PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

Tässä artikkelissa esiintyy erityismerkkejä, joita kaikki selaimet eivät osaa tulkita:
 
→   nuoli

päivitetty 14.8.2007

Heikki A. Kovalainen

Miksi elämänfilosofia(lla) ei elä?^[1]

Elämänfilosofia on niin kuollut, ettei sitä tunnista hakusanana edes Wikipedia. Stanford Encyclopedia of Philosophy tietää filosofiasta paljon, mutta elämänfilosofiasta ei ole kuullut sekään. Siksi siinä olisi tutkimusaihe, jolla voisi tulla kuuluisaksi.

Mitä on elämänfilosofia? Käsitteellä on ainakin kolme yleisesti käytettyä merkitystä. Elämänfilosofia on kunkin ihmisen oman elämän ja oma elämän filosofia, elämän näkemys ja katsomus. Toisaalta elämänfilosofia on se salaperäinen kirjastoluokituksessa käytetty nimike, joka kattaa kaikki sellaisetkin filosofian teokset, jotka ovat liian elämänmakuisia ollakseen filosofiaa – siis kirjastoluokituksen mukaan – ja niitäkin kirjoja, joita usein kaupoissa nimitetään rajatiedoksi.

Akateemisessa filosofiassa elämänfilosofia on hyvin latautunut käsite, eri maissa eri tavoin. Suomalaisessa filosofiassa kahvipöytäkeskusteluista filosofielämäkertoihin elämänfilosofia asetetaan usein antiteesiksi tieteelliselle, systemaattis-teoreettiselle filosofialle. Juurikaan huomiota ei saa se filosofianhistoriallinen tosiseikka, että elämänfilosofia varsinaisesti käsitteenä viittaa 1900-luvun alkukolmanneksella erityisesti saksalaisella kielialueella syntyneeseen ajattelusuuntaukseen, joka oli tuolloin ja tuolla alueella filosofian vallitseva paradigma. Friedrich Nietzschen, Wilhelm Diltheyn ja erityisesti ranskalaisen Henri Bergsonin inspiroiman suuntauksen tekivät tunnetuksi sellaiset nykyajattelulle melko tuntemattomiksi jääneet filosofit kuten Georg Simmel, Ludwig Klages, Theodor Lessing ja eritoten Max Scheler. Näiden ajattelijoiden kehittämä Lebensphilosophie on jättänyt jälkiä, ellei taustavaikuttajana niin hyökkäysten ja kritiikin kohteena, moniin keskeisiin myöhemmän filosofian suuntauksiin.^[2]

Elämänfilosofiaa on aina muodikasta halveksua ja aina saa luultavasti jonkinlaisen leiman otsaansa jos sitä puolustaa. Käsitteen alle kätkeytyy kuitenkin nykyajattelulle tärkeitä ongelmia. Mitä elämänfilosofia on tai voi olla, riippuu tietenkin siitä, miten elämä ymmärretään. Elämänfilosofian ytimessä on kysymys elämän luonteesta sekä siitä, millä tavoin elämästä voidaan puhua. Bergsonilainen elämänfilosofia kiisti järjen ja tieteen kyvyn ymmärtää elämää; elämä on tavoitettavissa vain elämyksenä, eletyssä, välittömässä näkemisessä eli intuitiossa.^[3] Lebensphilosophie on ymmärrettävissä sarjaksi yrityksiä heittää valoa eletyn kokemuksen ylle: mitä tapahtuu, kun ihminen havaitsee elävän elämän ympärillään?

Akateemisen filosofian tutkimuskohteena bergsonismi (toinen nimi bergsonilaiselle elämänfilosofialle) ansaitsisi ehkä nykyistä enemmän huomiota, ja sen parempi ymmärtäminen auttaisi luultavasti hahmottamaan nykyisen "postanalyyttisen" ja "postmannermaisen" filosofian taustalla piileviä voimia. Kuitenkin tällainen elämänfilosofian tulkinta kadottaa yhden ratkaisevan tärkeän elämän merkityksen. Elämää elää aina joku, joku ihminen – en ota tässä kantaa sinänsä tärkeään kysymykseen muiden kuin ihmisten elämästä elämästä, vaan rajaan tarkasteluni koskemaan nimenomaan ihmisiä – ja siksi elämänfilosofian on valaistava filosofian ja ihmiselämän, siis filosofian ja minun elämäni (sillä kaikki elämä on aina jonkun minän elämää), keskinäistä suhdetta. Nykyaikana on tullut mahdolliseksi se järjenvastainen ilmiö, kuten Robert Musil romaanissaan Mies vailla ominaisuuksia toteaa, että on elämyksiä mutta ei enää elämysten eläjää.^[4]

