PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

ilmestynyt 4.1.2013

Jaakko Vuori

Itsensä toteuttaminen ja itsensä ylittäminen – muutamia huomioita kääntäjältä

Ernst Tugendhatin filosofinen elämänura näyttää olevan täynnä täyskäännöksiä. Martin Heideggerin oppilaasta, jonka habilitaatioväitöskirja käsitteli totuuden käsitettä Edmund Husserlin ja Heideggerin filosofiassa, tuli vuosikymmen myöhemmin eräs analyyttisen filosofian tunnetuimmista edustajista Saksassa. 2000-luvulla, yli 70-vuotiaana, näyttää Tugendhat tehneen jälleen erään ”täyskäännöksen” ryhtyessään kirjoittamaan aiheesta, joka ainakin ensi näkemältä vaikuttaa sangen etäiseltä suhteessa analyyttisen filosofian ydinalueisiin; filosofisesta antropologiasta. Kuten lukija käsillä olevasta Tugendhatin esseestä “Nietzsche und die philosophische Anthropologie: Das Problem der immanenten Transzendenz” (2007) [1] voi havaita, eivät analyyttiseen filosofiaan kuuluvat kysymykset esimerkiksi predikatiivisen kielemme luonteesta ole täysin kadonneet Tugendhatin tuotannosta, ne on ainoastaan tulkittu uudelleen suhteessa eräisiin filosofisen antropologian peruskysymyksiin – seikka, joka jo itsessään tehnee Tugendhatin esseestä mielenkiintoisen.

Tugendhatin esseessä esittämien pohdintojen perustalta saattaisi näin olla mahdollista kehittää sellaista filosofista antropologiaa, joka ei ole ristiriidassa analyyttisen filosofian piirissä tehtävän filosofisen tutkimuksen suhteen. Kipinä käsillä esseen suomentamiseen syntyi ajatuksesta Tugendhatin lanseeraaman käsitteen “immanentti transsendenssi”, sekä Nietzschen filosofisen antropologian kritiikin mahdollisesta hyödyllisyydestä suhteessa eräisiin nykyhetken filosofisen antropologian herättämiin kysymyksiin.

”Ehkä Nietzsche oli oikeassa ajatellessaan, että hylätessämme käsityksen olemassaolostamme suhteena olona yliluonnolliseen, on ihmisen oleminen tästä huolimatta ymmärrettävä jonakin sellaisena, joka pyrkii ylittämään itsensä”, kirjoittaa Tugendhat ja on uskoakseni oikeassa. Tällainen ihmisen olemistavan määrittäminen itsensä ylittämisenä sekä siihen pyrkivänä näyttää tosiasiassa määrittävän suurta osaa 1900-luvun filosofista antropologiaa. Onhan esimerkiksi Martin Heideggerin mukaan ”inhimillisen olemassaolon”, jota hän kutsuu termillä Dasein, perusmääre se, että ”tämän olevan olemisessa on kyseessä itse tämä oleminen” [2]. Heideggerin määritelmän voi ymmärtää esimerkiksi väitteenä, jonka mukaan ihmiset eivät ”ole” samalla tavalla kuin muut elävät olennot, vaan heidän olemassaoloaan määrittää tietty suhde tähän olemassaoloon. Tällaista suhdetta, joka näyttää selkeästi olevan, johtuen sen tulevaisuuteen suuntautuneesta aspektista – onhan Heideggerin mukaan inhimillinen olemassaolo esimerkiksi aina ”enemmän kuin se tosiasiassa on” [3] – suhde immanentin transsendenssin mielessä, voidaan hyvin kutsua esimerkiksi tulkitsemiseksi. Ihminen on siis “itseään tulkitseva eläin”, kuten esimerkiksi Arto Laitinen toteaa Charles Tayloriin viitaten [4].

Ihmisten olemassaolo siis toteutuu yksinomaan pyrkimyksissä tulkita omaa olemistaan – pyrkimyksissä ottaa etäisyyttä välittömään ja tästä etäisyydestä käsin antaa elämälleen mieli ja suunta. ”Ihminen luonnostaan konstruoi omaa identiteettiään, omaksuu arvovakaumuksia, asettaa itselleen perimmäisiä päämääriä, määrittelee itseään”, Laitinen kirjoittaa [5]. Pelkkä inhimillisen olemassaolon – tämän itsensä toteuttamisen – määrittäminen itsetulkinnaksi ei kuitenkaan vielä vapauta tätä siitä nietzscheläisyydestä, joka ei Martin Heideggerin ihmistä koskevalle filosofiallekaan ollut täysin vierasta. Nietzscheläinen itsensä ylittämisen credo kun voidaan aivan yhtä lailla tulkita toteutuvan yhä uudelleen itselle esitetyssä vaateessa de-konstruoida ja sen pohjalta re-konstruoida itsensä; ”ylittää itsensä” ja ”tulla omaksi itsekseen” uuden itsetulkinnan saavuttaman kohonneen vitaalisuuden ja elämänmyönteisyyden kautta. Mikään ei niin ikään estä nykyisen itsetulkinnan osoittautumista puutteelliseksi ja jopa harhaiseksi, mikä taas synnyttää vaateen uudesta itsetulkinnasta ja siten yhä uudesta itsensä ylittämisestä. ”Miksipä ei siis vaalia tahtoaan ja kehittää itseään, pyrkiä voittamaan itse itsensä kuten Nietzschen yli-ihminen, jonka elämänohjeena on ylittää itsensä ja tulla omaksi itsekseen”, kirjoittaa Henna Seinälä, eräs tällaisen nietzscheläisen antropologian suomalainen nykyedustaja [6]. Miksipä ei? Mikä estää meitä näkemästä inhimillisen olemassaolon itsensä toteuttamiseen pyrkivää luonnetta itsensä ylittämisenä yhä uuden itsetulkinnan mielessä – prosessina, jonka sisäinen dynamiikka muodostuu yksinomaan ”tahdosta valtaan”?

