PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 14.8.2007

Jaakko Belt

The Atheist Manifesto

Michel Onfray, The Atheist Manifesto: The Case Against Christianity, Judaism, And Islam (Traité d'athéologie, 2005)
Engl. Jeremy Leggatt. Arcade Publishing, Inc., New York 2007.

Ranskalaisfilosofi Michel Onfray kirjoittaa filosofiaa henkisen oppi-isänsä Friedrich Nietzschen tavoin kynän sijasta vasaralla. Kuluvan vuoden alussa julkaistu englanninkielinen käännös Onfrayn parin vuoden takaisesta bestselleristä Traité d'athéologie kantaa nimeä Atheist Manifesto: The Case Against Christianity, Judaism, And Islam. Nimen käännös on kohdallinen: tuotos on mitä suurimmassa määrin juuri ateistinen ohjelmajulistus suurimpien monoteististen uskontojen kolmikkoa vastaan.

Onfray on moukaroinut julistuksensa järki aseenaan – valistuksen perinnettä kunnioittaen. Ateistinen manifesti on sivistyneen miehen provokatiivinen yritys "dekonstruoida teologia". Kirjassa ei ole yhtäkään lausetta, joka pyytelisi anteeksi olemassaoloaan, ei pienintä merkkiä kirjoittajan epävarmuudesta ajattelunsa näkökulman tai johtopäätösten suhteen. Onfrayn ehdottomuus ja hänen valitsemansa käsittelyn näkökulman rajoittuneisuus ovat ne tekijät, jotka nostavat Ateistisen manifestin merkittäväksi analyysiksi monoteistististen uskontojen sosio-poliittisesta luonteesta. Ironista kyllä, samat elementit johtavat kirjan epäonnistumiseen perimmäisessä tehtävässään, teologian dekonstruoimisessa.

Onfray aloittaa repäisevästi. Hänen mukaansa Nietzsche oli väärässä julistaessaan Jumalan kuolemaa. Kirjoittaja toteaa kylmästi: "God is neither dead nor dying because he is not mortal. A fiction does not die, an illusion never passes away, a fairy tale does not refute itself." Onfrayn ajattelun premissinä on perustavanlaatuinen, vankkumaton käsitys Jumalasta vain satuna, käsitteenä ilman viittauskohdetta todellisuudessa. Onfray perustaa manifestinsa käsitykselle siitä, että Jumala ei ole edes työhypoteesinä käyttökelpoinen: ateismi on hänelle ajattelun lähtökohta, ei filosofisen argumentaation johtopäätös. Oletus on filosofisesta näkökulmasta hedelmätön ja teologian dekonstruoimisen projektin lähtökohtana kyseenalainen. Onfray ohittaa kirjassaan – epäilemättä juuri jumalakäsityksensä takia – kaikki luonnollisen teologian kysymykset sekä Jumalaan liittyvät episteemiset ja metafyysiset kysymykset. Miten teologian dekonstruointi voisi olla mahdollista lähtökohdasta, joka tekee sen ymmärtämisen mahdottomaksi?

Ateistinen manifesti on epäfilosofisesta lähtökohdastaan huolimatta mielenkiintoinen, paikoin viiltävän tarkka kuvaus monoteististen valtauskontojen luonteesta. Uskonnonfilosofisen tarkastelun sijasta Onfray keskittyy kirjassaan uskontojen käsittelyyn sosio-poliittisesta, psykologisesta, aatehistoriallisesta ja tekstikriittisestä näkökulmasta käsin. Hän vie dekonstruktionsa teoreettiselta tasolta käytännölliselle tasolle.

