PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 14.8.2007

Mikko Pelttari

Epäjumalten hämäristä

Jahrtausende zu sein! zu denken!
Schließ mich in beide Arme ein:
Hast du kein Glück mehr mir zu schenken
Wohlan – noch hast du deine Pein.^[1]
– Lou Salomé

Nietzschen filosofiaa on kohdeltu kaltoin. Optimisti kun olen, en tahdo uskoa, että kukaan, joka koskaan hänen tuotantoonsa on tutustunut, kutsuisi Nietzscheä amoralistiksi, kylmäksi nihilistiksi saati natsimieliseksi kiihkoilijaksi. Nietzschen filosofiassa kaikuu nauru, tömisee tanssi ja haisee elämä. Koko 1880-luvun kiivaan luomiskautensa ajan Nietzschen filosofiassa tiivistyy suuri eettinen tavoite: sanoa elämälle "kyllä!"

Nietzschen elämänfilosofia ja etiikka vaatii ja ansaitsee paljon tulkintaa. Pyrin tässä artikkelissa juoksemaan läpi muutamia keskeisiä ajatuksia. Porautumisen ja syventymisen aika ja paikka on jossakin muualla. Metodiini on kuulunut liikehdintää ja hötkyilyä, koska Epäjumalten hämärässä^[2] Nietzsche takoo ajatuksen, jonka mukaan vain kävellen hankituilla ajatuksilla on arvoa. Nuoli iskee Flaubertin ja kaltaistensa istumalihaksiin – liikkeen pysähtyminen on synti pyhää henkeä vastaan, ja rippikoulun käyneet tietävät, että moisia tekoja tehneen on turha anoa anteeksiantoa. Etenen muutamien huolellisesti valikoitujen sitaattien avulla.

Nietzschen elämänfilosofia?

Missä mielessä Nietzschen filosofia olisi elämänfilosofiaa? Sitä se mielestäni toki on. Ensinnäkin Nietzsche kirjoittaa oman elämänsä filosofiaa. Hän toteaa, että jokaisella ihmisellä – sikäli kun tämä on persoona – on oman persoonansa filosofia. Filosofia on hänen mukaansa kautta aikain ollut ruumiin tulkintaa, tosin enemmälti ruumiin väärinymmärrystä. Tämän tiedostaminen auttaa Nietzschen mukaan näkemään jokaisessa filosofiassa uuden arvon. Jonkin löydetyn ikiaikaisen totuuden sijaan filosofiassa onkin arvokasta filosofin hengen kärsimykset, mielen harhapolut, suvantopaikat ja aurinkoiset hetket. Nietzsche tunnustaa itsessään tämän, hänellä on yhtä monta filosofiaa kuin terveyden ja sairauden hetkiä. Filosofian tekemisessä ei ole kyseessä suinkaan totuus, vaan terveys ja sairaus, onnellisuus ja kärsimys – tiivistettynä: elämä.^[3]

Toisaalta Nietzschen filosofiasta on luettavissa voimakas emersonilaisen elämänfilosofian pohjavire, sama implisiittinen kysymys "miten ihmisen tulisi elää elämäänsä", sama pyrkimys alkuperäisyyteen.^[4] Nietzscheläinen elämänfilosofia ja etiikka asettavat ihmisen raameihinsa, hahmottelevat sitä, miten ihminen on maailmassa. Mielestäni Nietzsche on tässä suhteessa ehdottomasti eräänlainen protoeksistentialisti. Nietzschen filosofinen projekti on laveasti ymmärrettynä antropologinen. Se lähtee kävelylle tutkimaan ihmisen olemista elämässä Jumalan haudalta ja kulkee perspektivismin kautta jonnekin. Etsiminen on usein tärkeämpää kuin löytäminen. Pyrin kulkemaan näitä askelia.

