PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 14.8.2007

Riina Simonen

Onko eläimillä oikeuksia?

Eläinten oikeudet on melko uusi tutkimusalue filosofiassa, eikä eläinoikeusfilosofiaa opeteta oikeastaan lainkaan Suomen yliopistoissa. Eläinten oikeuksista ei ole helppo puhua, koska eläinten hyväksikäyttöä pidetään yhteiskunnassamme itsestäänselvyytenä. Suurin osa ihmisistä suhtautuu kuitenkin myönteisesti eläinsuojeluun, sillä eläinsuojelu ei vaadi eläinten hyväksikäytön lopettamista. Eläinsuojelija voi olla vaikkapa ihminen, joka hoitaa hylättyjä kissoja ja syö eläinkunnan tuotteita, mutta luomuna. Suomen tunnetuin, jo edesmennyt eläinsuojelija Anja Eerikäinenkin söi lihaa, joskin kieltäytyi broilerin lihasta tehtyään tarkastuksia esimerkiksi broilerinkuljetusautoihin. Monet eläinsuojelijat käyttävät paljon energiaa eläinten hyvinvoinnin lisäämiseksi, mutta eivät näe perimmäistä filosofista ongelmaa eläinten käyttämisessä kuten eläinoikeusihmiset näkevät. Onko eläimillä oikeuksia, ja mitä ne voisivat olla?

Eläinten oikeuksista puhuvat leimataan usein naiiveiksi ja sentimentaalisiksi ihmisiksi, jotka ovat irtautuneet luonnosta ja luonnollisesta elämästä. Täytyy muistaa, että aikoinaan myös naisten ja mustien oikeuksien puolesta puhuvia on pilkattu ja heidän ajatuksiaan on vähätelty: "Naisillako muka pitäisi olla äänioikeus?", "Neekereillekö muka kansalaisoikeudet?" Nyt tuo vähättely tuntuu naurettavalta ja silloisten toisinajattelijoiden ajamat asiat itsestäänselvyyksiltä. Myös eläinoikeusfilosofiaan pitäisi suhtautua vakavasti ja avoimin mielin. Ehkä viidenkymmenen tai sadan vuoden kuluttua nykyistä tapaa käyttää eläimiä pidetään brutaalina ja järkyttävänä. Lisäksi eläinten massamittainen hyväksikäyttö on aiheuttanut ympäristöongelmia, joihin myös olisi reagoitava mahdollisimman pian.

Eläinoikeusajattelun historiaa

Länsimaisen eläinoikeusajattelun juuret ulottuvat antiikin aikaan. Jo Pythagoras pidättäytyi lihan syömisestä eläinten sielullisuuteen vedoten. Jokaisen sielullisen eläimen syöminen olisi murha, sillä sielut vaeltavat elävästä olennosta toiseen. Pythagoralaisista vaikutteita saanut Empedokles vastusti lihan syömistä ja eläinten käyttämistä uskonnollisissa menoissa sekä sielullisuuteen että julmuudesta pidättäytymiseen vedoten. Plutarkhos puolestaan kirjoitti teoksen De sollertia animalium (suom. Lihansyönnistä), jossa hän perusteli kasvissyöntiä sekä eettisillä että terveydellisillä syillä. Tunnettu teos on myös Porfyriuksen 200-luvulla kirjoittama Pidättäytyminen sielullisten olentojen syömisestä, jota myydään paljon nykyäänkin.

Kristinuskon myötä eläinoikeusajattelu taantui, sillä se nostaa ihmisen lajina muiden yläpuolelle. Raamattua tulkittiin yleensä siten, että ihmisellä on rajaton käyttöoikeus maapallon muihin lajeihin ja luonnonvaroihin. Vaikka keskiajalla kasvissyöntiä harrastettiin joissakin luostareissa, se liitettiin lähinnä paastoamiseen ja askeettiseen elämäntapaan.