Nähdäkseni juuri suhteessa tähän kysymykseen osoittautuu Tugendhatin essee ja tämän olennainen sisältö immanentin transsendenssin termin suhteen ensiarvoisen arvokkaaksi. Vakaumukseni on, että nykyhetken nietzscheläisyys on lähtökohtaisesti puutteellinen näkemys ihmisen olemisen rakenteesta ja tavoitteista. Ensimmäisen, eittämättä banaalin, vastalauseen nietzscheläiselle itsensä ylittämisen antropologialle muodostaa uskoakseni se seikka, että tätä ajatusta on hyvin vaikea erottaa siitä nykypäivänä vallalla olevasta ja yleisesti hyväksytystä ”elämänhallintaan” ja ”uudistumiseen” tähtäävästä jargonista, jota media, naisten- ja miesten- ja nuortenlehdet ovat täynnänsä. ”Itsensä ylittäminen” – se näyttää tarkoittavan vaatimusta uudistua; uudistaa tyylinsä, vaatteensa ja mielipiteensä kulloinkin vallalla olevien kulttuuriteollisuuden oikkujen mukaan.

Näyttää tosin myös siltä ettei nietzscheläinen itsensä ylittämisen jargon edes kykene osoittamaan tällaisen vaatimuksen banaaliutta – onhan nietzscheläinen käsitys immanentista transsendessista täysin subjektiivinen siinä mielessä, ettei ”itseksi tulemisen” prosessille ole mahdollista asettaa minkäänlaista tämän prosessin ulkopuolista mittapuuta tai kriteeriä. Lopulta juuri tämä seikka näyttää muodostavan toisen ongelman suhteessa kysymykseen immanentista transsendenssista. Itsensä toteuttaminen itsensä ylittämisenä näet näyttää Tugendhatin kannalta edellyttävän itsensä ylittämistä – ei suhteessa yliluonnolliseen – mutta pysyen tästä huolimatta suhteessa ”todelliseen” – johonkin sellaiseen, jonka pätevyys ja riippumattomuus ylittävät pelkän subjektiivisesti pätevän alueen ja joka siten ei voi koskaan osoittautua pelkästään harhaksi ja pelkästään tulkinnaksi.

Juuri tämän seikan suhteen Tugendhat lähestyy saksalaista Robert Spaemannia, joka on pyrkinyt käsittelemään ihmisen olemistapaa immanenttina transsendenssina – tosin tätä termiä käyttämättä – suhteessa kysymykseen ”persoonista”. Myös Spaemann ajattelee, että inhimillinen olemassaolo muodostuu tietynlaisen itsesuhteen kautta. Spaemanin mukaan ihmisen olemistapaa, kuten kaikkien elävien olentojen, määrittää tietynlainen keskipakoinen liike, jota hän nimittää vaikeasti suomen kieleen kääntyvällä termillä ”Aussein-auf” [7]. Kuten kaikki elävät olennot, ihmiset eivät yksinomaan ole, vaan tietyssä mielessä omaavat elämänsä siinä mielessä, että he tai ne voivat myös epäonnistua pyrkimyksessään toteuttaa elämänsä; sen, mihin heidän elämänsä on ”suuntautunut” (worauf es aus ist) [8]. Tässä mielessä ihmisiä, kuten kaikkia eläviä olentoja määrittää ero elämän ja hyvän elämän välillä. Kuitenkin ainoastaan ihmiset Spaemaninn mukaan kykenevät tietoisuuteen tästä erosta erona. Tugendhatin kielellä muotoiluna tällaisen itsesuhteen – sillä tietoisuus erosta elämän ja hyvän elämän välillä kai välttämättä toteutuu suhteessa kunkin omaan elämään – voi ajatella muodostavan eräänlaisen katkoksen ihmisen olemisessa. Kohdatessaan oman elämänsä jonakin, johon hänen on mahdollista suhtautua ikään kuin kohteena, on hänen samalla mahdollista esittää kysymys siitä, kuinka hänen tulisi elää elämäänsä elääkseen sitä hyvin; hänen on mahdollista tematisoida ero elämän ja hyvän elämän välillä. Mikään tämän kysymyksen suhteen annettu vastaus ei kuitenkaan vielä sinänsä tarvitse merkitä muuta kuin jälleen yhtä itsetulkintaa nietzscheläisessä mielessä.