"Erottelusta tosiasiallinen maailma – ilmiömaailma päästään erotteluun maailma – ei mitään."^[5]

Jumalan kuolemalla Nietzsche tarkoittaa dogmaattisten katsomusten, ajatusjärjestelmien, uskontojen ja filosofioiden kieltoa. Kaikki annetut perustat on hylättävä. Moraalin suhteen tämä tarkoittaa kaikkien normien, arvojen ja auktoriteettien hylkäämistä. Nietzschen filosofia on eräällä tavalla eksperimentaalista – totuudet ja arvot vaativat tulla testatuiksi yhä uudestaan ja uudestaan. Nietzsche toteaakin, että tietoisuutta on tyrannisoitava ^[6]. Alexander Nehamas^[7] vertaa Nietzschen ottamaa positiota kirjailijaan, jonka kuoleman jälkeen hänen kirjoittamallaan tekstillä ei enää ole elävää intentiota. Jumalan kuolema on tyhjän metafysiikan kuolema – maailman takana ei ole mitään.

Hullu ihminen, Zarathustran Johannes Kastaja, julistaa Iloisessa tieteessä^[8] Jumalan kuolemaa. Hänen mukaansa syyllisiä surmatekoon olemme me, sinä ja minä. Jumalan kuolema antaa tilaa nihilismin demonille hiipiä yöaikaan esiin^[9]. Demoni sälyttää ihmisen päälle raskaimman ajatuksen, saman ikuisen paluun. Gilles Deleuzen tulkinnan mukaan demoni on kieltämisen ja passiivisen nihilismin henki, jonka ikeestä Zarathustra messiaan tavoin vapauttaa ihmiskunnan^[10].

Nietzsche puhuu eksplisiittisesti paljon elämästä, omastaan ja yleisesti. Elämä on hänen filosofiassaan keskeisellä sijalla, jos ei sentään perusta, niin ainakin jonkinlainen langanpää. Yleinen puhetapa Nietzschellä on puhe elämälle myönteisistä ja kielteisistä ajattelumalleista, filosofioista, moraaleista ja ihmisistä. Epäjumalten Hämärässä, ^[11] Nietzsche kirjoittaa: "Jos elävä olento tuomitsee elämän, on se lopultakin vain tietynlaisen elämän oire." Tarkemmin ilmaistuna ihmisen elämä ei ole tulosta joistakin arvoista ja moraalista vaan päinvastoin – ihmisen elämä, millainen sitten onkin, tuottaa omanlaisiaan arvoja. Tämä on nähdäkseni Nietzschen etiikassa keskeinen kysymyksenajattelu, yhdenlaista moraalin naturalisointia. Ihmisen moraali näyttäisi vastoin tradition käsitystä vastaavan kysymykseen kuka minä olen.

Toisaalla Nietzsche sanoo: "Kaikkinainen moraalin naturalismi, siis jokainen terve moraali, on elämänvaiston hallitsema"^[12]. Eli terve moraali edistää elämää, raivaa esteitä elämän tieltä. Luonnonvastainen moraali taas asettuu aina poikkiteloin elämän kanssa, unohtaa siitä jotakin tai – kuten tavallisesti – lisää siihen jotain kuulumatonta. "Elämä päättyy siihen mistä 'jumalan valtakunta' alkaa..."^[13]

Kun Nietzsche filosofoi vasaroiden, hän kumauttelee erinäisiä epäjumalkuvia. Eikä suinkaan rikkoakseen kaikkia, vaan osoittaakseen, kuinka ontosti ne kumisevat. Tyhjyyttään Nietzschen iskuista kaikuvien idolien tuhoaminen ei ole Nietzschen itsensä tehtävä. Hän ei ole uusi voideltu, joka pyytää jättämään kaiken ja seuraamaan häntä, vaan antikristus. Sisäistääkseen nietzscheläisen etiikan ajatuksen ihmisen on itse ymmärrettävä aiemmin palvomiensa jumalfiguurien tyhjyys – uskonnon, totuuden, "minän", moraalin – ja särjettävä nuo patsaat itse.