Väitän: elämänfilosofia on kuihtunut, koska se ei ole kyennyt vastaamaan riittävällä tavalla kysymykseen ihmiselämän ja filosofian välisestä suhteesta eli siitä, kuinka filosofia suhtautuu minun elämääni ja minun elämäni filosofiaan. Lebensphilosophie on yritys puhua elämästä sikäli kuin se ilmenee eletyssä kokemuksessa, elämyksinä, mutta elämä, jota me ihmiset elämme on paljon muutakin. Bergsonismi mystifioi elämän, sillä se ei kysy kuka tai mikä elämää elää. Elämä ilman subjektia on ihmistietoisuudelle ehkä intuitiossa tavoitettava arvoitus; elämä minun elämänäni taas on kaikki mitä minulla on, läpinäkyvä arki. Ihmiselämällä on oma historiansa: se alkaa syntymästä ja päättyy kuolemaan – näiden välillä on loputon jatkumo murheesta iloon, toiveista pettymyksiin, rakkaudesta vihaan, kaipauksesta tylsyyteen, halusta haluttomuuteen. On elämän rikkoutumista ja eheytymistä, ja toivo ja epätoivo asuvat usein samassa huoneessa. Miksei elämänfilosofia puhuisi tästä elämästä?

Miksei elämänfilosofiaa ymmärrettäisi siis toisella tavalla? Miksei sitä ravisteltaisi irti historiallisista kahleista ja halpahintaisista elämäntaito-konnotaatioista?

Uusi ja ihmiselämään suuntautuva elämänfilosofia ei ponnista eurooppalaisista ajattelijoista Diltheysta Bergsoniin ja Scheleriin, vaan näiden taustalla vaikuttavista amerikkalaisista ajattelijoista Ralph Waldo Emersonista amerikkalaiseen pragmatismiin ja William Jamesiin. Toinen, vaihtoehtoinen tapa vastata kysymykseen filosofian ja ihmiselämän suhteesta olisi vedota Husserlin ja Heideggerin fenomenologiasta kumpuavaan "ihmiselämän filosofiaan" tai "eksistentialismiin" – Merleau-Pontyyn, Sartreen ja muihin. Mutta fenomenologiasta vaikuttunut ajattelu on lähtökohtaisesti epäsovussa elämänfilosofian kanssa, sillä Husserl ja Heidegger sanoutuivat eksplisiittisesti irti elämänfilosofiasta.^[5] Näin Lebensphilosophie jää filosofianhistorialliseen tyhjiöön, jossa siihen on vaikeaa löytää elävää keskusteluyhteyttä. Emerson on elämänfilosofian kannalta avainajattelija, sillä hän kirjoitti elämästä ennen kuin siitä tuli ajattelun kiintopiste – ja ennen kuin Nietzsche pahasti väärinymmärretyllä retoriikallaan heitti varjon myöhemmän mannermaisen filosofian ylle. Emerson yhtenä ensimmäisistä ymmärsi ja eksplisiittisesti tematisoi elämän käsittämättömyyden ja merkityksellisyyden mutta puhui silti elämästä ihmiselämänä, minun elämänäni. Elämänfilosofian tutkimuksessa usein sivuutettava ajattelija vaikutti vahvasti Nietzscheen ja Bergsoniin, ja Bergson ja Emerson vaikuttivat tunnetusti molemmat Jamesiin. Amerikkalainen näkökulma avaa uuden elämänfilosofian ymmärryksen.

