PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 14.8.2007

Antti Virnes

Mitä tarkoitetaan, kun puhutaan elämänfilosofiasta?

Kaikkialla, missä filosofit ja muut intellektuellit kokoontuvat &ndash alakuppilassa, vehreissä puistoissa, kapakoissa, painiseurojen hämärissä &ndash käydään vilkasta keskustelua elämänfilosofiasta, sen tarpeellisuudesta ja mahdollisuuksista. Elämänfilosofian käsite kaikkine hehkuttavine ja pejoratiivisine sivumerkityksineen on kuitenkin sen verran epämääräinen ja laaja, että lienee paikallaan hieman valottaa ja avata sen monia ulottuvuuksia. Tässä puheenvuorossa lähestyn aihetta jonkinlaisen diskurssianalyysin kautta ja pyrin selvittämään, millaisia käsityksiä elämänfilosofiaan liitetään tamperelaisessa älyllisessä keskustelussa. Sanomattakin lienee selvää, että kyseessä on pikemminkin keskustelua selventävä ja herättävä hahmotelma kuin määritelmäyritys.

"Sanokaa ei akateemisuudelle!"

Useimmiten elämänfilosofia nähdään ainakin sen puolustajien keskuudessa jonkinlaisena vastakohtana tai jopa vihollisena niin sanotulle akateemiselle filosofialle, jota ajatellaan liiaksi abstrahoituna, kuivana ja todellisia filosofisia ongelmia välttelevänä puuhasteluna. Ajatellaan, että yliopistoissa tehtävä filosofinen tutkimus on pääasiassa tarkasti rajattuihin, miltei erityistieteellisiin kysymyksiin keskittyvää ja sitä kautta turhanpäiväistä. Ammattifilosofit porvarillisesti kuluttavat aikaansa voimattomina tai haluttomina ratkaisemaan elämän piinaavia kysymyksiä. Toisaalta filosofian opiskelua nyky-yliopistossa ei aina koeta sivistävänä tai moraalisesti kasvattavana, vaan eräänlaisena älyllisenä versiona kapitalismin logiikasta: palkaksi läpikahlatuista sivumääristä tai kuunnelluista monologeista saa opintopisteitä.

Elämänfilosofian kannalta akateemisessa filosofiassa ongelmana ovat paitsi perinteiset analyyttisen filosofian helmasynnit, myös eritoten klassikoihin ja niin sanottuun mannermaiseen perinteeseen liittyvä filosofinen eksegetiikka. Tutkimuksessa ollaan kiinnostuneempia ajattelijoiden ja ideoiden oikeista tulkinnoista kuin niiden soveltamisesta havaittuihin tosielämän ongelmiin. Populaarimpi ja epä-älyllisempi versio tästä akateemisuuden vastaisesta argumentistahan on kuuluisa "miksi ei ajatella omilla aivoilla". Filosofinen eksegetiikka on varmasti kaikkien mielestä jossain määrin paikallaan, jotta mitään edistystä ajattelussa voitaisiin edes saavuttaa. Jätän tässä kuitenkin ottamatta kantaa ortodoksiakeskustelujen tarpeellisuuteen.

Akatemian vastaisku: epämääräistä ja romanttista höpinää

Tarkasti asetettujen kysymysten ja kielellisen oikeamielisyyden nimiin vannovien on kuultu syyttävän elämänfilosofiaa ja sen kannattajia epämääräisyydestä: ei tiedetä mistä puhutaan, ei olla perehdytty siihen, mitä ongelmasta on aiemmin sanottu, teknisiä termejä käytetään väärin yleistermeinä et cetera. Radikaalein ja ainakin historian lehdiltä usein luettu tulkinta tästä syytöksestä on, ettei elämänfilosofia ole filosofiaa lainkaan, vaan runoutta ja romanttista höpinää. Vahvimpia tulkintoja harvemmin Tampereella ainakaan selväpäisten suista kuulee, mutta maltillisemmin tässä vastaväitteessä on varmasti perää: elämänfilosofian harjoittajat luullakseni harvemmin käyttävät aikaa käsiteanalyysiin tai argumenttien hiomiseen ja kohdistamiseen. Puhutaan olkiukoille, heitellään teesejä ilmaan minkä ehditään.

