and to the order of simulation. It is no longer question of
a false representation of reality (ideology) but of concealing the fact that the real is no
longer real, and thus saving the reality principle." [15]

Disneylandin funktiona nähdään eräänlaisen fantasiaverkon kutominen, jonka avulla voidaan tehdä pesäero huvipuiston ulkopuoliseen maailmaan. Toisena esimerkkinä simulaation aikakaudesta ja todellisuuden katoamisesta, on Baudrillardin mukaan illuusion tai lavastetun tilanteen tuleminen mahdottomaksi. Tämä johtuu siitä, että jos mitään todellista ei ole, ei ole mitään peitettävääkään. On ajauduttu Baudrillardin mukaan ongelmiin – hypersimulaatioon – jossa on mahdotonta erottaa simulaatiota todellisesta tapahtumasta. Esimerkkinä Baudrillard esittää tavaratalossa simuloidun ryöstön, johon reagoidaan kuten oikeaan ryöstöön. Tilannetta on hänen mukaansa kuitenkin vaikea selittää simulaatioksi, kun vartijat tai poliisit tulevat paikalle. Olennaista tässä naurettavassa esimerkissä on sen selviön huomaaminen, että simuloidun ryöstön ja todellisen ryöstön merkit ovat samanlaiset, ne viittaavat Baudrillardin mukaan aina todelliseen tapahtumaan, vaikka ovat simuloituja. [16]

Baudrillard menee jopa niin pitkälle, että ehdottaa lukijaa kokeilemaan ryöstön simulointia. Tässä ei hänen mukaansa voi todellisuudessa onnistua, koska ryöstön ja simuloinnin merkit sekoittuvat välttämättä todelliseen siten, että mitä pidemmälle simuloinnin vie, sen enemmän se on todellista. Mielenkiintoisena hän pitää myös lain ja simulaation suhdetta ja lain suhtautumista simulaatioon. Vaarallista hänen mukaansa simulaation ja lain suhteessa on, että laki itsessään saattaa paljastua silkaksi simulaatioksi. Baudrillard sanookin, että laki on voimaton simulaation edessä, koska se on vain toisen asteen simulacrum, kun taas simulaatio on kolmannen asteen. [17]

Ongelmallista on, että Baudrillard käyttää käsitteitä simulaatio ja simulacrum oudosti keskenään, eikä tässä yhteydessä ole lainkaan selvää se, mitä tarkoittaa toisen asteen simulacrum. Tarkoittaako Baudrillard, että laki on todellisuutta vääristävä, kun simulaatio taas peittää todellisuuden poissaolon?

Baudrillardin mukaan yhteiskunnan muuntautuminen ja irtautuminen todellisuudesta tapahtui osittain johtuen "pääomasta", joka ensimmäisenä tuhosi viittaamisen kohteet, arvoerottelut ja "tuotantoarvo". Tilalla on hänen mukaansa vaihdon järjestelmä, joka on eräänlaista "merkkien leikkiä" (play of signs). [18]

