PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 11.11.2010

Risto Koskensilta

Pääkirjoitus

Reilu sata vuotta on ollut puhetta erityisesti kielestä. Kielen avulla maailma otetaan haltuun, ja vain sen välityksellä voidaan muut ihmiset kohdata. "Kielellisen käänteen" jälkeen kieli on ollut välttämätön, aina läsnäoleva ultimaattinen mediumi, jonka ohi ei voi käydä minkään asian äärelle. Siten kaikki filosofiset kysymykset ovat nykyään kielen kysymyksiä, ja koska filosofia on tiettävästi kaikkien tieteiden kivijalka, ei muita ongelmia olekaan kuin kielen ongelmat. Tai näin on ainakin hauska itselleen vakuuttaa.

On kysytty, mikä on merkitys, mikä on kielen rakenne, miten ymmärrämme kieltä, miten osat vaikuttavat kokonaisen ilmauksen merkitykseen ja miten kokonaisuus osiin, miten lapset niin nopeasti voivat omaksua kielenkäytön taidon, millä kielellä ajattelemme, mikä on kaikille kielille yhteistä. Ja on tutkittu, minkälaisen ontologian arkipuhe olettaa, miten voidaan ymmärtää täysin vierasta kieltä, mitä kummia kykyjä meillä täytyy olla, kun pystymme tuottamaan loputtomasti uusia ilmauksia, miten stereotypiat välittyvät kielen käytänteistä, miten naisten ja miesten kieli eroaa, kuka määrää sanojen merkityksen, mistä ääni meissä tulee.

* * *

Kielen käsiteeseen on vaikea tarttua, niin keskeinen se on nykykeskusteluissa. Diskurssit näyttäisivät ylisummaan rakentuvan sellaisten käsitteiden varaan, jotka tulevat ymmärrettäviksi keskustelun myötä mutta joita itseään ei oikein voida määrittää. Varsinkin ulkopuolisin silmin tällaiset peruskäsitteet saattavat vaikuttaa lähinnä taikasanoilta, joilla keskustelijat vakuuttelevat toisilleen, että jokin todella on puheena. Monet diskurssit eivät toki ole tyhjän jauhantaa, mutta sellaiseksi käpertymisen vaara korkealentoisessa juttelussa aina on. Siksi käsitteitä olisi syytä aika ajoin tarkastella ja korjata, eikä kieli ei mikään ole poikkeus. Sille olisikin korkea aika tehdä jotain.

Otetaan esimerkki. Ilkka Niiniluoto puolustaa taannoisessa monografiassaan Critical Scientific Realism (1999) teoksen nimen mukaista kantaa ja antaa samalla mielenkiintoisen kuvan 1900-luvun tieteenfilosofian ongelmista. Hän perustaa kriittisen tieteellisen realismin muun muassa siihen, että maailmaa voidaan kuvata kielellä oikein ja totuudellisesti. Ilman puhetta kielestä Niiniluodon esityksessä ei siis olisi juurikaan järkeä, ja perusteellisena miehenä hän tietenkin kertoo, mikä kieli on – siihen häneltä kuluu sivu.

Niiniluodolle kieli on merkkien systeemi. Siihen kuuluu syntaksi, joka määrää, mitkä ovat kielen ilmauksia, semantiikka, joka määrää ilmausten merkityksen, ja pragmatiikka, joka liittyy kielen syntyyn, käyttöön ja vaikutuksiin. Näistä Niiniluoto keskittyy erityisesti semantiikkaan, koska hän ymmärtää kielen maailman representaationa. Semantiikka taas on hänelle oleellisesti predikaattilogiikan malliteoriaa, mikä pelkistää kirjan argumentaation laajemman tieteenfilosofian kehyksen lopulta vain kiistaksi siitä, millainen malliteoria takaa tieteen totuuden.

Sanallakaan Niiniluoto ei perustele sitä, miksi kieli pitäisi ymmärtää maailman kuvana. Hän vain olettaa hyvin vahvan kielen idealisaation ja sanoo, että se on kieli. Eikö jo tämän pitäisi rimpauttaa varoituskelloa? Malliteoria on toki äärimmäisen käyttökelpoinen tapa ymmärtää kieltä, mutta ei sekään ole muuta kuin vain kätevä mallinnos. Ei pitäisi olla kummoinenkaan uutinen, että sen kauttaallinen soveltaminen johtaa joskus ongelmiin.

Laskiessaan vaikka Maan liikettä tieteilijä voi idealisoida aurinkokuntamme nollaulotteisten massapisteiden järjestelmäksi, mutta hän ottaa varmasti käyttöön uuden mallin tutkiessaan planeettamme ilmastoa. Filosofeilla sen sijaan on paha tapa jämähtää tutkimaan käsittejärjestelmiä ja niiden käsitteitä itse asian sijaan. Tämä on sinänsä ymmärrettävää, sillä filosofian tutkimuskohteita ovat juuri käsitteet, mutta juuri siksi onkin aina uudelleen palattava alkuun ja mietittävä, mistä onkaan kyse.

Mikä tämä ihmeellinen kieli oikeastaan on?