PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

ilmestynyt 4.1.2013

Juho Rantala

Ikuinen vapautuksen mahdollisuus

Herbert Marcuse, Taiteen ikuisuus (Die Permanenz der Kunst: Wider eine bestimmte marxistische Aesthetik).
Suom. Ville Lähde. niin & näin 2011. 92 sivua.

Herbert Marcusen (1898–1979) viimeiseksi jäänyt teos Taiteen ikuisuus (Permanenz der Kunst, 1977/2011) istuu ilmeisenä niin & näin -kirjojen tasokkaaseen julkaisulinjaan. Ville Lähteen mainiona käännöksenä teos tarjoaa (kauniin ulkokuoren lisäksi) ensiluokkaista suomen kieltä. Lähteen kirjoittamassa esipuheessa Taiteen ikuisuus asetetaan suhteeseen viime aikojen esteettisen keskustelun kanssa, minkä lisäksi siinä käydään läpi myös Frankfurtin koulukunnan käsityksiä pääpiirteittäin. Keskiössä koulukunnalla oli kriittinen teoria, joka kohdistui laaja-alaisesti yhteiskunnan ja kulttuurin, ja näin ollen myös taiteen kritiikkiin. Koulukunnan tunnetuin estetiikkaan liittyvä teos on varmastikin Theodor W. Adornon Esteettinen teoria (Äesthetische Theorie, 1970, suomennos 2006). Frankfurtin koulukunnan ns. ”kulttuurimarxismia” on tulkittu aikanamme jos jonkinlaisissa yhteyksissä, enemmän tai vähemmän onnistuneesti[1]. Marcuse erottuu kuitenkin tästä kriittisestä koulukunnasta kahdella tavalla: hän pyrki etsimään vaihtoehtoja sen sijaan, että olisi harrastanut ”vain” kulttuurin suunnan pessimististä deskriptiota; toiseksi hän oli suoranaisen poliittinen, toisin kuin muut kriittisen koulukunnan edustajat [2].

Marcuse keskittyy teoksessaan lähinnä taiteen ja politiikan suhteen kuvailuun ja muotoilemiseen. Taiteen ikuisuudessa näkyy myös frankfurtilaisten huoli marxismin tilasta. Teoksen taustalla seisovatkin ”suurina muinaisina” (Marxin lisäksi) Hegel, Heidegger sekä tietenkin Freud. Lähde käyttääkin sopivasti aikaa erityisesti Freudin terminologian ruotimiseen, juuri siinä määrin, että asiaan vihkiytymättömät saavat kiteytetyn kuvan käsitteistä. Erityisesti Eros and Civilization (1955) teoksessa esille tuodut tulkinnat Freudista filosofina ovat Taiteen ikuisuuden taustalla. Marcuse kritisoi Freudin terapeuttista psykoanalyysiä ja näkee tärkeämpänä psykoanalyysin avaamat tulkinnat yhteiskunnasta.

Lähde tuo myös esille niitä lähtökohtia joista teos on noussut, esimerkiksi taiteen ja viihteen erottelua, sekä näistä epämääräisyyksistä noussutta ja ongelmallistunutta keskustelua taiteen merkityksestä yhteiskunnassa ja sen suhteesta politiikkaan. Lähteen mukaan Taiteen ikuisuuden poliittinen tausta on Yksiulotteisen ihmisen (1964) yhteiskunnallisessa analyysissä herruuden ja hallinnan muodoista. Marcusen tarkoitus on kuitenkin ylittää pelkkä yksiulotteisen yhteiskunnan kritiikki. Taustalla on myös Marcusen ajatus nykypäivästä, jota voi muuttaa vain ”radikaalin praksiksen” avulla. Luonnon ja luonnottoman (yhteiskunnan mystifioima todellisuus) herättää kysymyksiä ja vastaväitteitäkin, mutta Lähteen mukaan Marcusen luontokäsityksen voi ajatella suhteessa kunkin ajan kulttuurihistorialliseen tilanteeseen, ja luonto voi olla symboli niille elementeille, joita kulttuuri työntää luotaan[3].