Ratkaisevan eron suhteessa nietzscheläiseen jargoniin muodostaakin vasta toinen Spaemannin ihmisen olemistavalla antama määrittely: ainoastaan ihmiset ovat hänen mukaansa tietoisia erosta pelkän ilmiön ja jonkin ”itsessään olevan välillä”. Juuri tämä ero ja tietoisuus siitä, on jotakin joka on nähdäkseni mahdollista tuoda Tugendhatin ”hyvän” ja ”kauniin” käsitteiden suhteen toteaman yhteyteen.

”Mihin suuntaudumme pyrkimyksissämme? Mistä elämässämme on kyse viime kädessä? Mikä on käytännöllisten tarkoitustemme lopullinen päämäärä? On oltava jotakin, josta haluamme todellisuutta, emmekä harhaa (Schein)” [9], Spaemann kirjoittaa. Juuri tätä Platon kutsuu Spaemanin mukaan ”hyväksi” – muotoilu, joka vastaa lähes sanasta sanaan Tugendhatin Iris Murdochin filosofiasta toteamaa. Uskoakseni juuri suhteessa näihin muotoiluihin on mahdollista saada näkyviin Tugendhatin ja Spaemannin filosofisten antropologioiden olennainen yhteys ja mahdollisuus esittää Spaemannin pohjalta merkittävä täydennys Tugendhatin esittämään ”immanentin transsendenssin” ideaan.

Spaemannin mukaan se pyrkimystemme viimekätinen päämäärä, josta meidän on tahdottava todellisuutta pikemminkin kuin harhaa, se itsemme ylittämisen kohde, jonka suhteen myös itsemme toteuttaminen määrittyy, on näet toinen persoona hänen todellisuudessaan. Persoonuus ihmistä ja hänen olemistaan määrittävänä tekijänä konstituoituu Spaemannin mukaan sinä luopumisen hetkellä, jolloin lakkaamme pitämästä toista ihmistä simulaationa tai unena, jonakin, joka on vain minulle, ilman että olisin samanaikaisesti hänelle. Ilman tällaista ilmenevän ylittämistä (transzendieren) kohti olevaa ei ole olemassa persoonia, Spaemann toteaa. Tällaisen itsensä ylittämisen paradigmaattisena tapauksena Spaemann pitää rakkautta: ”rakkauden intentionaalisen kohteen ontologinen status ei voi olla epäilyn alainen; pikemminkin tällainen kohde on Toinen, siinä tavassa, jolla hän ylittää kaiken annettuuden sfäärin jonakin itsessään olevana” [10], hän toteaa. Juuri näin voidaan lopulta saada näköpiiriin se raja ja mittapuu, joka nietzscheläiselle itsensä ylittämisen prosessille on mahdollista asettaa. Uskoakseni jatkamalla käsillä olevassa Ernst Tugendhatin esseessä esitettyjä pohdintoja immanentista transsendenssista, sekä yhdistämällä Tugendhatin hahmottelema immanentin transsendenssin idea Robert Spaemannin Personen teoksessa esitettyyn persoonuuden analyysiin olisi mahdollista saavuttaa merkittävä täydennys nykyiseen filosofista antropologiaa koskevaan keskusteluun – ajatukseen ihmisestä itseään tulkitsevana eläimenä.

Jokainen itsetulkintamme saattaa osoittautua puutteelliseksi, yksinomaan harhaksi ja lumeeksi, mutta itsemme toteuttamisen ja itsemme ylittämisen lopulliseksi mittapuuksi meidän ei ole lupa käsittää yhä uutta tulkintaa tai tulkintamahdollisuutta. Viimekätisen mittapuun itsemme ylittämiselle muodostaa toinen ihminen, hänen kipunsa, hänen todellisuutensa, jota emme voi pitää enää tulkintana, vaan todellisuutena. Tällainen näkemys ihmisen olemistapaan sisältyvästä itsensä ylittämisestä ei merkitse itsensä ylittämistä suhteessa Jumalaan tai ”yliluonnolliseen”, vaan säilyy yhä ”immanenttina transsendenssina”; ”transsendoimisena”, joka säilyy ihmisen olemisen puitteissa.

”Inhimillisellä toiminnalla on, sekä täyttyessään että täyttymättä jäädessään, raja, joka ei ole enää kahden mahdollisuuden välinen raja, vaan sellaista rajoittumista, jossa rajoittavana on se mikä on kaikkien inhimillisten mahdollisuuksien tuolla puolen: hyvä ja tosi itse. Sen edessä meidän keskuksemmekin on vain rajaa ja täydellisyytemme vain sirpale.” – Paul Tillich