Emersonilainen elämänfilosofia kysyy elämän merkityksiä, iloa ja surua, tylsyyttä ja tyhjyyttä, ystävyyttä ja rakkautta. Se ei ole pinnallista, sillä se tutkii syvimpiä ilmiöitä mitä maailmassa on, kohtaamista todellisuuden kanssa ja todellisuuden karkaamista tavoittamattomiin. Se ymmärtää, ettei todellisuutta tunneta erillään elämästä: todellisuus näyttäytyy ihmiselle nimenomaisesti elämässä, ja tietäminen ja tiedekin ovat osa inhimillistä elämää.

Onko kaikki filosofia siis viimekätisesti elämänfilosofiaa? Kaikki filosofia tutkii inhimillisen tiedon ja ajattelun piiriin kuuluvia ongelmia, ja tieto ja ajattelukin ovat osa elämää. Kaikki, mitä voidaan tutkia filosofisesti on osa inhimillistä ja epäinhimillistä todellisuutta. Logiikka, tiede, kieli, havaitseminen, tietäminen, elämä, uni ja harhakin ovat osa todellisuutta siinä missä kuu ja kuolemakin, vesi ja taivas. Kaikki filosofia on todellisuudenfilosofiaa ja kaikki todellisuudenfilosofia on laajan elämän käsitteen valossa elämänfilosofiaa.

Näin laaja elämänfilosofian määrittely sulkee triviaalin tautologisesti sisäänsä kaiken ja on siksi hyödytön. Toisen tulkinnan mukaan kaikki filosofia on elämänfilosofiaa, sillä kaikki filosofia kytkeytyy inhimilliseen elämään ja auttaa meitä jollakin tavalla suunnistamaan elämässämme. Antiikin filosofia Sokrateesta stoalaisiin ja epikurolaisiin juurtui sokraattisten ihanteiden mukaisesti ihmisyksilön elämään: filosofia kartutti itsetuntemustamme ja auttoi ihmisiä elämään hyvää elämää ja valmistautumaan kuolemaan. Tällainen käsitys filosofiasta on radikaali, sillä se kaivaa kaikkien filosofisten ajatusten juuret yksityisen ihmisen elävästä elämästä. Elämän kokonaisuus määrittää sen, onko jokin käsitys totta vai ei, hyödyllinen tai hyödytön.

Jotta elämänfilosofia voisi elää, elämä on ymmärrettävä uudella, läpinäkyvällä tavalla. Tästä eteenpäin "elämänfilosofia" tarkoittaa sellaista filosofiaa, joka rakentaa kulkukelpoisen sillan ihmiselämän ja filosofian välille, niin että filosofia palvelee ja rikastuttaa ihmiselämää ja ihmiselämä filosofiaa, kuitenkaan filosofian älyllisestä vakavastiotettavuudesta tinkimättä. Vakavastiotettavuuden vaatimus on ratkaisevan tärkeä, sillä kautta aikojen elämänfilosofia on nähty, silloinkin kun sitä on suvaittu, systemaattiseen filosofiaan nähden toisarvoiseksi. On kuitenkin puolustettavissa näkemys, jonka mukaan ei ole systemaattista filosofiaa ilman elämänfilosofiaa.

Vaadin elävältä elämänfilosofialta kolmea erityispiirrettä, joista syvennyn seuraavassa ensimmäiseen. Elämänfilosofian täytyy:

1) valaista filosofian ja ihmiselämän välistä suhdetta
2) jollakin tavalla selventää elämän ja elämän merkityksellisyyden käsitettä
3) käsitellä kärsimystä ja tarjota joitakin selityksiä kärsimyksen merkitykselle

Filosofia ja elämä?

On kohdattava kysymys filosofian ja elämän välisestä suhteesta. Kuinka filosofia suhtautuu inhimilliseen elämään, jota elää aina joku, joka on aina jonkun minän elämää ja joka on juuri niin rikas kuin ihmishistoria voi olla? Länsimaisen ajattelun sokraattiset lähtöoletukset kääntyvät päälaelleen Platonin filosofiassa. Platonista syntyy länsimaiseen itsetietoisuuteen halu tuntea todellisuus, tunkeutua läpi aistimusten harhan ja paljastaa maailman perimmäinen olemus. Faustinen halu tunkeutua todellisuuden olemukseen ohjaa suuria filosofeja Platonista Descartesiin ja Hegeliin, Hegelistä Nietzscheen ja Heideggeriin. Todellisuuden tunteminen on ollut filosofien tavoitteena silloinkin, kun ihmisten mahdollisuudet on todettu rajallisiksi: erilaisten skeptisten johtopäätösten kanssa ovat kamppailleet Hume, Kant ja Wittgenstein. Suurten filosofien valtavirrassa ehkä vasta Emmanuel Levinas haluaa jo lähtökohtaisesti eroon tästä pyrkimyksestä: filosofian ensimmäinen kysymys on eettinen, ääretön vastuu toista ihmistä kohtaan, ja todellisuuden tuntemista janoava filosofia laiminlyö tämän vastuun.