Ikuinen taide

Marcuse ei keskity analyyseissään niinkään teoksen tekoprosessiin vaan valmiiseen teokseen. Hän myös huomauttaa, että rajaa taiteen tarkastelun periaatteessa vain kirjallisuuteen, sillä hän ei ole (omien sanojensa mukaan) oikea ihminen puhumaan muista taidelajeista. Mutta kaikki mikä koskee kirjallisuutta, koskee myös muuta taidetta. Teokset joista Marcuse puhuu, ovat ”autenttisia ja suuria”. Hän ei kuitenkaan pura auki mitä tällä tarkoittaa, esimerkiksi hän tarjoaa Shakespearen, jonka näytelmät ovat ilmeisesti laadullisesti parempia kuin monien muiden. Hän toteaa: ”nimeän ’autenttisiksi’ tai ’suuriksi’ taideteoksia, jotka täyttävät sellaiset esteettiset kriteerit, joiden on aiemmin määritelty olevan olennaisia ’autenttiselle’ tai ’suurelle’ taiteelle”. Tämän lisäksi hän sanoo, että taiteen historiassa näkyy alati vakaana pysynyt mittapuu, joka sallii ”erotteluja ’korkeaan’ ja ’vähäpätöiseen’ kirjallisuuteen” (ja niin edelleen) sekä ”hyvään ja huonoon taiteeseen”.

Teos oli alkujaan suunnattu yhtä marxilaisen estetiikan suuntausta vastaan, mutta se ei kuitenkaan ole marxilaista suuntausta kokonaisuudessaan vastustava. Esipuheessaan Marcuse luonnehtii tätä kritiikkinsä kohdetta ”ortodoksiseksi tavaksi”, jonka mukaan taideteoksen laatu ja totuus kytkeytyvät vallitsevan yhteiskunnan tuotantosuhteisiin, siten että teokset myös jakautuvat yhteiskuntaluokittain. Kuitenkin Marcusella on myös laajempia inhon kohteita: esimerkiksi marxilaisuuden tapa rajata yksilötietoisuus pois ei-poliittisena, jolloin ainoaksi todelliseksi tietoisuudeksi muodostuu luokkatietoisuus. Subjekti sinänsä nähdään jopa porvarilliseksi, jolloin marxilaisuudesta itsestään tulee sitä esineellistämistä mitä vastaan se alkujaan nousi.

Marcuse pyrkii kiistämään tällaisen marxilaisen tradition ja hylkää didaktisen teoksen, jonka tarkoitus on opettaa vallankumousta. Taiteen poliittisuus sijaitsee taiteessa itsessään ja esteettisessä muodossa sinänsä, teokset ovat tavallaan vallankumouksellisia ”muodoksi tulleena sisältönä”. Teoksissa täytyy olla a priori mukana vallankumouksellinen ulottuvuus, mutta siitä ei saa muodostaa teemaa. Ortodoksisessa marxilaisessa estetiikassa koko taide tavallaan typistyy yhteiskunnallisiksi suhteiksi, kaikki transsendentaalinen on häivytetty ja samalla myös mielikuvitus. Kaiken lisäksi, Marcusen mukaan, taide ei esitä vain ja ainoastaan tietyn luokan maailmankuvaa, vaan universaalin ihmiskunnan.

