PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 14.8.2007

Mikko Muilu

Tyhjyyden läteillä

Jos filosofian tulee kohdistua rajoille, vaatii elämänfilosofia keskittymistä elämän rajoille. Tällaisen tavallisen tapakristityn mielestä elämällä on vain yksi raja. Kuolema.

Kuolemasta on vaikea sanoa mitään kovin asiallista. Mahdollisesti joskus on ollut toisin. Poppamies on rummuttanut nahkakalvoista rumpua, syönyt sieniä, langennut loveen, herännyt ja kertonut, mitä tapahtuu ja miksi. Meille raja on ylittämätön ja tie absoluuttiseen tuhrittu tukkoon.

Kuitenkin Michel Foucault kirjoittaa:

"Ensimmäisiä suuria yllätyksiä yhteiskunnassa, joka oli ottanut tehtäväkseen elämän ohjaamisen, oli määrätietoinen pyrkimys kuolla."

Foucault perustaa selityksensä hallintatavan muutokseen. Ennen valta alamaiseen tarkoitti sitä, että jollakin (suvereenilla) oli oikeus tappaa ja antaa elää. Ihmiset elivät jatkuvan kuolemanpelon alla. Sittemmin vallan ensisijaisena päämääränä on ollut turvata elämä. Ohjata sitä sen viimeistä piirtoa myöten.

Asia on usein laitettu sekularisaation piikkiin: Ennen saatettiin ajatella, että valta kattaa paitsi elämän, myös kuoleman. Kuolemaa saattoi ehkä pitää initiaatioriittinä, jossa ihminen jättää tamänpuoleisen alamaisuuden ja siirtyy tuonpuoleisen ruhtinaan palvelukseen. Hallintamentaliteetin kohdistuminen elämään sen sijaan, että se pyrkisi turvaamaan ihmisen elämää tuonpuoleisessa, merkitsee silloin sitä, että kuolemasta tulee vallan raja.

Nykyään poliittisen vallan kohteena eivät entiseen tapaan ole ihmiset ja alueet, vaan asiat, mitattavissa olevat suhteet. Sellaisia ovat esimerkiksi syntyvyys, kuolleisuus, kansanterveys, rikollisuus, asuminen, koulutustaso, eliniän odote... Tilastoinnin mahdollistivat 1700-luvun puolivälistä rajusti kehittyneet tieteet: tilastotiede, väestötiede, lääketiede, taloustiede ja biologia. Ne sitten tuottavat tietoa, joka koskee meitä kaikkia, muttei ketään erikseen. Tulokseksi saadaan joukko keskimääriä, joihin rinnastuen olisi hyvä pystyä olemaan, jotta elämä olisi turvallista ja hallittua.

Tämä kaikki rajoittuu kuolemaan. Kuolema panee limitit. Kuitenkin juuri kuolema saa erityisaseman. Sen merkitys tiivistyy siinä, kun ihminen "löytää itsensä". Kuolema on jotain, missä ei ole keskimääriä, missä hän ei vertaudu mihinkään. Kuoleman merkitys on osapuilleen samaa kuin erottelu yksityiseen ja julkiseen. Samaa kuin "taiteellinen" pako keskimäärien täyttämästä maailmasta. Kuolema on yksityinen alue, jonne elämään kohdistuva ja sitä hallinnoiva valta ei ulotu. Näin morbidi tunnelma tuli yllättäen tärkeäksi.

On kai syytä katsoa myös eksistentialistien suuntaan. Oleellistahan juuri siellä lienee individuaalisen ajattelun ja maailman, yksityisen ja julkisen suhde. Eksistentialisti on synkkä ja lähtee liikkeelle tunnustuksesta, ettei ymmärrä elämää. Hän tuntee tyhjyyden sisässään. Mitä mieltä missään on? Ajatus kyseenalaistaa syventyessään kaiken, vastauksitta. Lopulta eksistentialisti tajuaa, että hänen on mahdotonta olla sinut maailman kanssa. Esineet ovat vieraita, ihmiset inhottavat eikä hän ymmärrä edes itseään.

Ihminen etsii ja maailma kieltää vastaukset. Konfrontaatio.