Tätä taustaa vasten ei liene yllättävää, että filosofian ja elämän yhteyden puolustajalla on suurempi joukko filosofisia vihollisia vastassaan kuin yhteyden kiistäjällä. Institutionalisoituessaan filosofia on hylännyt sokraattiset juurensa. En toivoisi, että elämänmakuisesta filosofiasta tulisi nykyajattelun paradigma – tämä ei ole realistisesti mahdollista eikä lopulta edes tavoittelemisen arvoista. Täysin vieraan ei elämänfilosofisen vireen pitäisi kuitenkaan länsimaiselle ajattelulle olla.

Yleensäkin omakohtaisuuden ihannetta ovat puolustaneet monet merkittävät ajattelijat, sellaisetkin, joiden emme yleensä katsoisi puolustavan filosofian ja elämän yhteyttä. Wittgenstein kirjoittaa Tractatuksen esipuheen ensimmäisessä lauseessa, että hänen kirjansa ymmärtävät ehkä vain ne, jotka ovat itse ajatelleet samat tai samanlaiset ajatukset.^[6] William James tulkitsee klassisessa pragmatistisessa tekstissään Philosophical Conceptions and Practical Results (1898) esimerkiksi Jumalan olemassaoloa käytännöllisesti kysymällä: "Millä tavalla [tämä käsite] tulee osaksi sinun omakohtaista elämääsi?"^[7] Nietzsche epäilee Iloisen tieteen esipuheessaan, "voiko ketään, joka ei ole elämässään kokenut jotakin samanlaista, ohjata esipuheilla lähemmäksi kirjan elämystä".^[8] Omakohtaisuuden tai autenttisuuden vaatimus löytyy husserlilais-heideggerilaisesta fenomenologiasta ja ranskalaisesta eksistentialismistakin.

Vaikuttaisi siis filosofisesti melko normaalilta puolustaa jonkinlaista omakohtaisuutta – että ajateltuja asioita ei käsitetä kylmästi filosofisin tuntosarvin, vaan aidon kriittisesti omakohtaiseen kokemukseen peilaten. Mutta mitä omakohtaisuus oikeastaan tarkoittaa? Ei vaadi juurikaan filosofisia ponnisteluja julistaa, että ajattelun tulisi olla omakohtaista, että tutkittavia ilmiöitä tulisi aina tarkastella kriittisesti omassa elävässä kokemuksessa, mutta moniko filosofi on lopulta valmis seuraamaan omakohtaisuuden vaatimusta loppuun asti? Otan esimerkin. Heideggerilainen fenomenologi tuntuu ajattelevan, että länsimaisen filosofian historia aina antiikista meidän päiviimme asti vaikuttaa siihen, millä tavoin oleminen voi ilmetä.^[9] Mutta miksei samalla logiikalla ajateltaisi, että myös yksityisen ihmisen henkilöhistoria vaikuttaa siihen, millä tavalla oleminen voi ilmetä? Ilmeneekö esimerkiksi kotijärvi kauniina ihmiselle, jonka läheinen ystävä hukkui järveen molempien ollessa lapsia? Henkilökohtaiset, kontingentit kokemukset muodostavat fenomenologiselle reduktiolle ja kohtalon omaksumiselle nähdäkseni paljon tunnustettua suuremman ongelman: olemisen paljastuminen sellaisenaan on mahdotonta, sillä todellisuuden fenomenologinen kohtaaminen on lopulta aina jollakin tavoin henkilökohtaisesti värittynyttä.