Perspektivismi

"On olemassa vain perspektiivistä näkemistä, vain perspektiivistä 'tietämistä' – – ."^[14]

Nietzschen elämänfilosofiaa lähestyttäessä on selvitettävä rajat, jotka hän asettaa etiikalle. Näillä rajoilla tarkoitan lähinnä syy–seuraus- ja subjekti–objekti-suhteiden kritiikkiä. Nietzsche määrittelee kritisoidessaan pysyvän subjektin käsitettä toisaalta ihmisen paikan maailmassa, toisaalta tieteen ja metafysiikan funktion. Tieteen tai filosofian selityksiä ei tule koskaan ottaa liian vakavasti, ne ovat vain hyödyllisiä tai vähemmän hyödyllisiä tapoja kuvata maailmaa. Subjekti-entiteetin kielto määrittää myös ihmisen toiminnan mahdollisuuksien sfäärin, rajaa hänen perspektiivinsä.

Perspektivismi liitetään yleensä Nietzschen kohdalla epistemologiaan, ja onkin toki oikein tehdä niin. Ihmisen perspektiivi ulottuu kuitenkin paljon kognitiota laajemmalle, etiikkaan ja halki koko ihmisen olemisen tavan. Tarkoitukseni on nyt lyhyesti esitellä kudelmaa, jossa Nietzschen epistemologia kytkeytyy etiikkaan elimellisesti.

"Miksi maailma, joka jotenkin koskee meitä, – ei saisi olla fiktio?"^[15]

Nietzsche on ontologinen realisti, mutta hänelle olevaa on ainoastaan ilmiömaailma. Hän näpäyttelee taajaan aiempaa filosofiaa uskosta johonkin metafyysiseen ilmenevän maailman takana. Siitä, kuinka osuvaa ja kohdallista Nietzschen kritiikki milloinkin on, voidaan olla montaa mieltä. Nietzsche vie perspektivismissään kantilaisen epistemologisen kumouksen loppuunsa. Ihmispsykologian kategoriat, kuten kausaliteetti, aika ja paikka, asettavat maailmaan järjestyksen ja muodon. Nietzschen mukaan myös persoonallinen ja pysyvä subjekti on ihmismielen kategoria, joka syntyy uskosta totuuteen.

Ihmisellä ei ole aisteja, joilla hän voisi psykologisia tilojaan tai tietoisuutensa kategorioita tarkastella. Nämä kategoriat eivät ole transsendentteja tietoisuuden ennakkoehtoja, vaan kehittyviä kontingentteja ajattelun tapoja. Ne ovat toki siinä mielessä välttämättömiä, ettei ihminen voi paeta niiden taakse ja nähdä aistiärsykkeiden virtaa. Maailma järjestyy psykologiamme mukaisesti, mutta toisinkaan asia ei voisi olla. Nietzsche vitsailee aiheesta sanomalla, että mikäli voisimme jotenkin havaita tavan, jolla maailma järkähtämättä vaikuttaa aisteihimme, kutsuisimme sitä epäilemättä juuri kausaaliseksi^[16].

"Totuus on erhe, jota ilman tietty elämänmuoto ei voisi elää."^[17]

Nietzschen etiikassa totuudentahto on hyvin keskeinen käsite. Totuudentahto tarkoittaa perimmäistä piittaamattomuutta Jumalan kuoleman periaatteesta, uskoa yleisellä tasolla johonkin pysyvään. Totuudentahto on nimenomaan uskoa siihen, että jotakin totta on olemassa. Tällaisena se on kaiken tietämisen perusta. Ihminen ei tarvitse kognitiivisen koherenssinsa säilyttämiseksi Nietzschen mukaan totuuksia ja pysyviä perustoja, hänen tulee vain uskoa, että moisia olisi olemassa.

