PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

ilmestynyt 4.1.2013

Risto Koskensilta

Edustamisen ja esittämisen kietoumat

Tarja Knuuttila & Aki Petteri Lehtinen (toim.), Representaatio. Tiedon kivijalasta tieteiden työkaluksi.
Gaudeamus 2010. 386 s.

’Representaatio’ ei ole niin yleinen arkikäsite, että sopisi Suomen Filosofisen Yhdistyksen yhden sanan kollokvion aiheeksi[1], mutta sen käyttö on sen verran monimuotoista, ettei representaatio ole vain tekninen termi. Sitä käyttävät taajaan eri alojen filosofit ja erityistieteilijät, ja enemmän tai vähemmän samalla tavoin. Artikkelikokoelman rakentaminen tällaisen käsitteen ympärille tuntuu hivenen kummalliselta. Kelle sellainen teos olisi oikeastaan suunnattu ja mihin tarkoitukseen? Sopisiko se oppikirjaksi, ja jos, niin mille kurssille? Ehkei oikein kellekään tai millekään.

Silti Tarja Knuuttilan ja Aki Petteri Lehtisen toimittama Representaatio on kiinnostava kirja. Se kokoaa yhteen käsitteen eri käyttöjä ja antaa varsin hyvän kuvan sen moninaisuuksista. Teksteissä hahmotellaan ’representaation’ sanakirjamaista määritelmää useammallakin tavalla, mutta kaksi käsitteen puolta näyttäytyvät perustavimpina: Ensinnäkin representoiva esittää tai kuvaa representoitavaa. Toisaalta representoiva voi myös edustaa tai olla toisen paikalla. Esimerkiksi valokuva voi representoida maisemaa, jota se esittää, tai edusmies voi representoida paikalta estynyttä. Perheyrityksen johtajan tuimasti tuijottava muotokuvamaalaus voi representoida sekä olemalla yrmeän isähahmon kuva että edustamalla tätä kokouksessa tai tämän valvontaa.

Kuten Representaatio-kokoelman artikkeleista käy hyvin ilmi, kuvaaminen palautuu kovin hankalasti kuvaavan ja kohteen muodollisiin piirteisiin. Tarvitaan aina myös katsojaa, joka tulkitsee kuvan esittävän kohdettaan. Representaation merkitykset esittämisenä ja kuvaamisena eivät ole siis täysin erilliset. Niiden välillä on kiinnostava jännite, joka näkyy esimerkiksi kysymyksessä siitä, missä mielessä ihmismielen sisällöt vastaavat mielen ulkoista maailmaa. Onko esimerkiksi kissan käsitteellä sama muoto kuin pihalla seikkailevalla kissalla vai edustaako käsite vain jollain tavoin ulkomaailman kissoja kognitiivisessa systeemissä?

Selvät tarkoitusperät

Toimittajat motivoivat teoksensa ”representaation kriisin” avulla. Sillä he viittaavat viime vuosisadan loppupuoliskolla kasvaneeseen representaation kritiikkiin. Kulttuuritutkimuksen piirissä on nähty representaatiot täysin kulttuurisidonnaisina, ja yleisesti yhteiskuntatieteissä representaatiokäsitteen selitysvoimaisuus ja käyttökelpoisuus on herättänyt epäilyjä. Kielen ja tieteellisten teorioiden yksioikoinen viittaaminen maailmaan tai niiden kyky representoida maailman ilmiöitä on kyseenalaistettu.

Toisaalta tällainen kritiikki on nähty ylilyöntinä. Voidaan pitää selvänä, että elämme maailmassa ja tulemme sen kanssa toimeen, joten meillä on jotain maailman säännönmukaisuuksia vastaavia käsityksiä siitä, miten se toimii. Jossain mielessä representoimista tai jotain sen kaltaista siis eittämättä tapahtuu. Toimittajat paikantavat ongelman kuitenkin kiinnostavaan, siihen onko representaation käsite paras tapa tarttua tähän johonkin, tulisiko se korvata joillain muilla käsitteillä tai hylätä kokonaan. ”Lyhyesti: representaation käsite on perinpohjaisen selvittämisen tarpeessa.” (9)

Johdannossa Knuuttila ja Lehtinen pohjustavat hyvin käytyä keskustelua representaatiosta ja erityisesti sen kritiikkiä. Lopuksi he esittävät maltillisen kantansa:

”Katsomme, että representaatiota ei tarvitse ymmärtää representationalistisesti fundamentaalisena tietoteoreettisena peruskäsitteenä, mutta – toisin kuin osa representaatiokriitikoista on väittänyt – representaation käsitteestä ei myöskään tarvitse luopua. Kaiken kattava representaatiokritiikki ei oikeastaan palvele ketään.” (31)

Näkemyksessä ei ole muuta vikaa kuin maltillisuus ja sitä myöten tylsyys. Luultavasti se on kuitenkin lähellä sitä, mikä on totta ja viisasta. Erityisen hyvin se sopii käsitteen eri puolia luotaavan kirjoituskokoelman johtoajatukseksi.