Renessanssin aikaan antiikin tekstit nousivat uudelleen kiinnostuksen kohteiksi ja kasvissyönti sai kannattajia. 1400-luvun kuuluisin kasvissyöjä oli Leonardo da Vinci. Renessanssi korosti harmoniaa, johon kuuluu myös eri lajien harmoninen rinnakkainelo. Valistuksen myötä kasvissyöjiksi ryhtyivät esimerkiksi englantilaiset kirjailijat Milton ja Pope, ranskalaiset filosofi-kirjailijat Voltaire ja Rousseau, ruotsalainen luonnontieteilijä Linné ja yhdysvaltalainen luonnontieteilijä ja valtiomies Benjamin Franklin. 1700- ja 1800-luvun romantikot, kuten runoilija Percy Shelley, korostivat luontoa ja tunteita. Shelley esitti, että kasvissyönti auttaisi paitsi luontoa, myös köyhiä ihmisiä. Ihmisten välinen solidaarisuus kasvissyönnin syynä on siis jo romantiikan ajan peruja.

Vasta 1800-luvulla kasvissyönti alkoi yleistyä. 1800-luvun kuuluisia vegetaristeja olivat mm. Darwin ja Tolstoi. Pasifismia ja kasvissyöntiä kannattavaa aatetta alettiin kutsua tolstoilaisuudeksi, ja aate alkoi levitä intellektuellien piireistä tavallisen kansan pariin. Tiettävästi ensimmäinen kasvissyöntiä eettisin perustein ajava yhdistys perustettiin Saksaan vuonna 1842, ja pian yhdistyksiä perustettiin ympäri Eurooppaa. Suomeen yhdistys perustettiin vuonna 1913.

Ensimmäinen täysin vegaanista elämäntapaa ajava yhdistys, The Vegan Society, perustettiin Englannissa vuonna 1944. Samoihin aikoihin gandhilaisuus nousi tunnetuksi länsimaissa: Gandhi kannatti veganismia osana väkivallatonta elämäntapaa. 1900-luvun kuuluisista kasvissyöjistä mainittakoon lisäksi Albert Einstein.

Suomessa kasvissyönti tuli tunnetuksi jo tolstoilaisuuden myötä, mutta yleistyi vasta 1960- ja 1970-luvuilla. Veganismi rantautui Suomeen 1990-luvulla uudenlaisen eläinoikeusajattelun myötä. Vegaaniliitto perustettiin vuonna 1993, Oikeutta Eläimille pari vuotta myöhemmin. Sitä ennen Suomessa oli toiminut pelkästään eläinsuojeluyhdistyksiä. 1990-luvulla Suomea järkyttivät myös eläinten vapautusiskut. Seuraavaksi kerron nykyaikaisesta länsimaisesta eläinoikeusajattelusta.

Eläinoikeusfilosofiaa

Eläinetiikka keskittyy eläinten moraalisen arvon pohtimiseen ja tutkii ihmisen suhdetta muihin eläimiin moraaliselta kannalta. Eläinetiikka on käytännöllistä etiikkaa, joka keksittiin nykymuodossaan 1970-luvulla. Ensimmäisten eläinetiikan tutkijoiden tarkoituksena oli saada eläinten oikeudet osaksi filosofista keskustelua osoittamalla eläimillä olevan yksilöarvoa. Peter Singer ja Tom Regan pyrkivät osoittamaan, että eläinten yksilöarvon kieltäminen on epäloogista, tunteenomaista ja perustuu virheelliseen käsitykseen eläinten kyvyistä. Eläinetiikan sisälle on kehittynyt erilaisia suuntauksia. Voidaan painottaa 1) tunteita osana moraalia, 2) käytännönläheistä pluralistista näkökulmaa, 3) utilitarismia, 4) hyve-etiikkaa tai 5) postmodernin teoriaa. Yksimielinen johtopäätös on, että eläimet ovat kokevia yksilöitä, jotka on otettava osaksi etiikkaa. Eläintuotantoa ei pitäisi tarkastella, kuten sitä on totuttu tarkastelemaan, hyödyn näkökulmasta.

Eläinetiikkaa ei voida tarkastella vain osana ympäristöetiikkaa juuri eläinten yksilöarvon takia. Ympäristöetiikassa puhutaan yleensä luonnonsuojelun kieltä, esimerkiksi lajien oikeuksista olemassaoloon. Ympäristönsuojelija ei välttämättä näe yksittäisen eläimen tappamista ongelmana, ellei laji ole uhanalainen. Kun puhutaan yksilöiden arvosta, ollaan itse asiassa lähellä ihmisoikeusajattelua. Esittelen nyt lyhyesti kahden keskeisen eläinoikeusfilosofin perustelut eläinten oikeuksille.