Totuuden käsitteen valtava voima johtuu Nietzschen mukaan yksinkertaisesti sen kokemusperäisesti osoitetusta praktisesta hyödyllisyydestä. Tämä hyödyllisyys ei ole tietenkään hyödyllisyyttä tietävälle ja tiedostavalle minälle, vaan elämisen prosessille. Vaikeimpia käsitteitä Nietzschen filosofiassa on mielestäni hyödyllisyys. Nietzsche sanoo, että totuuden arvo on siinä, missä määrin se on hyödyllistä, mutta ei tarkoita toki tässä mitä utiliteettikalkulointia. Nietzsche ei ole pragmaattisen totuusteorian kannattaja. Usko siihen, että jotakin totta on olemassa, on uskoa siihen, että ylipäätään mitään on olemassa – viime kädessä uskoa olemiseen itseensä.^[18]

Antikristuksen^[19] esipuheessa Nietzsche toteaa, että erehtyminen on itse asiassa ihmisen elämän edellytys. Sen lisäksi, ettei ihminen voi koskaan paeta omaa perspektiiviään, perspektiivinen totuus on ihmisen elinehto. Totuutta voitaneen pitää erheenä kahdessa mielessä. Yhtäältä, jos otamme totuuden käsitteen common-sense-mielessä, käsitys totuudesta on virheellinen, koska kaikki asiaintilat ovat aina jonkin perspektiivin läpi filtteröityneitä tulkintoja. Toisaalta se on erhe myös siinä mielessä, että totuus on psykologisena skeemana fiktiota.

"Ei ole mitään muita kuin moraalisia elämyksiä, ei aistihavainnonkaan alueella."^[20]

Edellinen katkelma Iloisesta tieteestä on mielenkiintoinen ja avaava. Kyse ei, tällä kertaa, ole moraalin banalisoinnista tai ironiasta. Nietzsche asettaa jokaisen aistihavainnonkin moraalisen sfäärin sisään. Hänen mukaansa jokaisen tietämisaktin, eli ihmisen merkityksellisesti tulkitseman ja hyväksymän aistihavainnon, taustalla piilee dikotomia hyödyllinen–haitallinen. Itse asiassa, tämä lienee juuri eräs tietämisen ja moraalin perimmäisen ykseyden juurista. Jokainen käsite kytkeytyy emootioiden kautta ihmisen luonnollisiin arvoihin^[21]. Käsitteistä voimakkain – totuus – sisältää voimakkaimman arvolatauksen. Nietzsche kirjoittaa, että kaikki, mitä pidämme totena, on lopulta oiretta siitä, mitä luonnollisia arvoja arvostamme eniten.^[22]

Ihmisen epistemologisen ja eettisen perspektiivin yhteys alkaa rakentua. Toisaalta ihmisen, ja etenkin filosofin, moraali todistaa ehdottomasti ja ratkaisevasti, kuka hän on. Toisaalta myös totuutemme ovat seurausta siitä, mitä luonnollisia arvoja arvostamme eniten. Lisäksi kumpikin, totuutemme ja moraalimme, ilmentävät Nietzschen mukaan sitä, mitä kulloinkin olemme^[23]. Totuus, ihminen ja moraali ovat kaikki processus in infinitum^[24].

Nietzschen elämän filosofia

"Filosofissa sitä vastoin ei ole kerrassaan mitään persoonatonta; ja erityisesti hänen moraalinsa todistaa ehdottomasti ja ratkaisevasti, kuka hän on."^[25]

Nietzsche asettaa etiikan taustalla piilevät kysymykset uudestaan. Kyse ei ole enää siitä, "mitä minun pitäisi tehdä". Nietzschen subjektikritiikin pääpointtina on, ettei subjektia ole transsendenttina tahi pysyvänä oliona ja toisaalta, että subjekti–objekti-erottelu on subjektin käsitteestä riippuva kielellinen konstruktio, fiktiota siis sekin. Moraali ei kuulu maailmaan. Nietzsche toteaa että moraali on maailmalle vierasta ja maailma moraalille^[26].