Entäpä perinne?

Kuten tunnettua, tiettyjä kanonisoituja ajattelijoita on tapana kutsua elämänfilosofeiksi, joko sisällön tai tyylin puolesta. Onhan esimerkiksi monille esisokraatikoille ja hellenistisen ajan filosofeille tyypillistä kirjallisen muodon halveksuminen tai käyttämättä jättäminen ja filosofian harjoittaminen keskustelutilanteessa &ndash sanalla sanoen filosofian eläminen. Tyylillisesti voisi tuon ajan elämänfilosofien kuumiksi nimiksi mainita vaikkapa Diogenes Sinopelaisen tai itsensä Sokrateen. Mitä ajattelun varsinaisiin sisältöihin tulee, varmasti on jokseenkin korrektia laskea vaikkapa stoalaiset tai epikurolaiset elämänfilosofian kaanoniin, sillä heidän ajatuksillaan on ollut hyvin huomattava kulttuurillinen merkitys historian saatossa. Stoan oppeja noudattavat muutkin kuin ammattifilosofit. Sama pätee toki esimerkiksi suureen osaan Intian klassisesta filosofiasta.

Modernin aikakauden puitteissa elämänfilosofeiksi lasketaan usein sellaisia nimiä kuin Schopenhauer, Emerson, Nietzsche, Kierkegaard ja eksistentialistit, varmasti perustellusti. Voidaanhan vaikkapa Nietzschen aforistiikka lukea olkiukoille puhumiseksi ja teesien heittelyksi. Kierkegaardin ja muiden eksistentialistien pohdinnat nousevat mitä voimakkaimmin arkielämän kokemuksista, kuten ahdistuksesta tai uskonkriisistä, joten mistäpä muusta olisi kyse kuin elämänfilosofiasta?

Voidaan silti huomauttaa, että puhe elämänfilosofian perinteestä tai kaanonista on harhaanjohtavaa, jopa perverssiä. Eikö kanonisointi johda jossain vaiheessa filosofiseen eksegetiikkaan ja ortodoksiakiistoihin, yhtä lailla elämänfilosofien kuin muidenkin klassikoiden kohdalla? Näinhän on käynytkin esimerkiksi silloin, kun Nietzscheä ihannoivat humanistit ja vasemmistoajattelijat ovat kaivautuneet lähteilleen karistaakseen natsisyytökset, tai silloin, kun ateistit yrittävät pitää kiinni uskonnollisen Kierkegaardin relevanssista. Laajemminkin on syytä pohtia, onko elämänfilosofialla ainakaan tältä katsantokannalta lopulta mitään sen kummempaa annettavaa pohdiskelevalle ihmiselle kuin muullakaan filosofialla, esimerkiksi analyyttisellä kamalla.

Kokemuksellisuus ja hengen palo

Karrikoiden voidaan väittää, että siinä missä akateeminen tai analyyttinen filosofia on luettua, elämänfilosofia on koettua. Siis jotain hyvin sytyttävää, inspiroivaa, miltei uskonnollis-mystisiä sävyjä kokijassaan herättävää. Gnoosista, ei epistemeä. Ihmetystä ja rakkautta, mitä kenties muinaiset kreikkalaiset hakivat. Tällöin elämänfilosofia olisi filosofointia, ei filosofologiaa, tietty ajattelemisen tai maailman kokemisen tapa, hengen paloa. Elämänfilosofia tulisi myös lähelle uskonnollista kokemusta ja runoutta, mutta analogia nähtäisiin positiivisemmassa ja jalommassa valossa kuin syytettäessä elämänfilosofiaa "käsiterunoudeksi". Voidaan väittää, että tämäntapaiset kokemukset &ndash joko arkielämän pyörteissä tai kirjan ääreen syventyneenä &ndash herättävät (ovat herättäneet) monessa ihmisessä filosofisen kiinnostuksen kipinän. Onko tällainen villi ja vapaa, kokemuksellinen mutta valitettavan epämääräinen filosofoinnin tapa juuri se, mitä laaja yleisö filosofialta toivoo? Mikäli näin on, elämänfilosofialla voisi olla yllättävää tiedepoliittista potentiaalia, kunhan demarkaatio-ongelman pohdiskelut jätetään sivuun.