Peter Singer on utilitaristi, jonka mukaan tekoja tulee arvioida niiden käytännön seurausten kautta. Keskeistä on kärsimyksen minimointi, joten olennainen huomioon otettava seikka on elävän olennon kärsimyskyky. Jokaisen kärsimyskykyisen olennon intressit on otettava yhtälailla huomioon. Jos eläimet jätettäisiin huomioimatta, sorruttaisiin lajisortoon eli spesismiin, joka on sukua esimerkiksi rasismille ja seksismille. Lisäksi ensisijaiset intressit on huomioitava ennen toissijaisia intressejä. Esimerkiksi jonkun ihmisen intressi syödä lihaa on toissijainen suhteessa eläimen intressiin olla tulematta tapetuksi, mikäli ihmisellä on vaihtoehtoista ravintoa saatavilla eikä nälkäkuolema uhkaa häntä ilman eläimen tappamista. Eläimellä on siis suurempi oikeus jatkaa elämäänsä kuin ihmisellä on oikeus syödä lihaa.

Tom Regan puolestaan edustaa velvollisuusetiikkaa ja painottaa yksilön oikeuksia. Jokaisella yksilöllä on itseisarvo, eikä yksilöä pidä uhrata toisten yksilöiden halujen vuoksi. Eläimet ovat etiikan teorioiden kannalta olennaisilta ominaisuuksiltaan ihmisten kaltaisia, joten eläimiin on sovellettava samoja eettisiä periaatteita. Regan luokittelee aikuiset moraalisiksi agenteiksi, jotka tekevät valintoja. Moraalisiin subjekteihin hän luokittelee esimerkiksi pienet lapset, vaikeasti kehitysvammaiset ja eläimet. Moraalisilta subjekteilta ei edellytetä samanlaista vastuuta valinnoistaan kuin moraalisilta agenteilta. Eläin ei ole väline, vaan oman elämänsä subjekti, jolle oma elämä ja hyvinvointi ovat päämääriä riippumatta toisten arvostuksista. Eläimen arvo ei siis voi määräytyä sen käyttöarvon mukaan. Moraalinen agentti ei myöskään voi paeta moraalista vastuutaan vetoamalla siihen, että luonnossakin eläimet syövät toisiaan. moraalisilta subjekteilta ei voida edellyttää samanlaista moraalista pohdintaa kuin moraalisilta agenteilta. Ihmisellä on mahdollisuus, ja siten myös velvollisuus, tehdä moraalinen valinta olla käyttämättä eläimiä hyväkseen.

Eläinoikeusajattelua vastustetaan erilaisilla argumenteilla. Jotkut vetoavat vahvimman oikeuteen: ihmisellä on oikeus alistaa ja hyväksikäyttää eläimiä, koska he pystyvät siihen. Jos hyväksymme ajatuksen vahvimman oikeudesta, meidän pitäisi loogisia ollaksemme hyväksyä tämä periaate muussakin toiminnassa: esimerkiksi vahva mies saisi hyväksikäyttää fyysisesti heikompaa naista ja vahvempi saisi lyödä heikompaa. Jos taas vedotaan ihmisen älykkyyden antavan oikeuden alistaa muita lajeja, meidän tulisi hyväksyä ajatus, että meitä vahvemmat ja älykkäämmät (vaikkapa humanoidit) saisivat käyttää meitä ruoakseen, vaatteikseen ja tieteellisiin kokeisiin, kuten me nyt käytämme muita lajeja.

Yhteiskunnallinen konteksti

Eläinetiikan pitäisi huomioida myös yhteiskunnallinen konteksti ja kulttuuriset seikat. Eläinetiikan ja kulttuurisen eläintutkimuksen välille on luotava yhteys, sillä kulttuuri ei ole vapaa normatiivisista seikoista, eikä etiikka ole vapaata kulttuurisista seikoista. Tampereen yliopiston sosiologian tutkija Salla Tuomivaara tutkii eläinkäsityksen rakentumista ja muun muassa sitä, miksi eläinten oikeudet koetaan niin helposti uhkaksi.