Onfray pyrkii eri lähestymistapojen kautta näyttämään lukijalle, että uskontoihin ja niiden dogmeihin sisältyy sekä eksplisiittisesti että implisiittisiseti elämälle ja ihmisyydelle vieraita, jopa ristiriitaisia elementtejä. Nämä elementit ovat yli 2000 vuoden ajan lävistäneet koko inhimillisen eksistenssin sfäärin, muokanneet kulttuurista ja ihmiselämästä vinoutuneen. Onfray nostaa esiin juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin yhteisiä piirteitä poleemisesti, mutta pelottavan osuvasti: järjen vihaaminen ja alistumisen, nöyrtymisen sekä tottelevaisuuden korostaminen; elämän kieltäminen ja kuoleman fetissoiminen; tämänpäiväisyyden unohtaminen ja transsendentin, tuonpuoleisen ihannoiminen; ruumiin ja nautinnon näkeminen likaisena, sielun ja korkeampien hyveiden täydellisenä vastakohtana. Onfray ponnistaa tässä kohdin selvästi Nietzschen ajattelun pohjalta, mutta onnistuu lukuisten esimerkkien, pyhien tekstien analysoinnin ja historiantuntemuksen pohjalta tuomaan käsittelyyn uudenlaista vakuuttavuutta.

Onfray omaksuu Ateistisessa manifestissa saksalaisfilosofi Ludwig Feuerbachin antropologisen näkökannan uskontoon. Ihmiset loivat Jumalan, ei suinkaan toisinpäin. Onfrayn analyysin mukaan ihmiset myös pitävät Jumalaa elossa heikkouttaan, koska ovat kykenemättömiä näkemään "eksistenssin tragediaa" suoraan. Sinänsä mielenkiintoinen antropologinen tapa tulkita uskonto redusoituu Onfrayn käsittelyssä kuitenkin vain psykologiseksi tavaksi selittää uskonkokemus ihmisen "tarpeena metafyysiseen tukeen kantaakseen kohtalonsa". Selitys on yksinkertaistava, eikä tavoita uskonkokemuksen perimmäistä luonnetta. Jäin kaipaamaan syvällisempää, filosofisempaa otetta uskonkokemuksen kysymyksen käsittelyyn, esimerkiksi eksistentiaalisen ajattelun kontekstista käsin.

Ateistisen manifestin parhainta antia on monoteististen uskontojen sosio-poliittisen luonteen käsittely. Onfray argumentoi vakuuttavasti, kuinka uskontojen dogmat, sisäisesti ristiriitaiset Ilmoitukset (pyhät tekstit) ja opeista kumpuava herra–orja-rakenne mahdollistavat uskontojen käyttämisen kulloisenkin hallitsevan luokan, pappisluokan tai poliittisten johtajien, tarkoitusperien mukaisesti. Kansanmurhat, vainot, kidutukset, sodat – kaikki voidaan oikeuttaa, kuten historian saatossa on nähty, pyhien tekstien tarkoituksenmukaisen tulkinnan kautta siinä missä veljesrakkauskin. Onfray kuvaa osuvasti, kuinka tuonpuoleisen, paratiisin ja taivaan käsitteet pitävät sisällään käsityksen tämänpuoleisen ja nykyhetken toisarvoisuudesta, sanalla sanoen elämän toisarvoisuudesta. Tälle pohjalle rakennettu transsendoitu etiikka luo kontekstin, jonka sisällä ei ole ristiriitaista, että vastaikkaiset tahot käyvät eri Jumalan nimissä sotaa toisiaan vastaan.

Ateistinen manifesti on kirjoitettu yht'aikaa taidokkaasti ja raivostuttavasti. Onfrayn ääripoleeminen ja intensiivinen tapa kirjoittaa saa lukijan haukkomaan henkeä, mutta muuttuu ennen pitkää puuduttavaksi. Loputon toisto ja analogioiden ketjuttaminen alleviivaavat kirjan sanomaa, mutta raskauttavat tekstiä. Onfray käyttää häiritsevän paljon dramaattisia, liioittelevia, jopa groteskeja adjektiiveja ja kielikuvia. Hänen päämääränään lienee ollut uskonnon karnevalisoiminen, missä hän onnistuukin. Äärimmäisyyksiin vietynä tyylilliset ratkaisut nakertavat kuitenkin kirjan uskottavuutta. Onfrayn räjähtelevä tyyli kirjoittaa sopii paremmin Politique du rebellen (suomennettu nimellä Kapinallisen politiikka) tyylisiin, puhtaammin yhteiskunnallisiin kiistakirjoituksiin.