Kuinka siis filosofian ja elämän yhteys tulisi ymmärtää? Jokaiseen kysymykseen on kaksi vastausta. Filosofialla joko on yhteys elämään tai ei ole. Filosofia ja elämä on erotettu toisistaan melko jyrkästi muun muassa peirceläisessä pragmatismissa, loogisessa positivismissa sekä paljossa loogisesta positivismista kumpuavassa suomalaisessa filosofiassa. Jos filosofian ja elämän välillä taas nähdään yhteys, tämän yhteyden voi hahmottaa essentiaalisesti kahdella tavalla. Ensinnäkin voidaan ajatella, että filosofia ja elämä ovat kyllä dialogissa keskenään, mutta viimekätisesti tietyt filosofiset ongelmat tai ehkä kokonaiset filosofian tutkimusalatkin ovat elämästä erillään, ja niin muodoin elämänfilosofia muodostaa ikään kuin ylimääräisen kaistaleen teoreettisen filosofian ongelmien rinnalla. Teoreettinen filosofia ei tarvitse elämänfilosofiaa, eikä elämänfilosofia välttämättä tarvitse teoreettista filosofiaa. Tällaista näkemystä on kannattanut esimerkiksi Georg Henrik von Wright.^[10]

Mikä on toinen vaihtoehto?

Intiimi yhteys

Maltillinen käsitys filosofian ja elämän yhteydestä voi olla tieteellisesti perusteltu, mutta lopulta tällainen ajatus vesittää elämänfilosofian ja ehkä kaiken filosofian inhimillisen merkityksen. Entä jos filosofian ja elämän lokeroinnin sijaan osoittaisimme, millä tavoin kaikki filosofia on jollakin tavalla yhteydessä elämään? Teoreettisetkin filosofiset ongelmat ja niiden ratkaisut ovat inhimillisesti merkityksellisiä, sillä niissäkin tehdään taustaoletuksia, jotka palvelevat tiettyjä inhimillisiä päämääriä. Ymmärrän tämän pragmatismin johtoajatukseksi – tai tällaiseen filosofiakäsitykseen päädytään, kun emersonilais-jamesilaisesti tulkittu pragmatismi viedään loppuun asti. James kirjoittaa: "Jokaisessa aidossa metafyysisessä kiistassa on aina todella kyseessä jokin käytännöllinen ongelma – vaikka vain etäisesti."^[11]

Mikäli Jamesin ajatus otetaan kirjaimellisesti ja sen ymmärretään pätevän metafysiikan ohella kaikkeen muuhunkin filosofiaan, on pääteltävä radikaalisti: jokaisessa aidossa filosofisessa ongelmassa on taustalla jokin praktinen ongelma. Onko todella näin? Mikä praktinen ongelma on taustalla esimerkiksi kiistassa universaalien olemassaolosta? Tällaiseen kysymykseen ei ole tyhjentävää vastausta, mutta jamesilaisen käsityksen mukaan universaalien olemassaoloon uskovaa ohjaa jokin käytännöllinen motiivi, sanottakoon vaikka halu uskoa platonisen metafysiikan totuuteen ja pyrkimys tehdä todellisuudesta mahdollisimman helposti pureskeltava – yletön filosofinen spekulaatio on uuvuttavaa.

Jamesilainen pragmatismi johtaa uuteen ymmärrykseen filosofian ja elämän yhteydestä. Jos jokainen filosofinen kiista on piilevästi yhteydessä elämään, niin päteekö myös kääntäen, että jokainen elämän asia on yhteydessä johonkin filosofiseen pulmaan? Loogisesti tämä ei vaikuttaisi seuraavan Jamesin ajatuksesta, mutta kuitenkin voidaan puolustaa käsitystä, jonka mukaan jokaiselle elämän asialle on löydettävissä filosofinen merkitys tai tulkinta. Tällaista näkemystä kaikkien asioiden merkityksellisyydestä ovat kannattaneet nähdäkseni ennen muita Emerson ja Nietzsche. Emerson julistaa puheessaan The American Scholar: "ei ole yhtään faktaa, ei tapahtumaa yksityisessä historiassamme, joka ei ennemmin tai myöhemmin kadottaisi tahmeaa, velttoa muotoaan, ja hämmästyttäisi meitä kohoamalla ruumiistamme taivaanlaelle."^[12] Emersonilaisen näkemyksen mukaan kaikki elämän ilmiöt ovat potentiaalista käyttövoimaa teoreettisten ongelmien valaisemisessa. Tällainen käsitys on perustelultaan eettinen: jos jokainen teoreettinen ongelma on yhteydessä elävään elämään, niin löytämällä vastaavasti jokaisesta elämän ongelmasta yhteys teoreettisiin kysymyksiin maksimoidaan elämän merkityksellisyys. Toisaalta perustelu on "metafyysinen", sillä maksimoitaessa elämän merkityksellisyys maksimoidaan samalla inhimillisen todellisuuden, minun elämäni, ymmärrys.