Tärkeänä seikkana Marcuse esittää ”esteettisen tyylityksen”, joka tarkoittaa todellisuuden osan, aineksen muuntamista ”itseriittoiseksi kokonaisuudeksi” (runoksi, maalaukseksi). Tässä taideteos panee todellisuuden syytteeseen ja samalla representoi sitä - taide on omanlaisensa kieli, jolla voi välittää omanlaisiaan totuuksia. Tällaisessa tyylityksessä paljastuu yksittäisen tilanteen universaalius. Esimerkiksi Dostojevskin Sorrettuja ja solvattuja (1861) romaani ei kuvaa (vain) oman aikansa yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuutta vaan kaikkien aikojen epäinhimillisyyttä. Yhteiskunta tavallaan rakentaa ”kehikkoja” luonnollisen maailman päälle, ja juuri näitä kehikoita autenttinen taide pyrkii repimään auki, näyttämään niiden takaa todellisemman todellisuuden sekä jaetun universaalin. Todellisuuden aineksen muuntamisessa piilee kuitenkin konflikti: se on aina annettua ja riippuvaista kulttuurista. Vaikka jotain taideteoksessa olevaa ainesta ei muutettaisi, se saa uuden olemuksen taideteoksen viitekehyksessä. Marcusen mukaan taidetta ja elämää ei kuitenkaan saa yhdistää, sillä todellisuuden aineksen omaksuminen sellaisenaan galleriaan mystifioi todellisuutta.

Taideteoksessa piilee myös toinen loputon konflikti: vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen affirmaatio. Marcuse käyttää termiä affirmaatio ”vahvistavassa” merkityksessä. Autenttiset taideteokset eivät kuitenkaan päästä affirmaatiota kumoamaan todellisuudelle esitettyä tuomiota. Tämä voi hyvällä tuurilla johtaa jopa vallitsevan todellisuuden suhteiden rikkoutumiseen. Taiteilija voi luoda teoksellaan murtuman, joka saa yhdistettyä kansan. Tämä ”kansa”, tai sen tietoisuus, on niiden yksilöiden tietoisuus, ”jotka ovat yhtyneet universaalin vapauden tarpeen tuntemuksessaan”.  Marcuse huomauttaa, ettei taide muuta maailmaa, mutta se voi muuttaa tulevien maailmanvapauttajien tietoisuutta. Taide ei siis oikeastaan ole arkitodellisuutta, muttei myöskään vain fantasiaa. Kaikki sen sisältämä on ihmisten ajatuksissa ja teoissa, mutta se on laadullisesti suurempi kuin todellisuus. Valta- ja tuotantosuhteet mystifioivat todellisuutta ja sen takia taiteen maailma on todellisempi.

”…taiteen radikaalit piirteet eli sen antama tuomio vakiintuneelle todellisuudelle sekä sen esiin kutsuma vapauden ’kaunis kuvajainen’ [schöner Schein] perustuvat juuri niihin ulottuvuuksiin, joissa taide ylittää sosiaalisen määräytyneisyytensä ja emansipoituu puheen ja toiminnan annetusta maailmasta silti säilyttäen sen ylitsekäymättömän läsnäolon. Näin taide luo valtakunnan, jossa taiteelle ominainen kokemuksen kumoaminen tulee mahdolliseksi: taiteen luoma maailma tunnistetaan ja tunnustetaan todellisuudeksi, jonka annettu todellisuus tukahduttaa ja vääristää”.

Normituksen ja vapautuksen konflikti

Marcusen kieli, joka on samalla tavalla esseististä ja metaforistakin, kuin muiden Frankfurtin ”koululaisten”, saattaa koitua ongelmaksi ihmisille, jotka tahtovat selkeitä argumentteja – ja vieläkin selkeämpiä vastauksia. Toisaalta täytyy myöntää, että Taiteen ikuisuus on mielestäni ehkä selkein teksti Frankfurtin koulun kaanonissa. Kuten alussa totesin, Ville Lähteen tekemä lyhyt ja ytimekäs käsitekartoitus auttaa, eikä kenenkään kannata aikaisempien huonojen Frankfurt-kokemusten takia jättäytyä tämän teoksen kyydistä.