Yhteenveto ja kritiikki

Ensimmäisestä kappaleesta voisi yhteenvetona todeta, että siinä esitetään ne asiat, joita mielestäni voisi hyvin löyhästi nimittää simulaatioteoriaksi. Keskeisiksi käsitteiksi nousevat simulakrumi (kuva ilman vastinetta), simulaatio (todellisuuden tuottaminen malleista), hypertodellisuus (malleista tuotettu todellisen korvannut keinotekoinen todellisuus) ja imploosio (merkityksen räjähtäminen sisäänpäin ja vastakohtien sulautuminen toisiinsa). On vaikea ymmärtää, mitä Baudrillard tekstissään haluaa sanoa, mutta vapaasti tulkiten voisi asian ymmärtää siten, että Baudrillard väittää simulaatiota "simulaation aikakauden" keskeiseksi ilmiöksi, joka aiheuttaa dramaattisia yhteiskunnallisia seurauksia. Simulaation edessä lääketiede, laki ja todellisuus ovat voimattomia, koska raja todellisen ja simuloidun välillä hämärtyy, kun todellisuutta voidaan alkaa tuottaa teknologian ja elämysteollisuuden avulla. Politiikka viihteellistyy, historiantaju häviää ja todellisuus katoaa toisiinsa viittaaviin merkkeihin, joiden avulla luodaan uusi todellisuus, illuusio todellisuudesta. Tällainen illusorinen, malleista tuotettu todellisuus alkaa edeltää ensisijaista todellisuutta muuttuen hypertodellisuudeksi, jossa kuvia vaihdetaan toisiin kuviin siten, että suhdetta todellisuuteen ei enää ole, mutta näitä todellisuuden kuvia tai ilmauksia aletaan pitää todellisina. Todellisuuden muutoksesta seuraa lopulta jonkinlainen todellisuudentajun katoaminen ja "oikeiden" merkitysten tai viittaamisen kohteiden tuhoutuminen tai sulautuminen toisiinsa, eli imploosio. Esimerkkinä voisi esittää banaaninmakuisen jogurtin, jolla ei todellisuudessa ole mitään tekemistä todellisen banaanin tai banaanin maun kanssa. Se on täysin malleista tuotettu keinotekoinen maku, joka ikään kuin alkaa edeltää todellista banaania. Hyväksymme banaanijogurtin banaaninmakuiseksi ja samalla siis korvikkeen ikään kuin todelliseksi.

Baudrillard siirtyy "simulaatioteorian" esittelyn jälkeisissä kappaleissa kirjoittamaan eri aiheista enemmän tai vähemmän mediatutkimuksellisesta näkökulmasta. Aiheina ovat muiden muassa television rooli holokaustin ja Kiina-ilmiön esittelyssä, erinäiset elokuvat (jotka havainnollistavat hänen mukaansa kuvan etenemisen järjestystä), massamedia ja massakulttuuri, tieteiskirjallisuus ja nihilismi. Simulaation tematiikka on mielestäni nähtävä kantavana ajatuksena myös kirjan loppupuolella.

Baudrillardin kirja on hyvin fragmentaarinen ja outo. Vaikeudeksi lukiessa muodostuukin tekstin sovittaminen kontekstiin. Ei ole lainkaan selvää pitäisikö Baudrillardia lukea filosofina, sosiologina, semiootikkona vai scifikirjailijana. On myös vaikea esittää kritiikkiä perehtymättä laajemmin hänen tuotantoonsa. Mielestäni tästäkin huolimatta voin pohtia, miten teosta ja sen sisältöä voisi tarkastella tai ymmärtää, ja millaisen vaikutelman se jättää.

Eräs lähestymistapa voisi olla niin kutsutun konstruktiivisen tai rakentavan filosofian näkökulma, jossa filosofiaa pidetään vakavana tieteellisenä toimintana, joka pyrkii analyysin, argumentoinnin ja päättelyn kautta todellisiin johtopäätöksiin. Filosofiakäsitys on tällöin enemmän tai vähemmän menetelmätieteellinen: filosofia on toimintaa, jossa luodaan käsitteellisiä välineitä erilaisten asioiden ymmärtämiseen ja tutkimiseen, tai jonka harjoittaminen (tutkimuksen ja lukemisen muodossa) itsessään on tapa ymmärtää jotain asiaa. Edellä sanottu kiteytyy mielestäni hyvin Leila Haaparannan ja Ilkka Niiniluodon määritelmässä, jossa filosofian luonne nähdään sellaiseksi, jossa yritetään "– – antaa syvempi selitys puutteellisesti ymmärretyille asioille vetoamalle ilmiöiden taustalla oleviin periaatteisiin ja pyritään siten systematisointiin ja yleisyyteen." [19] Käytin tästä käsityksestä nimeä rakentava filosofia, koska tässä nähdäkseni on päämääränä selittää, ymmärtää ja argumentoinnin avulla tarjota uskottavia tai todennäköisiä ratkaisuehdotuksia ja selvennyksiä tutkittavasta kohteesta. Tavoitteena on tiedon laajentaminen tai ymmärryksen syventäminen, nähtiinpä filosofisen tiedon luonne millaisena hyvänsä. Ilkka Niiniluoto on myös esittänyt kolmivaiheisen prosessin sellaiselle filosofiselle tutkimukselle, jossa pyritään uuteen tietoon. Nämä kolme vaihetta ovat problematisointi, eksplikointi ja argumentaatio. [20]