Ihminen luo maailman omaksi kuvakseen asettaessaan siihen psykologiset kategoriansa^[27], joten moraali toimii subjekti–objekti-erottelun ulkopuolella. Moraali ei näin ollen myöskään liity mihinkään ajalliseen tai paikalliseen. Se ei liioin ole tavanomaisuutta tai tottumusta, koska pysyvää subjektia ei Nietzschen katsannossa ole. Ihminen on joka hetki toinen itselleen. Tulkintani mukaan moraali on tässä ratkaisevasti toiminnallista. Moraalin suhteen ei voida vetää rajoja toiminnan, tekijän ja seurausten välille – ihminen on viime kädessä sitä mitä tekee. Eli: Psykologisesti hän luo maailman omaksi kuvakseen joka hetki, toiminnallaan arvonsa ja moraalinsa alati uudestaan.

Ihminen on tilanteessa, jossa usko vaikuttavaan subjektiin on hylätty – kaikkine seurauksineen. Kerrataan hieman. Moraali luodaan prosessuaalisesti toiminnan kautta. Tämä tarkoittaa siis, että ensinnäkin Nietzschen mukaan moraali on riisuttu kaikesta kausaalisesta vastuusta, välttämättömyydestä, ajallisuudesta ja kaikista muista ihmisen maailmaan asettamista psykologisista kategorioista. Toisekseen moraaliin ei kuulu objektiivisia arvo-arvostelmia, koska pysyviä olioita – kuten myöskään pysyviä arvoja tai mitään muitakaan ideoita – ei ole olemassa. Ihminen on moraalin näkökulmasta äärettömän vapaa ja tähän vapauteen sisältyy tietenkin olennaisesti myös ääretön vastuu. Tämä vastuu on vastuullisuutta elämälle, ei millekään fiktiiviselle auktoriteetille. Moraali ei sisällä dogmeja eikä perustaa, moraalia leimaa kaikkien arvojen dynaaminen uudelleenarviointi.

Moraali on perspektiivistä, pysyvä ja vaikuttava subjekti on siitä häivytetty. Tämä johti meidät kaikkien arvojen uudelleenarvioinnin tarpeeseen. Nietzsche ei tietenkään sano, että ihmisen on oikein, tai hänen pitää joka hetki luoda omat arvonsa uudelleen omasta perspektiivistään. Tämä olisi dogmaattista filosofiaa. Tulkintani on, että Nietzsche pikemminkin pyrkii osoittamaan, että koska objektiivista moraalia ei ole, ainoa vaihtoehto on perspektiivinen moraali omine ihmisen ruumiillisuuden asettamine dynaamisine ja kontingentteine reunaehtoineen. Moraali kuitenkin kuuluu ihmisen kokemusmaailmaan kiistämättä olennaisesti. Näin ei voida puhua vai yhdestä "moraalista", edes koskien yhtä ihmisyksilöä, vaan on parempi kenties ajatella tätä "moraaleina". Nietzschen mielestä kunnioitettavinta moraalia on sellainen, joka kehottaa tekemään, ei jättämään tekemättä.

"Tekemisemme pitää määrätä, mitä jätämme tekemättä – tehdessämme jätämme tekemättä."^[28]

Nietzschen kannalta moraalinen vastuu on siis irrallaan ulkomaailmasta, se liittyy ainoastaan ihmisen elämään. Saman ikuinen paluu, josta juttelen enemmän viimeisessä luvussa, sisältää ajatuksen siitä, että ihmisen toiminta maailmassa on ennen muuta moraalista ja jokainen teko on arvovalinta. Samalla se on hyökkäys kieltäymyksen moraalia vastaan – moraalinen vastuu on jokaisen hetken maksimointia, sitä että voi joka ainoa hetki sanoa omalle elämälleen "Kyllä, tahdon tämän!". Ikuista paluuta ei missään nimessä tule pitää moraalisena maksiimina, se ei kerro miten ihmisen pitää toimia. Ikuisen paluun ajatus on Nietzschen henkilökohtainen hahmotelma terveen moraalin mahdollisesta luonteesta.

