PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 14.8.2007

Janne Alaloukusa

Arvio John Rawlsin kosmopoliittisesta oikeudenmukaisuusutopiasta

John Rawls, Kansojen oikeus (The Law of Peoples, 1999)
Suom. Leo Näreaho. Gaudeamus, Helsinki 2007.

John Rawlsin (1921–2002) uutukaisen suomennoksen nimestä saattaisi päätellä, että siinä käsitellään kansojen oikeutta kansainvälis-oikeudellisesta näkökulmasta. Onneksi tai epäonneksi oikeusteoriasta hyvin vähän kiinnostuneet Rawls-tutkijat ja -harrastajat voivat kuitenkin huokaista helpotuksesta, sillä kyseisessä teoksessa pikemminkin laajennetaan Rawlsin yhteiskuntafilosofisten teemojen mittasuhteita valtion sisäisestä perspektiivistä valtioiden välisiin mittasuhteisiin, kuin sukelletaan valtiosopimuspykälien sisälle. Teoksen kantavana ajatuksena on luoda hahmotelma ns. realistisesta utopiasta, joka on eräänlainen omintakeinen filosofinen työkalupakki kansainvälisen oikeuden ja kansainvälisen politiikan perinteikkäälle työmaalle.

Teoksen eräänä keskeisenä tavoitteena on jatkaa Immanuel Kantin valistunutta ajattelua foedus pacificumista eli rauhanliitosta, jota hän hahmotteli teoksessaan Ikuiseen rauhaan (Zum ewigen Frieden, 1795). Kantin ajattelun taustalla on maailmanrauhan tavoite: kuinka saavuttaa universaalisti kestävä rauha maailman kansojen välille. Rawls tulkitsee teoksessaan Kantia niin, että perustuslaillis-demokraattisten kansakuntien yhdessä yhteiskuntasopimushengessä sopima kansainvälinen sopimus kansalaisten vapauksien noudattamisesta takaa kyseisen tavoitteen saavuttamisen parhaiten (s. 21–22).

Rawlsin mukaan siis tällaisen "rauhansopimuksen" noudattaminen on tehokkainta, kun sopimusosapuolet täyttävät modernin (länsimaisen) oikeusvaltion minimivaatimukset edellyttäen, että kyseinen sopimus on tehty ilman omien reaalipoliittisten tavoitteiden ajamista rawlsilaisesti "tietämättömyyden verhon" takana. Rawls jatkaa rauhanajattelua kantilaisessa hengessä ja päätyy lopulta pitämään tavoiteltavimpana "realistisena utopiana" sellaista tilannetta, jossa tasavertaiset demokraattiset valtiot yhteistuumin sopivat sodan välttämisestä toistensa välillä. Vain itsepuolustustarkoituksessa käyty sota on sallittu, ja silloinkin vain oman valtiollisen itsenäisyyden säilyttämisen mitoissa. Voimien tasapainoon perustuvaa rauhaa Rawls pitää vain modus vivendinä eli ns. toistaiseksi vallitsevana tasapainotilana (s. 59, 122–125).

Teos koostuu kahdesta osasta: ensimmäinen osa muodostuu edellä tarkastellusta kansojen oikeuden filosofoinnista, toisessa Rawls puolustaa ajatusta nk. julkisesta järjestä. Jälkimmäisenä mainittu essee "Julkisen järjen puolustus" on julkaistu alun perin erillisenä kirjoituksena, mutta se liittyy kuitenkin Rawlsin mukaan ajatuksellisesti niin tiiviisti kansojen oikeus -kirjoituksen tematiikkaan, että hän liitti ne yhdeksi kokonaiseksi teokseksi. Esseen pohjalla on ajatus tarkastella demokraattisia vapauteen vannovia valtioita suhteessa muihin valtioihin. Vallitsevassa maailmanpoliittisessa tilanteessa on väistämätön tosiasia, että kaikki valtiot eivät voi toimia demokraattisen yhteiskuntarakenteen edellyttämällä tavalla, joten on siis aivan aiheellista ottaa konfliktintutkimuksen keskiöön mukaan sellaisiakin valtioita, jotka ovat järjestyneet eri tavoilla.

Rawlsin teoretisointi on realistisen utopistista. Hänen "ideaaliteoriansa" muodostaa teoksen utopistisen aineksen. Siinä rauhaa lähdetään muodostamaan ideaaleista olosuhteista: "kelvolliset" (decent) kansat ja valtiot toimivat vapausperiaatteen mukaisesti. "Ei-ideaali teoria" on realistisempi kuin edellinen, sillä siinä otetaan huomioon sellaisetkin kansat ja valtiot, jotka ovat sotien ja diktatuurin rasittamia. Opin mukaan täällä ei siis ole vain kelvollisia kansakuntia, vaan myös lainsuojattomia valtioita ja ongelmaisia yhteiskuntia, sekä hyväntahtoisia absolutistisia yhteiskuntia (s. 116–120). Tästä huolimatta tällaistenkin valtioiden välille pitäisi pystyä muodostamaan rauha. Tätä varten tarvitaan ihmisoikeuksien kunnioittamista reilun pelin hengessä – erityisesti tasa-arvon noudattamista ja "kaikenlaisten oppien suvaitsemista" (s. 217).

Leo Näreahon suomennos on onnistunut hyvin. Missään vaiheessa ei herää kyltymätöntä tarvetta lähteä tarkistamaan, mitä alkuperäiskielellä samasta asiasta on sanottu. Hän on myös liittänyt suomennoksen perään sulkeisiin alkuperäistekstin käsitteen, jos se on ollut tulkinnanvarainen tai kontekstuaalisesti ilmeisen poikkeuksellinen. Tämä on omiaan turvaamaan pelkkää käännostä lukevan lukijan mielenrauhan. Kiittää täytyy myös teoksen lopussa olevaa Juha Sihvolan lyhyttä Rawls-artikkelia, joka tiivistää Rawlsin yhteiskuntateorian erinoimaisesti juuri tätä teosta silmälläpitäen.