Omat perät

Varsinaisia tekstejä on kokoelmassa kuusitoista kuudeltatoista eri kirjoittajalta. Artikkelit on koottu neljään osaan, joista ensimmäinen pitää sisällään viisi filosofiaan ja kerrallaan yhteen filosofiin keskittyvää kirjoitusta. Sitä seuraa kokoelma kirjallisuuden- ja taiteentutkijoiden tekstejä. Kolmas osa käsittelee mielen ja kognition tutkimusta, ja viimeisessä puhutaan yhteiskunnallisista asioista ja representaatiosta tieteessä.

Artikkeleita on monen pituisia, laatuisia ja tyylisiä. Suurin osa kirjoituksista käsittelee representaatiota jonkin henkilön ajattelussa tai taiteen tai tieteen alan yhteydessä, mutta osassa linkki käsitteeseen on varsin ohut eikä sitä välttämättä lausuta lainkaan julki. Christina M. Krause kirjoittaa artikkelissaan ”Aivojen sähköinen toiminta ja kognitiiviset prosessit” lähinnä aivojen sähköisestä kuvantamisesta. Representaatiosta hän tyytyy toteamaan lopuksi vain, ettei nykyisellä kognitiivisella aivotutkimuksella ole juuri mitään sanottavaa siitä, ”mikä tai minkälainen on ihmisaivojen representaatio maailmasta”. (243) Kirjoitus ei välttämättä ole huono, mutta voi ihmetellä, mitä se tekee tässä kirjassa.

Osassa kirjoituksista johdatus representaation äärelle on turhan pitkä. Esimerkiksi Timo Honkela porautuessaan tietojenkäsittelytieteen tapaan ymmärtää representaatio kuluttaa puolet tilastaan ohjelmointikielien historiaan ja muihin teknisiin seikkoihin. Jukka Törönen kuvailee kirjoituksessaan ehkä turhankin tarkkaan empiiristen sosiaalitieteiden metodologiaa juuttuen aiheen kannalta kenties tarpeettomaan käsitteistön esittelyyn. Ahti-Veikko Pietarinen on otsikoinut osuutensa ”Ajatusten liikkuvat kuvat: Representaatio logiikassa”, mutta keskittyy lempiaiheeseensa, Charles S. Peircen kuvalliseen logiikan notaatioon ja vain ohimennen puhuu representaatioista logiikassa yleensä.

Kokonaisuutena tekstit tuovatkin hivenen mieleen mainitun SFY:n kollokvion, jonne usein kuullun kitinän mukaan filosofit tulevat esittelemään vain hatarin aasinsilloin aiheeseen liittyviä esoteerisia tutkimuksiaan. Jos aiheena on ”muisti”, kollokviossa saattaa kyllä oppia jotain Leibniz-eksegeesin pieteeteistä, mutta tuskin mitään muistista. Tällainen kritiikki on tietenkin yliampuvaa, mutta se kuvaa hyvin koheesio-ongelmia, joita syntyy kun erilaisista lähtökohdista alun perin tuotetut esitelmät ja kirjoitukset kootaan yhteen. Hajanaisuuden tuntu häiritsee hivenen myös Representaatio-teoksessa, kun jotkin kirjoitukset maistuvat siltä kuin ne olisi kirjoitettu alun perin eri yhteyteen.

Vinhat perät

Pienet puutteet eivät kuitenkaan ole fataaleja, sillä kokonaisuutena Representaatio on oivallinen opus. Useimmat kokoelman tekstit ovat itsessään erinomaisia johdatuksia aiheisiinsa. Filosofien kirjoitukset Richard Rortysta, Peircestä, Nelson Goodmanista ja erityisesti Hanna Appelqvistin Wittgensteinin kuvateoriaa käsittelevä teksti ovat hyvää luettavaa, vaikkei representaatiot juuri kiinnostaisikaan. Otto Lapin värien ikiaikaista probleemia valaisevaa tekstiä voi suositella kaikille väreistä tai realismin ongelmista kiinnostuneelle. Samoin Timo Kaitaron surrealismin ja André Bretonin ajattelun sekä Sakari Katajamäen sonettirunouden raotukset ovat kerrassaan ilahduttavia. Teoksen lopettaa Tarja Knuuttilan kirjoitus nykyaikaisia tieteenfilosofeja kiinnostavasta aiheesta: tieteellisistä malleista ja niiden representatiivisesta suhteesta todellisuuteen.

Kaiken kaikkiaan Knuuttila ja Lehtinen ansaitsevan kiitoksen. Representaatio ei ehkä ole erityisesti kellekään, mutta se on opettavaista luettavaa monille. Useita tekstejä tullaan varmasti tavaamaan representaatioista riippumatta, mutta jos omissa puuhissaan joutuu representaation käsitettä käyttämään, tätä opusta kannattaa ehdottomasti vilkuilla. Ainakin toimittajat onnistuvat julkilausutussa tavoitteessaan: kirja osoittaa representaation käsitteen kiinnostavuuden ja tarpeellisuuden.