Tähän väliin liitän pienen lisähuomion vielä epistemologian ja etiikan yhteydestä. Nietzschen peräänkuuluttama autenttinen, terve ja rehellinen moraali hahmottuu annettuja arvoja sokeasti kunnioittavaa orjamoraalia vasten. Orjamoraalin, kaikkein halveksittavimman kesyn ja keskinkertaisen viimeisen ihmisen, voittokulkua voi mielestäni pitää sekä moraalisena että epistemologisena triumfina, koska Nietzschen analyysin mukaan juuri usko totuuteen ajatellaan perustaksi kaikessa heikossa moraalissa, missä hyvän, pahan ja arvokkaan määrittää jokin auktoriteetti – pysyvä tai ylipäätään mikään perusta.

Kun Jumalan kuoleman ajatus on dogmaattisten ajatusjärjestelmien, katsomusten, filosofioiden ja jopa teesien kielto, ei Nietzsche etsi totuutta, vaan elämää. Hänen filosofiansa on manifestaatio omasta julkilausutusta ihanteestaan: yritys kaikkien arvojen uudelleenarvioimiseksi.

Loputtomasti samaa

"Tämä elämä, sellaisena kuin sitä nyt elät ja olet elänyt, sinun täytyy elää vielä kerta ja vielä lukemattomia kertoja; eikä siinä ole oleva mitään uutta, vaan jokaisen tuskan ja jokaisen ilon ja jokaisen ajatuksen ja huokauksen ja sen sanomattoman pienen ja suuren, mitä elämääsi kuuluu täytyy tulla sinulle takaisin, ja kaiken samassa järjestyksessä – – ja samaten tämän silmänräpäyksen ja minun itseni."^[29]

Lähtekäämme lopuksi saman ikuisen paluun pariin. Kuten olen jo todennut, moraalin sfääri on Nietzschelle ylin, se läpäisee koko elämän. Ei ole periaatteessa keinoa erottaa moraalista tekoa ei-moraalisesta, koska ihminen on kaikesta vastuussa vain itselleen ja elämälleen. Nietzschen katsannossa ihminen asettaa arvojaan joka hetki uudestaan toimimalla maailmassa. Saman ikuisen paluun ajatus on aiheen voimallinen eksplikointi.

Ikuinen paluu tapahtuu aina hetkessä, ajallisuuden ulkopuolella. Tämä hetki ei voi tosiasiassa koskaan palata, koska se on kokemuksellinen ja ehdottoman perspektiivinen yksikkö, joten mistään maailmankausien syklisestä paluusta ei Nietzschen kohdalla tule puhua.

Tämä valtava silmänräpäys on hetki, jossa ihminen on päässyt moraalin tasolle: eroon ajasta ja paikasta, eroon syistä ja vaikutuksista, minästä ja sinästä, subjektista ja objektista. Joka hetki tapahtuva elämän päättymätön affirmointi ei ole analyyttistä puuhaa. Jokaisen teon kohdalla ei tule pysähtyä miettimään kolmesti tai edes kahdesti, millaistakohan olisi joutua kärsimään tämänkin tempauksen seuraukset ikuisesti uudelleen. Ikuisen paluun ajatus ei ole alati mielessä pidettävä moraalinormi, vaan jotakin perustavalla tavalla erilaista.

"Etkö – – kiroaisi demonia, joka puhuu sillä tavalla. Vai oletko elänyt kerran valtavan silmänräpäyksen, jolloin vastasit hänelle: ´sinä olet jumala, enkä minä koskaan ole kuullut mitään jumalallisempaa!´ Jos tuo ajatus ottaisi sinut valtoihinsa, se muuttaisi sinut toisenlaiseksi ja voisi murskata sinut; aina kaikkialla eteesi nouseva kysymys ´tahdotko tämän vielä kerran ja vielä lukemattomia kertoja?´ lepäisi toimintasi yllä kaikkein suurimpana painona! Tai miten sinun täytyisikään suostua itseesi ja elämään, jotta et enää kaipaisi kuin tätä ikuista vahvistusta ja sinetöimistä."^[30]