Marcusen huomiot instituutioiden ja tuotantosuhteiden mystifioivista voimista pitävät varmastikin paikkaansa, mutta kapitalismi ei toteudu missään täysin puhtaana. Marcuse kyllä huomioi kapitalismin olleen vapauttava omalla tavallaan ja hänen analyysinsä kohteena onkin enemmän ”monopolikapitalismi”, jonka Marcuse näkee eri asiana kuin kapitalismin. Tämä on tietysti totta, sillä monopolikapitalismissa esimerkiksi pienyrittäjät on periaatteessa hävitetty kokonaan. Välillä lukiessa tosin tuntuu, että Marcuse pyöristää kulmia ja ajattelee kaiken kapitalismin monopolikapitalismina ja toisin päin.

Marcuse nojaa aikaisemmin nousseille määrityksille (katso yllä lainaus ”esteettisistä kriteereistä”), vaikka tarkoituksena on haastaa vallitsevaa järjestystä. Teosten arvo rakentuu siis historiallisesti, aikaisemmin saavutettujen kriteerien mukaan. Olisi myös ollut osuvaa ilmaista näitä esteettisiä kriteereitä tarkemmin. Muuttuuko analyysi mihinkään, jos näiden kriteerien määrittelijät ovat olleet vallassa? Nouseeko teoksen affirmatiivinen voima ylittämään ”vapautuksen voiman”? Eivätkö ortodoksisen marxilaisen estetiikan esteettiset kriteerit ole historiallisia, aikaisemmin määritelty kuvaamaan juuri suuria taideteoksia?

Lisäksi Marcuse keskittyy periaatteessa ainoastaan valmiiseen teokseen ja vain jossain määrin vastaanottoon. Vastaanotto Marcusella on enemmänkin teoksen vallankumouksellisuuden kuvausta, mutta tämä tapahtuu kuitenkin ihmisten kautta. Tietenkään tekijän intentioilla ja intresseillä ei välttämättä ole vastaanoton kannalta juuri mitään merkitystä, mutta hieman tarkemmat vastaanoton analyysit olisivat olleet paikallaan. Voiko esimerkiksi Shakespearen näytelmistä löytää yhteiskunnallista kritiikkiä, jos hän ei ole sitä sinne ehdoin tahdoin sisällyttänyt? Totta kai, mutta toisaalta tekoprosessin ja vastaanoton välillä on valtava kuilu, jonka päällä teos leijailee. Shakespearen kohdalla lukijat (en puutu tässä näyttämöllepanoon ja adaptaatioon) voivat tulkita Hamletin eksistentiaalisen värinän elämän ja kuoleman kakofoniseksi kamppailuksi, tai sitten elitistiseksi hölynpölyksi, eikä tällä ole mitään tekemistä teoksen ”autenttisuuden” kanssa. Toki Marcuse voisi tässä tapauksessa syyttää yhteiskunnan ”yksiulotteistavia mekanismeja” lukijan tyhmentämisestä, mutta eikö lopulta kyse ole vain siitä, että herra Marcuse on esittänyt Shakespearen teoksen autenttiseksi ja jopa vallankumoukselliseksi? Jos lukija ei pysty yhtymään tähän käsitykseen, miten pitäisi toimia? Marcuse voi myös kommentoida tässä tapauksessa, että autenttiset teokset näyttäytyvät välttämättä elitistisinä vallitsevan yhteiskunnan huuruisessa todellisuudessa vaeltavalle.

Lopuksi voidaan kyseenalaistaa myös se, pätevätkö kirjallisuuteen kohdistetut esteettiset analyysit todella muissa taiteissa. Voidaan kuitenkin argumentoida, että esimerkiksi elokuva ei ole vain tarinankerrontaa tai kirjallisuuden jatke. Tällöin kirjallisuudessa ja elokuvassa on laadullista eroa. Vapauttavuutta voi löytyä kaikkien mediumien teoksista, mutta se saattaa ilmetä perustavanlaatuisesti eri tavalla.

