PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

ilmestynyt 4.1.2013

Elina Halttunen-Riikonen

Pääkirjoitus

Ei tietenkään ole omaperäistä ja yllättävää esittää voivottelua ja huolta siitä, miten nykyajan tehokkuuseetos yhdistettynä taloudelliseen paineeseen (“nyt kun on tämä taantuma/lama/epävarmuuden ikuinen lokakuu”) vaikuttaa kaikkeen ylimääräiseen toimintaan. Itse asiassa se on jopa odotettavaa allekirjoittaneelta näin viimeisessä lajiaan olevassa tekstissä. [1]

Ensinnäkin on laskennallinen tosiasia, että kun ihanneopiskelija viettää yliopistolla sen viisi (bolognalaiset 3 + 2) vuotta, niin aikaa ei vain yksinkertaisesti riitä muuhun yhtä paljon kuin aikaisemmin (huomatkaa nostalgisointi aikaan, jota en ole itse kokenut).

Välihuomiona: Juuri äskettäin, eikä ilmeisesti edes vitsillä, on nostettu esiin ajatus kahden vuoden korkeakoulututkinnosta.

Professiosuuntautuneisuus sopii tietysti erityisen huonosti filosofian alalle, vai onko siten että filosofia sopii huonosti tähän innovoi ja myy tuotteesi aikaan... Onko tulevaisuuden Suomi maisteritehdasmaa, jossa erilaiset vapaat tai kansanyliopistot vastaavat siitä, mikä ei sovellu korkeakoulujen ja elinkeinoelämän yhä tihentyvän integraation ristisiitokseen?

Kyse ei tietenkään ole siitä, etteikö ajattelua © saisi myytyä, etteikö voisi osoittaa filosofisen lähestymistavan tarpeellisuutta, tehokkuusvaatimusten mukaisuutta. Kyse onkin siitä, miten jos ja kun filosofialla on jotain merkitystä, niin se on kriittisyytenä, penkomassa käsitteiden kuten “hyöty” ja “tehokkuus” sidonnaisuuksia, sen sijaan että konsulttihenkisesti piirtelemässä fläppitaululle. Löydä sisäinen filosofisi. Eikun älä sittenkään.

Miksi tehdä jotain sen sijaan ettei tee mitään? Ja vielä: mitä on se jotain mitä tehdä? ”Miksi, oi miksi kukaan ei enää tee mitään” on joutavinta vaikerrusta, koska kyllähän nyt tyypit tekevät kaikenlaista & koko ajan. Opiskelevat & käyvät töissä. Yliopistoon ei vain kävellä sisään, ja vaikka nykyisin kuinka on tarjolla ilmaista rahaa (tietyin, kiristyvin edellytyksin), niin ei täällä vain vellota humanistisessa kuplassa ja puhuta [fuko]sta. Realiteeteiltä[2] eivät edes viattomimmat silmät ole suojassa.

Jos tätä tilannetta nyt sitten on syytä kutsua jälkiteolliseksi tutkintonimiketuotannoksi (tai silpputyöksi tai prekarisaatioksi), niin aivan yhtä helposti kuin se vajottaa apatiaan, saa se myös juoksentelemaan päättömästi erilaisten meriittien ja saavutusten perässä. Että on pakko tehdä erilaisia asioita, jotta saa kontakteja, verkostoja, kehittää persoonaa, ja jotta cv on mahdollisimman kaunis. Yksinkertaisesti: vaikuttaa hyvältä & osaavalta tyypiltä.

Tällaisessa maailmanjärjestyksessä kaikenlaisten vapaaehtoisuuksien ja harrastetoimintojen kohtalona on jäädä epäilyttävään asemaan. (Ajanpuutteen kolhinnan lisäksi siis.) Päätyykö se väittämättä lyömään tahtia suoritusten taustalle? Voi olla hyödyllistä. Että kirjoitat. Että teet tsiljoonaa asiaa samaan aikaa. Että turvaat selustasi. Koska perimmiltään kyse on siitä, että jos epäonnistuu niin kyse on yksilön virheestä (viallinen toimintastategia, vääränlainen työkokemus/ei ollenkaan työkokemusta, ei hymyillyt työhaastattelussa. JNE.)

Eikä niin, etteikö ihmisiin tutustuminen ja erilaiset projektit olisi tärkeitä. Vaan miten juuri se idea ja mieli, mikä liittyy siihen, miksi ylipäätään tehdä mitään, eli tietynlainen kollektiivisuus, satunnaisuus, jauhautuu hyödyksi. Verkostoitumisesta puhuminen sitoo toiset ihmiset käyttöarvoon, kun tutustumisen ja tuntemisen siinä missä tekemistenkin merkitys muodostuu siitä, josko ja miten asia X tai henkilö Y edesauttaisi urakehitystä.

Jatkuva uudistuminen, elinikäinen oppiminen, ihmisiin tutustuminen ovat kaikki arvokkaita tavoitteita. Mutta vain omaehtoisuudesta käsin.