Emersonin käsityksen mukaan elämä ja filosofia ovat toisiinsa yhteydessä huomattavasti von Wrightin näkemystä radikaalimmalla tavalla. Emersonilais-pragmatistisen käsityksen mukaan elämänfilosofia ei ole oheistoimintaa vakavasti otettavan systemaattisen filosofian rinnalla, vaan elämän kysymykset läpäisevät kaikkia filosofisia ongelmia. Tämä ei tarkoita, että filosofiasta tulisi sinänsä vähemmän objektiivista tai tieteellistä. Päinvastoin: filosofiset teoriat voivat säilyttää koskemattomuutensa, ja niiden ansioista voidaan kiistellä objektiivisin argumentein. Tämän lisäksi teorioille (siis kaikille teorioille) voidaan antaa sellainen tulkinta, joka rakentaa niistä sillan, analogian tai allegorian, minun elämääni. Tällaiset pragmatistiset tulkinnat voivat olla osa teorioiden objektiivista arviointia.

Otan esimerkiksi laajennetun tulkinnan Kantin transsendentaalisesta idealismista. Kantilaisen metafysiikan "kopernikaaninen käänne" kiteytyy näkemykseen, jonka mukaan maailma ei yksin määritä havaintojamme, vaan ihmismielessä on muotoja ja rakenteita, jotka aina ja väistämättä muokkaavat havaintojamme.^[13] Ensinnäkin jäsennämme havainnointiamme aina ajassa ja paikassa; lisäksi ihmisymmärryksessä on kokemusta jäsentäviä kategorioita, joita Kant nimeää kaksitoista.^[14] Kantin ajatus on mullistava: koemme muotojen ja kategorioiden kautta nimenomaan maailman objektit eli objektiivisen maailman. Romantikkojen jalanjäljissä ajatus transsendentaalisista kokemuksen mahdollisuusehdoista on laajennettavissa kattamaan muutakin kuin muuttumattomat ymmärryksen kategoriat. Inhimilliset tunteet tai mielikuvitus muodostavat kategorioiden tavoin reunaehdot sille, millaisena maailman voi kokea. Ja tässä on yhteys transsendentaalisesta idealismista elämään: riippuu ihmisestä itsestään, esimerkiksi hänen tuntemisen tai mielikuvituksen kyvyistään, voiko maailma ilmetä hänelle kaikessa rikkaudessaan.

Toinen esimerkki on ensimmäistä mutkikkaampi. Esitetään ensinnäkin metafyysinen kysymys: mikä on minä tai itse? Tähän kysymykseen voidaan antaa metafyysinen vastaus, esimerkiksi: itse on aina suhteessa toisiin, mutta kuitenkin itse on itsenäinen. Vastausta tutkittaessa siirrytään pian etiikan alueelle, niin kuin seuraavassa eettis-metafyysisessä päätelmässä: minä voi epäonnistua olemaan itsenäinen – suhteessa toisiin voi olla aito tai epäaito. Tämän voi kääntää puhtaammin eettiselle kielelle: ollakseen itse on omaksuttava toisten ajatukset ja tunnistettava oma äänensä. Tämä on emersonilaisen itsenäisyyden (self-reliance) ydin. Itsenäisyydestä voidaan johtaa konkreettinen eettinen imperatiivi: minun on oltava minä, kuultava itseäni, lopulta en voi tinkiä tästä. Ja tästä päädytään johonkin konkreettiseen tekoon, jossa ihminen tottelee itseään toisten halveksuntaa kaihtamatta: esimerkiksi kävisi Emersonin ero papinvirasta tai Noran lähtö Helmerin luota Ibsenin Nukkekodissa. Näin "teoreettinen" ongelma itsestä ja itsen suhteesta toisiin kietoutuu minun elämääni ja ohjaa minua elämäni valinnoissa. Lopulta minun on esitettävä kysymys itselleni: kuinka tämä kaikki vaikuttaa minun elämääni? Mitä pitäisi tehdä? Kuka olen? (Ks. taulukko.)