Tuomivaaran mukaan eläinten oikeuksien vastustuksen takana voi olla pelko siitä, miten pitkälle viety eläinoikeusajattelu vaikuttaisi yhteiskuntaan ja ihmiseen. Ihmisen ja eläimen laadullisesta erosta pidetään tiukasti kiinni. Periaatteessa tunnustamme, että ihminen on eläin, mutta samalla suuri osa kulttuuristamme keskittyy todistelemaan ihmisen erityisyyttä. Eläimillä ei haluta nähdä olevan samankaltaisia kykyjä ja vaatimuksia kuin meillä, eikä ihmisen ja eläinten välillä haluta nähdä jatkumoa.

Selkeään erotteluun voidaan nähdä kolme syytä: Ensinnäkin, ihmislajin erityisyyttä korostamalla halutaan estää ihmisten hyväksikäyttäminen ja taata ihmisoikeudet. Toisekseen, näin halutaan määrittää kunniallista ihmisyyttä, harjoittaa sosiaalista kontrollia. Ihmisten pitää "käyttäytyä ihmisiksi" tullakseen hyväksytyiksi. Kolmanneksi, näin mahdollistetaan muiden kuin ihmislajiin kuuluvien hyväksikäyttäminen. "Me" ja "toiset" on aina erotettu, mutta näitä toiseuksia on purettu voimakkaasti 1800- ja 1900-luvuilla esimerkiksi naisten ja erirotuisten osalta. Eläimet voidaan nähdä viimeisenä, ja samalla perimmäisenä, purettavana toiseutena. Eläinten vapautusliike liittyy siis selkeästi muihin vapautusliikkeisiin.

Tuomivaaran mukaan eläinsymboliikka kytkeytyy muiden ryhmien alisteisen aseman tuottamiseen. Eläimeksi nimittäminen on tyypillinen tapa osoittaa toisen alemmuutta. Alistetut ryhmät sijoitetaan lähemmäksi eläimiä, kauemmaksi tavoitellusta inhimillisyydestä. Ryhmiä tai yksilöitä nimitellään joko yleisesti eläimiksi tai elukoiksi, tai vaikkapa kanoiksi, lehmiksi, sioiksi, rotiksi...

Voimakkaalle dualistiselle eläin–ihminen-erottelulle ei ole tieteellisiä eikä oikeudenmukaisia perusteita. Eläimet eivät ole yhtenäinen ryhmä ja toisaalta ihmisellä on paljon yhteistä muiden eläinlajien kanssa. On todella outoa, että ihminen määritellään merkittävämmin erilaiseksi simpanssista kuin mato tai hiiri elefantista. Ja mikä lisää ristiriitaisuutta, kohtelemme kuitenkin eri eläimiä hyvin eri lailla, sen mukaan ovatko ne esimerkiksi lemmikkejä, tuotantoeläimiä tai koe-eläimiä – emme siis sen mukaan, mitä lajia tai millaisia ne ovat, vaan mihin me niitä käytämme. Lisäksi eläimet jaotellaan hyöty- ja haittaeläimiin melkoisen mielivaltaisesti.

Olisiko meillä oikeasti edessä riski ihmisen aseman huonontumisesta, jos eläinten kyvyt ja oikeudet otettaisiin huomioon? Kysymys on ennen kaikkea kulutustottumusten muuttamisesta. Pitää pohtia, miten ja mihin voimme eläimiä käyttää. Ihmiset joutuisivat luopumaan joistakin tottumuksistaan, mutta saisivat tilalle antoisamman eläinsuhteen. Yhteiskunta toki muuttuisi. Jos eläintuotteiden kulutus vähenisi radikaalisti, voitaisiin Suomessa elvyttää alkuperäislajeja, jotka ovat kuolemassa sukupuuttoon. Liian kulutuksen takia biodiversiteetti köyhtyy jatkuvasti, kun taas muutamaa sairaaksi jalostettua lajia kasvatetaan kammottavia määriä ja teurastetaan lyhyen elämän jälkeen.