Nietzsche puhuu Silmänräpäyksestä myös teoksessaan Näin puhui Zarathustra. Nimihenkilö keskustelee Silmänräpäyksestä kääpiön kanssa ja määrittelee sen porttikäytäväksi, tilaksi, josta aika nähdään kokonaisuutena. Yhdyn tässä Martin Heideggerin tulkintaan, jonka mukaan Silmänräpäyksessä avautuu menneisyyden ääretön ei-enää-nyt ja tulevaisuuden ääretön ei-vielä-nyt. Silmänräpäys on tapa, jolla ikuinen paluu voidaan ajatella ja jolla se on ajateltava. Silmänräpäyksessä on tilaa moraalille ja tietämiselle maailman ulkopuolella, se on ihmisen autenttisen olemisen positio.^[31]

Saman ikuisen paluun ajatuksen sisäistäminen ei ole niinkään sen ymmärtämistä tahi päätöstä toimia sen mukaan. Tästä ajatuksesta tulee raskain taakka ihmisen toiminnan yllä, kun se tulee lihaksi ja vereksi. Jokainen hetki affirmoidaan toiminnalla. Jokainen teko luo ja uudelleenarvioi kaikki arvot, sinetöi ja myöntää sen elämän, jota ihminen elää. Moraali ei ole arvokkaana pidettyjen asioiden kokoelma. Tilanne, jossa ihminen pitää tiettyjä asioita arvokkaana, mutta elää täysin niiden vastaisesti, on Nietzschen katsannossa patologinen. Arvot, hyvä ja paha, luodaan toiminnassa alati uudestaan ja uudestaan. Arvoja rakentaessaan ihmisen on lyötävä palasiksi koko maailmankaikkeus, pitäen mielessään, ettei sen ulkopuolella ole mitään.

Mikä sitten on tämä, joka ikuisesti palaa? Nihilistidemoni supsuttelee korvaamme kaiken vääjäämättä palaavan. Kuten todettu, Nietzschen filosofia on affirmaation filosofiaa, joten mikään kielletty ei koskaan tule takaisin. Ikuinen paluu on sen paluuta, jolle sanomme "kyllä". Tässä saman ikuinen paluu näyttäytyy koko vaativuudessaan. Nähdäkseni Nietzschen ajatuksen omaksumista ei ole, jos ajatellaan kaiken vain kohtalonomaisesti palaavan luoksemme, vaan hyvän ja pahan tuolle puolen astuminen on nimenomaan suurta aktiivisuutta, ikuista kyllä-huutoa. Raskaimman taakan alle voisi vain luhistua, antaa demonin tuoda kaiken loputtomasti uudelleen eteemme.

Nietzschen kannalta moraalinen vastuu on siis irrallaan ulkomaailmasta, se liittyy ainoastaan ihmisen elämään. Saman ikuinen paluu sisältää ajatuksen siitä, että ihmisen toiminta maailmassa on ennen muuta moraalista ja jokainen teko on arvovalinta. Samalla se on hyökkäys kieltäymyksen moraalia vastaan – moraalinen vastuu on jokaisen hetken maksimointia, sitä että voi joka ainoa hetki sanoa omalle elämälleen "Kyllä, tahdon tämän!". Ikuista paluuta ei missään nimessä tule pitää moraalisena maksiimina, se ei kerro miten ihmisen pitää toimia.

Keskeistä Nietzschen ainaisessa ja aktiivisessa myöntämisessä on kyky ja voima sanoa "ei". Nietzschen nihilismin ylitys piilee siinä, että ihminen voi kasvaa nihilismin suosta aktiiviseksi affirmoijaksi. Ikuisen paluun ajatus sisältää tämän itsessään, se yhtäältä merkityksellistää maailman. On eri asia ajatella "tänään jätän työni tekemättä", kuin toivoa sen ikuista paluuta. Ikuinen paluu syntyy nihilismistä ja samalla ylittää sen, muuttaa sen aktiiviseksi. Ihminen, joka sisäistää ikuisen paluun ei ole enää maailmaan luotu, vaan itse oman maailmansa luoja. Hänelle jokainen "ei" on aina "kyllä".

"[M]ikä on hyvää ja pahaa, sitä ei vielä tiedä kukaan: – ei ainakaan kukaan muu kuin luova."^[32]