Tarve paremmasta

Marcusen vahvuus piilee yksittäisiin teoksiin keskittymisessä ja niiden yhteiskunnallisuuden (ja poliittisuuden) korostamisessa. Monet taideliikkeet manifesteineen ja normituksineen päätyvät lopulta staattisuuteen ja muotoutuvat osaksi yhteiskunnallisia rakenteita. Yksittäiset teokset voivat seistä haasteena vallitsevalle rakenteelle, vaikka ne integroituisivatkin yhteiskuntaan; ja voidaan kai olettaa, että tämän ne tekevät ennemmin tai myöhemmin. Esimerkkinä voidaan ottaa vaikkapa Sidney Lumet’n loistava Kasvot kuvaruudussa (Network, 1976). Historian kuluessa työt voidaan löytää uudelleen ja osoittaa niistä haaste todellisuudelle – tai ne voivat inspiroida uusiin teoksiin. Yksittäisiin teoksiin keskittyminen on muutenkin arvokas lähtökohta. Genre-ajattelun kehikot tasapäistävät taiteesta viihdettä ennalta annetuilla muodoilla, toisaalta jotkut teokset voivat myös haastaa näitä. Yksittäisten teosten kohdalla voidaan myös argumentoida niiden esteettisestä tasosta, esimerkiksi Bela Tarrin Werckmeister harmóniák (2000) mahdollistaa laajamittaisemman argumentointikentän kuin vaikka Christopher Nolanin Yön ritarin paluu (Dark Knight Rises 2012) – tai Marcusen termein, se esittää ”vapauden valtakuntaa” kouriintuntuvammalla ja haastavalla voimalla.

Marcuse osuu oikeaan myös suuressa osassa ortodoksista marxilaista estetiikkaa kohtaan esittämässään kritiikissä. Erityisesti esimerkiksi tyyppi-teoria, joka tekee juuri sitä samaa, mistä Marcuse syyttää antitaidetta, eli vakiinnuttaa todellisuutta ja tukee sitä. Marxilaisella estetiikalla on luultavasti ollut näppinsä pelissä myös muodon ja sisällön hajaantumisessa. Jos realismi on ollut ainoa tapa esittää, on silloin kirjallinen (ja muu taiteellinen) kulttuuri jättäytynyt keskittymään vain sisältöön. Tämä taas on voinut johtaa ”kritiikin historiassa” muoto-sisältö erotteluihin uusien taidemuotojen mukana. Esimerkiksi surrealismissa sisältö ja muoto eivät saakaan enää realismin merkityksiä, vaan astuvat realismikaanonin käsitteistöä ja kuvastoa vasten. Nykyäänkin muoto ja sisältö erottelu pelaa, erityisesti elokuvakritiikin saralla ja mikä vielä pahempaa, teokset nähdään usein vain yhteiskunnallisen tilan ilmauksena – tai vain Lacan-lasien läpi. Marcuse kritisoi lyhyesti ja ytimekkäästi siis myös niin sanottua realismia. Marcusen esittämä ”esteettinen muunnos” rikkoo realismin. Suomessa pitkään vallinnut realismivaatimus, erityisesti elokuvien kohdalla, on siis ehkä vain tosikkojen itkuntuhruista katkeruutta omaa mielikuvituksettomuuttaan kohtaan.

Koko Taiteen ikuisuus on tavallaan autenttisen ja vapauden valtakuntaa ilmaisevan teoksen rajojen esittämistä, kuvausta ja muotoilua. Autenttisen teoksen määrittelemätön määrittelemättömyys pitää auki horisonttia sen mahdollisuudelle ilmestyä. Jos normeja olisi konstruoitu, silloin teos ei olisi ”todella” vapauden valtakunnasta. Ehkä edellä esittämäni kritiikki historiassa esiintyneitä esteettisiä kriteereitä kohtaan osuukin harhaan; mainitut teokset ovat esimerkkejä vapauden valtakunnan tuotoksista, eikä voi tietää mitä sieltä seuraavaksi työntyy pinnalle. Ehkä nyt olisi jonkinlaisen Marcuse-renessanssin aika[4]?