Vaaditaanko eläimille sosiologin näkökulmasta samanlaisia oikeuksia kuin ihmisille, ja uhkaavatko ne ihmisoikeuksia? Tuomivaaran mukaan on tärkeää huomata, ettei ihmisten välinen tasa-arvokaan perustu sille, että kaikki olisivat täysin samanlaisia tai että vammaisten olisi suoriuduttava samoista asioista kuin terveiden. Eläimet eivät tarvitse samoja oikeuksia kuin ihmiset, eikä eläinten erityisyyden tunnustaminen merkitse ihmisen erityisyyden kieltämistä.

Mutta miksi eläinten oikeuksien myöntäminen on niin vaikeaa? Tuomivaaralla on tähänkin vastaus. Yhteiskunnassamme eläinrakkaus on hyvin myönteiseksi mielletty asia, eikä kukaan halua leimautua julmaksi eläimiä kohtaan. Siksi voikin olla kolaus ihmisen minäkuvalle, jos hän joutuu kieltämään toiminnan, jossa on ollut mukana koko ikänsä tuottajana tai kuluttajana. Suurin osa ihmisistä ei ole lihansyöjiä pahuuttaan, vaan tietämättömyyttään, tai pikemmin huomioonottamattomuuttaan. Yhteiskunnassamme eläinten hyväksikäyttöön kasvetaan kiinni pienestä pitäen. Kuitenkin kaikkien elävien olentojen kärsimyksen huomioiminen on ainoa tie todella eettiseen yhteiskuntaan – myös ihmisille.

Yksi este eläinten oikeuksien näkemiselle on mainonta. Härskeimmissä mainoksissa eläimet laitetaan itse mainostamaan omasta ruumiistaan silvottuja tuotteita: Lehmä mainostaa hampurilaista ja kana kanapaistia tai kananmunia. Tällöin moraalinen kyseenalaistaminen unohtuu, sillä kuluttaja uskoo – ja haluaa uskoa – että myös eläin itse kannattaa tuotteistamistaan ja tulee mielellään käytetyksi vaikkapa ravintona. Eläimistä ei puhuta enää tuotteina niiden omilla nimillä: siasta tulee pekonia, lehmästä nautaa ja kanasta broileria valmispakkauksiin kaupan hyllylle.

Eläinten oikeudet ja laki

Eläinten oikeuksia ei ole määritelty laissa. Eläimiä koskevat oikeudet kuuluvat lainsäädännössä ihmiselle. Ihmisellä on esimerkiksi oikeus ostaa ja myydä jokin eläin, oikeus tappaa ja oikeus jalostaa eläimiä. Ihminen voi hankkia itselleen vaikkapa metsästys- tai kalastusoikeuden. Eläimen rooli esineenä korostuu: eläimen voi menettää ulosotossa tai epäkuntoisen koiran voi palauttaa takaisin kenneliin.

Myöskään luonnonsuojelulaki ei suojele eläimiä yksilöinä, vaan sen tarkoitus on suojella biodiversiteettiä. Varsinaisessa eläinsuojelulaissa todetaan, että eläimille ei saa tuottaa tarpeetonta tuskaa, mutta mikä sitten on tarpeellista tuskaa ja kuka sen määrittelee? Lisäksi eläinsuojelulaissa on erillisillä pykälillä ja säädöksillä suotu elinkeinonharjoittajille erioikeuksia. Eläinsuojelulain toisen luvun kolmannessa pykälässä sanotaan, että eläintenpidossa on edistettävä eläinten terveyden ylläpitämistä sekä otettava huomioon eläinten fysiologiset tarpeet ja käyttäytymistarpeet. Mukaan on ujutettu lisäys: "Asetuksella voidaan antaa tarkempia säännöksiä siitä, mitä on pidettävä tarpeettoman kärsimyksen, kivun ja tuskan tuottamisena eläimille." Jokainen vähääkään vaikkapa minkin tai ketun käyttäytymistarpeista selvillä oleva tietää, etteivät villieläinten tarpeet voi mitenkään toteutua turkistarhoilla. Jokainen suurkanalassa käyvä havaitsee välittömästi, ettei kana voi niissä oloissa tehdä pesää, kuopia maata, ottaa hiekka- ja aurinkokylpyjä tai muodostaa sosiaalista järjestystä eli nokkimisjärjestystä, joka takaisi rauhan. Eläimet eivät siis voi toteuttaa sen paremmin fysiologisia kuin käyttäytymistarpeitaankaan.

