PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 11.11.2010

Elina Halttunen-Riikonen

Keskeytymätön keskustelu

Keskustelu ei voi tarkoittaa mitään hyvää. Verbi "keskustella" ja jämäkämpi "keskustelu" ovat vain peitesanoja, salakieltä, jonka lapsi oppii siinä vaiheessa, kun opettaja sanoo haluavansa "keskustella vanhempiesi kanssa". Huokuuhan jo klassinen lausahdus "meidän täytyy keskustella" pahaenteisyyttä. Yhtä varmasti kuin tiedämme, että "keskustelemisen" voisi korvata "eroamisella", tiedostamme myös, että rahoituksen, palveluiden ja oikeuksien muutoksista puhuminen tarkoittaa sitä, että keskustelut on jo jollain tahoilla käyty ja tulos on negatiivinen.

Julkinen keskustelu ei tästä juuri eroa. Sentapaiset lauseet kuin "asiasta X ei ole avoimesti keskusteltu" tai "tämä asia on pysynyt tabuna keskusteluissa" merkitsevät useimmiten aivan muuta kuin aitoa huolta jostakin pimentoon jääneestä seikasta. Väite siitä miten jostain asiasta ei ole keskusteltu paljastuu kiertoilmaukseksi sille että kyseisestä aiheesta on huudettu [1] niin maan perkeleesti kaikilla mahdollisilla areenoilla ja kentillä, ja että aiheesta on käsitelty nimenomaan sitä puolta, joka "keskustelunavaajien" mielestä jäänyt täysin huomiotta "kontroverssin luonteensa" vuoksi.

Vaatimattomana aikalaisdiagnoosina todettakoon, että keskusteleminen tarkoittaa tyhjyyden ympärillä pyörimistä. Vaikka keskustelussa toistetaan samaa vanhaa ("löydetään uusia näkökulmia") eikä asiasta päästä toiseen tai puusta pitkälle ("jutustelu on itsessään kehittävää"), keskusteleminen pitää silti itsensä elossa. Aiheessa on siis potentiaalia aikakautemme visaisimmaksi metafyysiseksi kysymykseksi.

Mikä lienee keskustelun kantava voima? Kyse ei ehkä olekaan siitä, miten keskustellaan vaan mistä: "keskustelun herättämisen" päämääränä on huomion kiinnittäminen. Keskustelija ei halua keskustelua; hän haluaa, että hänen näkökulmansa nousee esille ja tulee ymmärretyksi. Keskustelussa ei ole voittajia; sen sijaan niitä löytyy omien näkemystensä tuputtajien joukosta.

Aina kun joku haluaa keskustella ja on päättänyt kantansa valmiiksi, on kyse sanelusta. Keskustelunaiheen valinta on kannanotto suuntaan tai toiseen; kyseessä ei ole hyväntahtoinen päivittely tai halu kuulla moninaista keskustelua, vaan ilmoitusluontoinen asia. Jos nimeltä mainitsematon henkilö haluaa keskustella yliopistoruokailusta, oletan hänen olevan sitä mieltä, että opiskelijoita hemmotellaan liikaa. Ruokailun tukemiseen käytettävät rahat kun tulisi uudelleen ohjata esimerkiksi ikäihmisten kyykkäkerhon tarjoiluihin.

Mistä sitten kiikastaa? Sekä älyllisesti että moraalisesti ongelmallisinta on vilpillisyys, kannanoton verhoileminen haluksi keskustella. "Miesten tasa-arvo-ongelmista ei keskustella" tarkoittaa: "Hullut feministit vouhkaavat tasa-arvosta, ja naisten parempi tilanne on miehiltä pois. Itse asiassa miesten ongelmat ovat naisten (tai ainakin feministien) syytä." Eri kantaa edustavat eivät voi sanoa mitään, mikä ei olisi "keskustelunavaajan" mielestä väärin tai asian kiertelyä, sillä ainoa oikea tapa osallistua tällaiseen keskusteluun on olla samaa mieltä "perustavasta näkökannasta", oli se sitten naisasian vääryys tai seksuaalimoraalin löystyminen. On vaikea ymmärtää mihin tämänkaltainen keskusteleminen voisi johtaa — tai mihin sen pitäisi johtaa. Ihmiset kun eivät helposti muuta mieltään.

Keskustelu jatkuu kiihkeänä, kaikki on poissa tolaltaan, asioista närkästytään. Syksyllä putoavat lehdet, ja melskaaminen jatkuu, koska aiheita riittää: maahanmuutto, sukupuolet, seksuaalivähemmistöt, naapurin kirkuvat lapset, suurpetojen kaatoluvat. Tämäkin kirjoitus on osa keskustelua, joten se ei "tee" mitään; en pysty sanomaan aiheesta mitään, mitä ei ole jo sanottu. Kaikki kortit ovat aina nähtävillä; mikään ei muutu eikä mikään voi yllättää. Pahoitteluni, rakas lukija, mikäli kuulostaa masentavalta, mutta etkö kuitenkin aina ilahdu kuullessasi, että kaikki jatkuu ennallaan?