Vaihtoehtoja lienee ainakin kaksi:

a) Kärsimys ja inho täytyy kestää. Tässä kuitenkin esitetään teesi "nauti siitä mistä kärsit". Sille ei tunnu olevan muuta pohjaa kuin hatara viittaus inhimilliseen arvokkuuteen. Miksei yhtä hyvin arvokasta olisi naurettavasta pikkusodasta luopuminen.

b) Kärsimystä täytyy paeta, kenties uskonnolliseen lohtuun tai itsemurhaan. Tätä on kai pidettävä epäfilosofisena ratkaisuna, koska silloin ihminen jättäytyy pois konfrontaatiosta, hylkää absurditeetin ja menettää arvonsa.

Lienee niin, että vain luopuminen kaikesta tulevaisuutta koskevasta kelpaa eksistentialistille. Ettäkö toivottomuus kääntäisi ihmisen nykyisyyteen ja vapauttaisi itselleen?

Foucault'n mukaan yksilöllisyyden moderni kokemus nousee esiin samaa jalkaa kuoleman kanssa. Freudin kaltaisten ajattelijoiden kautta myös kuoleman yksityiset kasvot muuttuvat yleisiksi. Kun ihmiset kutsutaan sohvalla kuiskuttelun diskurssissa tunnustamaan kuolemalle omistamiaan merkityksiä, he luovat samalla puhetta – valtaa – siellä, missä sitä ei pitänyt olla. He tulevat määritelleeksi alueen, jonka piti olla pimeä. Niin kutsuttu yksilö korvautuu hoiva-ammattien ja elämyspajojen asiakkuuksilla. Ainoa elämää merkityksellistävä elementti on ahdistus.

Käännetäänpä huomio elämään. Emmehän kuitenkaan voi muuta, kuin vaatimuksitta huolehtia arkisista velvoitteista ja yrittää sopeutua. Päämääränä on, että edes tämä pysyy hallinnassa. Ympäröivät ihmiset täydentävät hienovaraisesti toiminnan rajoja. Käytös on ennustettavaa ja yhdenmukaista, jotta kaikki tietäisivät, mitä seuraavaksi tapahtuu. Riskejä ei ilmene. Kaikki motiivit ovat vaarallisia ja johtavat ihmisen mihin tahansa.

Nyt syödään kasviksia ja juustoa ja pysytään dieetillä. Kuntoillaan. Veren pitää juosta, lihan ja litkujen olla kohdallaan, penkistä nousta 1,3 kertaa oma paino ja 3000 metriä ylittyä Cooperin testissä. Luonto pelastuu kun ajaa polkupyörällä ja äänestää vihreitä. Kalastaa ei kehtaa. Ei survoa edes matoa koukkuun. Metsästää ei saa, eikä osaa. Ei edes susia, vaikka sudet ovat villejä.

Jos itse on villi ja vapaa, on sitä alkoholin avulla lähibaarin tupakkakarsinassa ja vain, jos valtio ja poliisi vahtii. Muut huumeet eivät käy, koska niiden tajuntaa muuttava vaikutus on liian arvaamaton. Seksi tulee lopettaa tai ainakin rajoittua vakinaissuhteeseen. Oikeastaan pitäisi rajoittua homoerotiikkaan, koska kahden eri sukupuolen välinen kaunis asia on aina niin ristiriitaista ja hankalaa. Tietysti sopii, jos tyytyy oikeaan käteensä. Ja tappelu pois. Kukaan ei paini tai edes korota ääntään.

Seksiä ja tappamista voi katsoa telkkarista. Kuvat eivät ahdista vaan tekevät olon turvalliseksi. Ihminen kuolee heti, kun luoti osuu, eikä inhottaviin tulehduksiin. Kipua ei tunneta, eikä sankareihin osu. Väillä katsotaan tamponimainoksia ja kummastellaan, kuinka paljon sinistä lientä niihin mahtuu. Sitä paitsi hiusvärimainosten mukaan olen sen arvoinen. Siis sen.

Luoja meitä auttakoon. Yksikään siniviherhallitus ei sitä tee.