PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

ilmestynyt 4.1.2013

Matias Ikkala

Syvästi pinnallinen todellisuus
Miten tulkita estetisoitunutta yhteiskuntaa?

On hyviä perusteita väittää, että nyky-yhteiskunnan tilannetta määrittää yhä enemmän tietty pinnallisuus ja esteettisyys. Tuskin keneltäkään on jäänyt huomaamatta, missä määrin pelkästään astimellisuus, ennen kaikkea visuaalisuus, on lisääntynyt ympäristössämme mainosten ja koristeellisuuden muodossa. Esteettisyyden vaatimus on jo pitkään ulottunut ihmisruumiiseen saakka; plastiikkakirurgin menestys perustuu sen tarjoamiin esteettisiin ruumisihanteisiin, joita valitessamme toteutamme pitkälti ainoastaan ympäristön meihin iskostamia malleja sopivasta inhimillisestä ulkonäöstä. Esteettisyyden leviämistä kaikkiin elämänalueisiin ei voida sivuuttaa pelkällä olankohautuksella. Esteettiset mallit, jotka ympäristössämme leviävät, ovat tiiviisti sidoksissa politiikkaan. Kyse on polkupyörien ja autojen tuunausta laajemmasta tavasta ymmärtää todellisuus.

Viime aikoina varsinkin suomalaisessa estetiikan parissa on puhuttu paljon artifikaatiosta ( artification ) eli taiteistumisesta, joka käsitteenä muistuttaa paljon Wolfgang Welschin estetisointia ( aestheticization ). Yleisesti taiteistuminen määritellään ilmiöksi, jossa jotakin normaalisti taiteen kentän ulkopuolelle jäävää kohdellaan taiteena tai taiteen tapaisena. Yrjö Sepänmaa on huomauttanut, että taiteistunut kohde ei usein sulaudu täysin taiteen piiriin, vaan pyrkii muodostamaan eräänlaisen taiteelle rinnakkaisen, mutta siitä erillisen systeeminsä [1] . Esimerkiksi urheilu on ajan mittaan saavuttanut paljon esteettisiä piirteitä, mutta ainakaan toistaiseksi sitä ei lueta täysin taiteen piiriin.

Syvällinen estetisointi

Taiteistumisen käsite ei kuitenkaan ole tarpeeksi kattava tarkasteltaessa yhteiskunnan estetisoitumista, sillä taide  liittää liikaa vakiintuneen taidejärjestelmän piirteitä (esimerkiksi havaitsija erillisenä, pääasiassa näköaistin kautta arvostettavana objektina) taiteistettavaan kohteeseen. Siksi onkin syytä kääntyä Welschin pinnallisen ja syvällisen ( deap-seated ) estetisoinnin käsitteiden puoleen. Welschille pinnallinen estetisointi näkyy esimerkiksi jokapäiväisessä asuin- ja elinympäristön (sekä yksityisen että jaetun) koristeellisuudessa, jolla haetaan pääasiassa pelkkää nautintoa ja viihdettä. Pinnallinen estetisointi kertoo halustamme saavuttaa yhä enemmän kokemuksia maailmasta; tarve, jota mainostajat osaavat hyödyntää mitä erikoisimpien tuotteiden puolesta. Kaivattua kokemusta ei koskaan saavuteta, mutta sen etsimistä jatketaan uusien kohteiden parista. [2]

Syvällinen estetisointi sen sijaan vaikuttaa nimensäkin mukaisesti huomattavasti syvempiin ajattelun rakenteisiin. Welschin tavoin syvällistä estetisoitumista voidaan kuvata hyvin softwaren ja hardwaren erolla. Kun tietotekniikan alkuaikoina pienimmätkin muutokset järjestelmään piti tehdä konkreettisesti hardwaren tasolla, voidaan nykyään esimerkiksi erilaisten käyttöjärjestelmien eli softwaren eli esteettisten mallien kautta vaikuttaa suoraan järjestelmän syvimpiin rakenteisiin [3] . Welschin esimerkkiä myötäillen voin tätä tekstiä näpytellessäni luottaa siihen, että varmuuskopio tallentuu kovalevylle, josta voin käyttöjärjestelmän avulla jatkaa sen muokkaamista. Kenties hämmästyttävimpänä sama ilmiö näkyy meidän päivänämme 3d-tulostimissa ja interaktiivisissa ruuduissa.

Edelläkuvatun kaltainen 'virtuaalisuus' näkyy myös median ja mainonnan maailmassa; kummatkin mallintavat yhä enemmän maailmaa representaation tai kuvailun sijasta [4] . Viimein käyttäytymisen ja ajattelun mallit siirtyvät median kautta takaisin ihmisten mieliin, jossa ne valtaavat yhä suuremman osan todellisuuden alasta. Syvässä estetisoinnissa onkin ennen kaikkea kyse tavasta, jolla "kova" todellisuus vetäytyy esteettisten mallien tieltä [5] . Käsittelymme kannalta olennaisimmat syvän estetiikan ilmiöt koskevat malleja, joita esimerkiksi median ja mainonnan, mutta yleisemminkin yhteiskunnallisen päätöksenteon sekä kulttuurisen toiminnan kautta lasketaan liikkeelle.