Mutta voiko eläimillä olla oikeuksia, kun eläimet eivät kykene niitä itse vaatimaan? Muut eläimet kuin ihmiset eivät tietääksemme kykene käsitteelliseen vuorovaikutukseen, joten lainsäädäntö jää ihmisten asiaksi. Laissa on vedottava nimenomaan ihmisten moraaliin, sillä emme voi tehdä lainsäädännöllisiä tai moraalisia sopimuksia eläinten kanssa. Ihmisten moraaliin voidaan kyllä vedota muutenkin kuin lainsäädännön kautta, mutta on muistettava, että laki muokkaa ihmisten moraalista ajattelua.

Eläinoikeusfilosofian merkitys

Eläinten asema määrittyy aina kulttuurisesti ja historiallisesti, eikä kaikissa kulttuureissa ja uskonnoissa katsota hyvällä eläinten riistoa. Suomessakaan ei eläimiä ole aina käytetty samoin ja samassa mittakaavassa kuin nykyään: Esimerkiksi turkistarhausta on harjoitettu Suomessa vasta joitakin vuosikymmeniä ja maatalouden tehotuotantoa 1960-luvulta lähtien. Aiemmin eläintuotanto oli pienimuotoista ja tuotantoeläimetkin olivat kuin perheenjäseniä, vaikka toki entisaikaankin eläinten kohtelussa oli ongelmia. Länsimainen luonto- ja eläinsuhde on sisältänyt ja sisältää myös eläinten kunnioittamisen elementtejä, joten muutokseksi oikeastaan riittää, että karsitaan väkivallan ja välineellistämisen elementit pois.

Eläinoikeusliikkeeseen on alusta asti kuulunut voimakkaasti filosofinen ja poliittinen keskustelu. Eläinsuojeluliike on korostanut enemmän toimijakohtaista moraalia ("minusta x on väärin"), kun taas eläinoikeusliike korostaa yleistä moraalia ("x on väärin syystä y"). Ihmisellä ei olekaan eläimiä kohtaan käyttöoikeutta, vaan aktiivisia velvollisuuksia toimia sen puolesta, että eläimen yksilöarvo ja oikeudet toteutuvat.

Eläinoikeusfilosofisessa ajattelussa on keskeistä niin sanotun nojatuolifilosofian kritiikki. Eettinen ajattelu on sisäistettävä ja omaa toimintaa arvioitava kriittisesti. Kulutustottumuksiin on tehtävä tarvittavia muutoksia. Poliittinen toiminta ja aktivismi on otettava osaksi arkipäivää. Ei voida ajatella, että esimerkiksi ihmisen ruokavalio olisi hänen yksityisasiansa, jos se aiheuttaa muille eläville olennoille kohtuutonta kärsimystä. Siksi eläinoikeusajattelukaan ei ole jokaisen yksityisasia, vaan aatteesta on puhuttava ja sitä on levitettävä. Eläinten oikeudet on nostettava poliittiselle agendalle vakavasti otettavien aiheiden rinnalle.

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta

Aaltola, Elisa (2004) Eläinten moraalinen arvo. Tampere: Vastapaino.

Aaltola, Elisa (2006) "Eläinetiikka teoriasta käytäntöön", lehdessä niin & näin 3/2006.

Bodhipaksa (2003) Vegetarismi (Vegetarianism, suom. harmachari Sarvamitra). Like.

Holm, Jens (2001) "Ruoka, ympäristö ja oikeudenmukaisuus", lehdessä Animalia 2001.

Simonen, Riina (2006) "Salla Tuomivaaran haastattelu", lehdessä Libero 5/2006.

Simonen, Riina (2006) "Länsimaisen vegetarismin historiaa", lehdessä Oikeutta Eläimille 3/2006.

"Simpanssi hävisi holhouskiistan". Helsingin Sanomat 1.5.2007.

"Lantaa tuottava yksikkö ja moderni koira", lehdessä Vegaia.

Singer, Peter (1990) Oikeutta eläimille (Animal Liberation, suom. Helena Tengvall). WSOY.

Tuomivaara, Salla & Purmonen, Joni (1998) Ulos häkeistä! Tammi.

Vilkka, Leena (1998) Eläinten tietoisuus ja oikeudet. Yliopistopaino.