Tällaisen filosofian ja elämän yhteyden tulkinnan mukaan kaikkia abstraktiotasoja voidaan käsitellä myös itsenäisesti, mutta yhdessä käsiteltynä tasot vasta saavat inhimillisen merkityksensä. Metafyysistä kysymystä siitä, mitä on itse ja mikä on itsen suhde toisiin, ei voida esittää irrallaan eettisistä implikaatioista. Jos siis metafysiikalla on yhteys elämään, miksi emme kirjoittaisi tätä yhteyttä auki? Emersonilainen elämänfilosofian ymmärrys palvelee abstraktien käsitysten tulkintaa ja selventämistä sekä antaa ihmiselle moraalisia tienviittoja.

Suuntaviivoja

Olen hahmotellut uutta ymmärrystä elämänfilosofiasta, joka ymmärtää elämän aina ihmiselämäksi ja joka valottaa erityisesti elämän ja filosofian välistä suhdetta. Näkökulmalle on kolme perustelua. (1) Elämänfilosofiasta on tullut akateemisille filosofeille lähes tyhjä käsite, joka ei tarkoita joko mitään tai jotakin lähtökohtaisesti kyseenalaista. (2) Filosofian nykykeskusteluissa on monia keskeisiä filosofisia suuntauksia, joita uusi elämänfilosofian käsite voisi selventää; tällaisia ovat muiden muassa fenomenologia, eksistentialismi, hermeneutiikka ja pragmatismi. (3) Filosofisten käsitteiden elämänfilosofinen tulkinta voisi ratkaisevasti selventää vaikeita käsitteitä sekä antaa filosofisille käsityksille inhimillisen merkityksen.

Näin suppea essee ei voi olla kattava tutkimus edes tarkoin rajatusta aiheesta. Uusi elämänfilosofia käsittää monia filosofisia ongelmia, joita en ole tässä tekstissäni pohtinut. Yksi keskeinen kysymys koskee yleensäkin elämää ja elämän merkityksellisyyttä: mikä on elämän merkitys ja sisältö, onko elämällä merkitystä? Tähän kytkeytyy kysymys kärsimysten merkityksestä ja yleensäkin kärsimyksen ongelma. Jos olemme filosofeina kiinnostuneita elämästä ja elämän merkityksellisyydestä, on meidän kohdattava myös kysymys kärsimyksestä, sillä kärsimys en eräänlainen raja ja uhka elämän merkityksellisyydelle. Jos elämällä onkin merkitys, ehkä on kärsimystä, jolla merkitystä ei ole. Jos taas on jollakin tavoin osoitettavissa, että kärsimyksellä on merkitys, niin ehkä elämälläkin on.

Uusi elämänfilosofia voisi samalla olla vastalääke väitetysti kaikkialle pesiytyneeseen post(post)modernismiin, jonka mukaan kaikki suuret kertomukset ovat kuolleet ja on enää erilaisia ihmisten tekemiä valintoja ja sitoumuksia arvojen kaaoksessa. Elämänfilosofiassa filosofialla on elävä perusta, elämä. Filosofian ja elämän yhteyden tutkiminen on kaikelle ajattelulle vaikea vaatimus, mutta tätä vaatimusta ei mikään elämänmakuinen filosofia voi täysin kiertää. Miksi sitten elämänfilosofia ei elä? – koska traditioiden täytyy kuolla ennen kuin ne voivat elää ja kulkeutua eteenpäin. Miksi elämänfilosofialla ei elä? – en tiedä, en ole kokeillut.^[15]