Tältä kannalta katsoen Baudrillardin teos näyttää lähinnä houreiselta ad hoc -heittojen listalta, jossa argumentit, jos niitä edes on, ovat puutteellisia tai täysin vailla perustelua. Baudrillard ei myöskään täytä esimerkiksi edellä mainittuja Niiniluodon kriteerejä. Baudrillard onnistuu problematisoinnissa, mutta eksplikaatiossa ja argumentaatiossa hän epäonnistuu täydellisesti. Hänen tekstinsä on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen, selkeä ja systemaattinen. Argumentteja on vaikea erottaa, eikä perusteluista oikeastaan voida edes puhua. Luomiaan käsitteitään hän ei myöskään määrittele kunnolla, eikä niiden käyttö teoksessa ole millään tavalla yhtenäistä. Douglas Kellnerin mukaan Baudrillardin töiden taso heikkeni 1980-luvulle tultaessa, jolloin hän ei enää pystynyt uusiin innoittaviin analyyseihin postmodernista yhteiskunnasta. Kellner sanookin, että: "Kaikkensa antaneena ja perinpohjin kyynisenä Baudrillard syyti ulos keskinkertaisia toisintoja aiemmista ideoistaan – –" [21]. Simulacra and Simulation -teos on julkaistu ensimmäisen kerran 1981, jolloin se, mikäli seurataan Kellnerin luokitusta, voidaan niputtaa Baudrillardin heikompien töiden joukkoon.

Minulla on ollut suuria ongelmia pohtia teoksen filosofista arvoa. Hyväntahtoisesti voidaan yrittää pelastaa Baudrillardin houreiset kirjoittelut sanomalla, että hän vain yrittää pukea sanoiksi postmodernin informaatioyhteiskunnan erittäin kaoottista Zeitgeistia. Voidaan myös huomauttaa, että tokihan simulaation ajatus pitää osittain paikkansa virtuaalisessa ulottuvuudessa, tietokonemaailmassa, eli niin sanotussa kyber- tai virtuaalitodellisuudessa. Tietokoneita voidaan ohjelmoida simuloimaan kaikenlaista. Esimerkiksi jotain tiettyä vanhaa syntetisaattoria voidaan simuloida koodin avulla. Näin voidaan tuottaa virtuaali-instrumentti, joka on samanlainen kuin todellinen syntetisaattori, mutta siinä ääniä eivät tuota äänipiirit, vaan koodi. Syntetisaattori todellistuu tällöin tietokoneen ruudulla. Näin voidaan todellinen soitin korvata virtuaali-instrumentilla. Baudrillardin ansioksi voidaan myös lukea sen seikan tuominen esiin, että todellisuus on tietyssä mielessä muuttunut erilaisten merkkien, tekstien ja kuvien maailmaksi. Erään kirjansa alaviitteessä Ilkka Niiniluoto kiteyttää hyvin ajatuksensa Baudrillardin teoksesta ja sen ansioista seuraavasti: "Nämä ajatukset ovat mielestäni oivaltavia ja hyödyllisiä nykyisen "informaatioyhteiskunnan" analyysissä, kunhan ei innostu väittämään, että kaikki todellisuus ja sen representaatio on jo muuttunut 'hyperreaalisen' tasolle." [22] Tässä Niiniluoto näyttää ilmaisevan poliittisesti korrektilla tavalla tyytymättömyytensä Baudrillardin utopistiseen ajatukseen todellisuuden katoamisesta "merkkien leikin" alle.

Ilkeästi kärjistäen voisi taas sanoa, että Baudrillardin teos on huono scifikirja täysin vailla tieteellistä arvoa. Baudrillardin ajatuksia on myös vaikea ottaa tosissaan. Häntä on hankala pitää vakavana tai vakavasti otettavana filosofina, koska jo hänen kirjoitustapansa kielii jonkinlaisesta välinpitämättömyydestä. Tällainen vaikutelma teoksesta helposti jää. Baudrillardin koko tuotannon filosofisesta annista tai tieteellisistä ansioista on kuitenkin mahdoton esittää syvällisempiä arviointeja perehtymättä siihen laajemmin.