Estetisointi ja taiteistuminen voidaan yhdistyy myös kiinnostavalla tavalla Sartren esteettiseen fenomenologiaan. Sartrelle normaalissa havainnossa tietoisuus on aina sekä intentionaalista että transsendentaalista eli suuntautuu aina johonkin itsensä ulkopuoliseen kohteeseen. Sen sijaan mielikuvitus, jolle Sartren esteettiset näkemykset suurilta osin perustuvat, on intentionaalista, muttei transsendentaalista, sillä mielikuva on itsessään tietoisuuden akti, vain yksi sen toimintatavoista [6] . Lisäksi mielikuvassa tietoisuus asettaa kohteen aina epätodeksi, joko läsnä olevaksi tai poissaolevaksi [7] . Esimerkiksi voin kuvitella ystäväni läsnä olevaksi, vaikkei hän ole, tai poissaolevaksi, silloin kun hän on läsnä (tietyissä voin myös kuvitella mitä tahansa muuta kuin reaalisen ystäväni). Sartren mukaan luodessa taideteoksen taiteilija luo artefaktin, joka viittaa tiettyyn epätoteen mielikuvaan. Artefakti on eräänlainen kutsu, joka konstituoituu täydelliseksi teokseksi vasta kun yleisö vastaa kutsuun ja seuraa artefaktia sen luomaan mielikuvaan [8] .

Sartren avulla tarkasteltuna estetisoitu esine tai ilmiö viittaa siis mielikuvaan, johon vastatessaan yleisö siirtyy artefaktin havainnollisesta todellisuudesta mielikuvan epätodellisuuteen. Sitä mukaa kun ympäristömme ja jopa elämäntyylit taiteistuvat vaikkapa muodin, mainonnan ja median kautta, todellisuutemme siis kapenee ja omaksumme epätodellisen mielikuvan yhä uusista tietoisuuden kohteista. Ne perinteiset taideteokset, joita varten Sartre alun perin teoriansa muodosti ja ne taiteistuneet arkiset kohteet, jotka ovat meidän huomiomme kohteena, eroavat kuitenkin huomattavasti toisistaan. Kun irtaudumme taideteoksen kuvitteellisesta luonteesta, meille jää pitkälti jäljelle vain mykkä, arjesta vieras esine. Sen sijaan mielikuvaa eli taiteistumista vailla oleva arkinen esine jää sellaisekseen, ja pystyy säilyttämään alkuperäisen funktionaalisen olemuksensa. Silloinkin, kun olemme siirtyneet taiteistuneeseen maailmaan, pystymme kuitenkin hyödyntämään esineiden normaaleissa käyttötarkoituksissaan. Tämän on kerrottava siitä, että taiteistumisen kohdalla mielikuva on kietoutunut itse artefaktin havaittavalle pinnalle, jolloin vaarana epäilemättä on se, ettemme enää osaa erottaa mielikuvaa kohteen materiaalisesta olemassaolosta. Toki voidaan argumentoida, että taiteistuneiden esineiden kohdalla mielikuva vain on olennaisesti erilainen kuin taideteoksissa, ja sisältää niitä samoja funktionaalisia piirteitä, joita kohde täyttää arkisessa roolissaan. Mutta tällöin meidän tulee ottaa huomattava askel irti Sartren teoriasta, joka olettaa mielikuvan olevan täysin totaalinen ilmiö, siis ilman minkäänlaisia (edes funktionaalisia) relaatioita [9] .

Miten siis tulkita estetisoitunutta yhteiskuntaa? Ensinnäkin voidaan huomioida, kuinka taiteistuneet esineet, joiden kautta siirrymme estetisoituun epätodelliseen mielikuvaan, ovat sosiaalisesti meille ulotettuja malleja tai kutsuja nähdä maailma tietyllä tapaa. Meillä on ja tulee olla oikeus kieltäytyä vastaamasta kutsuun silloin, kun näemme mallien olevan vahingollisia meidän ja muiden kannalta. Tämä on kuitenkin vain ideaalinen ratkaisu, sillä kieltäytyminen vaati taiteistuneiden objektien ja niiden esittämien mallien tiedostamista, eräänlaista kriittistä reflektiota, jota niin harvoin enää tapaa. Ilman reflektiota ajaudumme aivan liian helposti muodin ja ympäröivien vaikutusten vietäväksi, varsinkin silloin kun epäestetisoidun tilan ala jatkaa uhkaavaa kapenemistaan. Liiallista estetisoitumista vastaan Welsch on -ehkä tarpeettomankin paljon- korostanut epäesteettisten tilojen potentiaalia pinnallisen estetisoinnin huuma vastaan. Tällöin meidän kuitenkin tulee olla erittäin varovaisia siitä, mikä enää lasketaan todelliseksi epäesteettiseksi tilaksi: nykyään hiljaisuuttakin etsitään lähinnä markkinoiduilta retriiteiltä, kursseilta ja elämäntavoista. Lisäksi se, että estetisoitu mielikuvitteellinen arki pystyy vielä säilyttämään funktionaalisen luonteensa viittaa siihen, että arjen/todellisuuden ja esteettisen/mielikuvan erottaminen käy yhä vaikeammaksi. Myös tästä seuraa, että silloinkin kun onnistumme vihdoin irtautumaan kuvitteellisen kentästä, on suurena vaarana lipsua suoraa tietä seuraavaan mielikuvaan sitä mukaan kun taiteistuminen jatkaa etenemistään.

Kaikkea pinnallistakaan estetisointia ei voi silti pitää yksiselitteisesti negatiivisena ilmiönä. Loppujen lopuksi jonkun arkisen kohteen estetisointi voi nimittäin antaa meille toivoa siitä, että voimme löytää uusia tapoja suhtautua ilmiöihin ja uusia tapoja toimia. Esimerkiksi jo kauan mediassa kiertäneeseen melankolian ja arjen harmauden malliin jumiutuneelle mielelle yksikin aito esteettinen kohtaaminen voi tarjota virikkeen mallista irtoamiseen. Ennen kaikkea pitää korostaa kriittisen reflektion tärkeyttä yhä esteettisemmäksi käyvän yhteiskunnan tarkastelussa, jotta meille jää edes jonkinlainen vaihtoehto päättää itsenäisesti siitä, mitkä mallit hyväksymme maailmankuvaamme.