Onfrayn argumentaatiota on kuitenkin miellyttävän helppo seurata. Lukijalle ei jää epäselväksi, mitä vastaan ja millä perustein ranskalainen milloinkin argumentoi. Ei voi kuin ihailla kirjoittajan tyyliä nimetä kiertelemättä vihollinen ja hyökätä sen kimppuun ankarasti polemisoiden. Onfray käyttää pöyristyttävän paljon kaikki mustavalkoisen virhepäätelmän kriteerit täyttäviä yleistyksiä – osoittaakseen vaikuttavasti, että totuus ei sittenkään taida olla kovin kaukana yleistyksestä. Ateistisessa manifestissa kielletään kaikki suopeuden ja tasapuolisen käsittelyn periaatteet, mutta teksti vaikuttaa silti hyvin argumentoidulta ja älykkästi kirjoitetulta. Onfrayn kirjoituksessa yhdistyvät tunteen palo ja kirjoittajan sivistyneisyys ainutkertaisesti.

On selvää, että ehdoton tyyli kirjoittaa johtaa ajoittain ylilyönteihin ja ohiargumentointiin; näin myös Ateistisessa manifestissa. Hyvä esimerkki on tapaus Jeesus. Onfray ilmoittaa tosiasiana sen, että Jeesus on vain monisatavuotisen systemaattisen väärentämisen ja valikoivan tekstien polttamisen tarkkaan harkittu lopputuote. Myös Onfrayn tapa etsiä neuroottisesti ristiriitaisuuksia Ilmoituksista vaikuttaa paitsi vaivaannuttavalta, myös turhalta. Miksi etsiä tieteen ja järjen metodein ristiriitoja teksteistä, jotka Onfrayn itsensä mukaan ovat lähtökohtaisesti "faabeleita, myyttisiä satuja"? Psykoanalyyttinen tulkinta Paavalista hysteerisenä, impotenttina masokistina, joka vihaa "itseään, maailmaa, naisia, vapautta ja järkeä", kertoo Paavalin sijasta enenmmän Onfraysta ja hänen tavastaan käyttää psykoanalyyttistä metodia mielivaltaisesti.

Ateistinen manifesti rakentuu jyrkälle vastakkainasettelulle elämän kieltävän uskonnon ja ihmisyyden täydellistävän valistusaatteen välillä. Onfray nostaa teologian vastakäsitteeksi ateologian, metodin, joka operoi tieteen ja filosofian keinoin teologian dekonstruoimiseksi. Ateologian on tarkoitus "nostaa meidät Jumalan diskurssin yläpuolelle", jotta pystyisimme "näkemään teologian mekanismit läheltä". Onfray näyttää luottavan ateismin mahdollisuuksiin paitsi teologian dekonstruoijana, myös nihilismin ylittävänä arvojen uudelleen arvioinnin lähtökohtana – sekulaarin etiikan mahdollistavana voimana.

Ongelmana on kuitenkin se, että Onfray ei Ateistisessa manifestissa onnistu tarjoamaan kuuluttamaansa "jälki-nietzscheläistä", rakentavaa ehdotusta sekulaarin etiikan ohjelmaksi. Hän puhuu jälki-kristillisestä sekularismista, immanentista etiikasta, jonka perustana toimisivat "filosofia, järki, hyöty, käytännöllisyys sekä yksityinen ja käytännöllinen hedoismi". Tavoitteena on siis muodostaa elämänläheinen etiikka "ihmisen toimesta ihmistä varten, ei Jumalan toimesta Jumalaa varten". Siitä, millainen tämä eettinen ja yhteiskunnallinen ohjelma konkreettisesti voisi olla, Onfray vaikenee.

Vaikka Onfray epäonnistuu teologisen ajattelun perustan dekonstruoimisessa, onnistuu hän vavisuttamaan monoteististen uskontojen arvovaltaa osoittamalla tarkasti, millaisia implikaatioita joudumme hyväksymään, jos hyväksymme monoteistisen dogman. Ateistinen manifesti on voimakas julkilausuma uuden ateistisen maailmankuvan ja sen pohjalle rakennetun sekulaarisen etiikan kehittelyn tarpeen puolesta. Voin yhtyä Onfrayn toivomukseen uudenlaisen ajattelutavan puolesta – ajattelutavan, jossa paratiisi ei toimisi vain transsendenttina käsitteenä, vaan "rationaalisena ideana täällä maan päällä".