Toinen näkökulma, josta teosta voisi lähestyä onnistuneesti on semiotiikan näkökulma. Baudrillard puhuu jatkuvasti merkeistä, merkityksestä, kuvista ja niiden vaihtamisesta toisiinsa. Mielenkiintoista onkin pohtia, onko Baudrillardin simulaatio vain uusi muotoilu semiosiksesta. Simulaatio on kuin suhde todellisuuden ja kuvauksen välillä. Se on kuvien, merkkien ja merkitysten keinotekoista tuottamista ja vaihtamista toisiinsa. Baudrillardin käsittein "merkkien leikkiä". Tällainen käsitys simulaatiosta näyttää samanlaiselta, kuin semiotiikan peruskäsite semiosis (kts. Veivo 1999 s. 14–16), eli merkkien toiminta. Semiotiikan professorin Harri Veivon mukaan Baudrillard onkin semiotiikan teoriaa soveltava sosiologi. Veivo tulkitsee Baudrillardia mediamaailman tulkkina, joka tutkii todellisuuden asemaa yhteiskunnassa. Hänen mukaansa kyse on siitä, että Baudrillard ikään kuin paljastaa, miten ihmiset luulevat merkkien tai kuvien olevan todellisuuden vaikutelmia tai viittaavan niihin, vaikka oikeasti on kyse tuotetusta todellisuuskuvasta. Veivo käyttää esimerkkinä yleisesti mediaa, jossa vallitsee "– – tapa perustella väitteensä viittaamalla itse välittämiinsä merkkeihin ja teksteihin – –" ja jatkaa "Simulaatiossa on kyse olemisen tavasta: katsoja kohtaa vain merkkejä ja tekstejä, ei todellisuutta. Liikutaan vain semioottisella tasolla, joka pahimmassa tapauksessa sulkeutuu itseensä." [23] Veivon mukaan muutos, jota Baudrillard yrittää hahmottaa, onkin ensisijaisesti semioottinen. [24] Baudrillardia voisikin pitää empiirisen semiotiikan edustaja, jossa Veivon mukaan pyritään "– – selvittämään, kuinka merkit ja merkkisysteemit toimivat ja kuinka merkitys muodostuu tietyllä alalla, tietyssä tilanteessa. Koska semiosis kattaa jokaisen elämän osa-alueen, empiirisen semiotiikan tutkimuskenttä on loputtoman laaja." [25] Tosin samanlainen tutkimuskohteiden rajattomuus pitänee paikkansa myös suhteessa filosofiaan, jossa ei ole tarkasti määriteltyjä tutkimuskohteita. Niinpä Baudrillardin simulaatio-teoretisointi näyttää saavan järkevän kontekstin semiotiikan piiristä, jossa se voitaisiin nähdä juuri semioottisena analyysinä nyky-yhteiskunnan merkitysrakenteista, niiden muutoksista ja merkityksen muodostamisen tavoista. Simulaation tarkasteleminen semiosiksena tai semiotiikan näkökulmasta tuntuukin olevan hedelmällinen tapa lähestyä simulaatio-keskustelua.

Onkin todettava, että Baudrillardin Simulacra and Simulation on haastava teos, joka vaatii lukijaltaan paljon. Se stimuloi mielikuvitusta, herättää ihastusta, vihastusta ja hämmennystä radikaaleilla ajatuksillaan ja utopistisilla väitteillään. Teos on kaikessa sekavuudessa taidonnäyte tekijänsä kyvyistä analysoida muuttuvaa kulutusyhteiskuntaa. Teoksen arvottaminen on kuitenkin sangen vaikeaa. Näkökulmia vaihtamalla ja vertailemalla voidaan kenties löytää sopivin konteksti, johon kirjan voisi sijoittaa ja samalla myös hedelmällisimmän tavan lukea Baudrillardia.