PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 11.11.2010

Susanna Lankinen

Iva Eurooppaa kohtaan vie matkamiehen venäläisyyden sydämeen

Fjodor Dostojevski, Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista.
Suom. Tiina Kartano. niin & näin 2009. 212 s.

"Kuinka monta kuukautta olette minulle jo tolkuttaneet, rakkaat ystäväni, että minun olisi pian kuvailtava teille vaikutelmiani ulkomailta aavistamatta, että pyynnöllänne ajatte minut umpikujaan. Mitä kirjoittaisin teille? Mitä uutta, vielä tuntematonta, ennestään kertomatonta voisin kertoa? Kellepä meistä venäläisistä (aikakauslehtiä lukevista) Eurooppa ei olisi ainakin kaksi kertaa tutumpi kuin Venäjä? Laitoin tähän 'kaksi' pelkästään kohteliaisuudesta, todellisuudessa se on varmaan kymmenen kertaa tutumpi." (56)

Venäläistä esieksistentialistia Fjodor Mihailovitš Dostojevskia on jälleen suomennettu lisää ja nyt kyseessä on niin & näin -kirjasarjassa julkaistu esseekokoelma Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista. Kirja koostuu suomentaja Tiina Kartanon esipuheesta ja Dostojevskin kahdesta matkustamiseen liittyvästä esseetyyppisestä tekstistä Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista ja Pieniä kuvia matkan varrelta. Loppusanat on annettu Dostojevskin hyvälle ystävälle, filosofi Vladimir Sergejevitš Solovjeville muistopuheiden muodossa. Puheet on kirjoitettu vuosina 1882–1884 Dostojevskin kunniaksi. Talvisia merkintöjä julkaistiin vähän ennen Dostojevskin ensimmäisiä suuria romaaneja ja Pieniä kuvia poliittisen tragedian Riivaajien jälkeen. Kokoelmassa esiintyvät esseet antavat siis Dostojevskista kuvan kirjoittajana ennen ja jälkeen merkittävien tiiliskivien, ottamatta huomioon uran huipentumaa Karamazovin veljeksiä.

Satiirikko ja poliittinen ajattelija

Kartano nostaa esipuheessaan esiin Dostojevskin osan satiirikkona, mikä on Suomessa yllättävän harvoin käsitelty aihe ottaen huomioon sen merkittävyyden suhteessa venäläiseen kirjallisuuteen. Tämä tekee esipuheesta raikkaan ja kohdallisen. Dostojevskin satiiri ei ole yhtä ilmeistä ja absurdia kuin häntä edeltäneellä Nikolai Vasiljevitš Gogolilla, mutta sitäkin mustanpuhuvampaa ja uskottavampaa. Gogol ottaa hahmon, näyttää sen kömpelönä idioottina ja murskaa sen pikkuhiljaa riemastuttavalla virkamieskoneiston nyrkillä. Dostojevski poimii sattumanvaraisen pietarilaisen ja kuljettaa sen tylyjen katujen läpi kirkkojen, prostituoitujen ja murhamiesten ohitse, kunnes kaikki palaa takaisin alkupisteeseen. Esseissä kuitenkin Dostojevskin tapa piikitellä saa suoraviivaisemman muodon kuin romaaneissa.

Gogolissa ja Dostojevskissa tekstien ja henkilön kannalta yhteistä on myös se, että heidät molemmat voi sijoittaa elämänvaiheesta riippuen kummalle puolelle Venäjän 1800-luvun politiikan keskeisiä kiistoja tahansa, liberaalien tai konservatiivien. Molempia myös leimaa vanhemmalla iällä konservatiivinen ortodoksinen usko, johon liittyy slavofiilisen ajattelun piirteitä. Ortodoksista uskoa ei voikaan koskaan erottaa venäläisestä filosofiasta tai kirjallisuudesta. Nämä asiat on hyvä pitää mielessä, kun alkaa lukea Dostojevskin esseitä.

Pumpulia, irstaita vaatekappaleita ja valkoisia neekereitä

Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista on nimensä veroinen kronologisesti pomppiva teksti, joka on välillä yleistä pohdiskelua ja välillä matkakertomusta. Kesän matkasta seuraavana talvena kirjoitettu lehtijuttu on pitkälle vietyä pohdiskelua Euroopan matkalla saaduista vaikutelmista. Dostojevski ei jaksa paneutua paljon suurten kaupunkien arkkitehtuuriin tai maisemien kuvaukseen, koska sellaista kirjallisuutta oli siihen aikaan Venäjällä paljon. Sen sijaan hän keskittyy tyylilleen uskollisena tutkimaan ihmisiä ja henkistä ympäristöä. Kaikkea peilataan tiukasti venäläisyyteen.

Esseen alku kertoo paljon Dostojevskin tuntemasta pettymyksestä, kun hän viimein pääsee pitkään haaveenaan olleelle Euroopan matkalle, aloittaen Berliinistä ja siirtyen seuraavaksi Kölniin. Matkakertomuksissa yleensä ovat pääosassa uudet kokemukset ja irtiotto omasta arjesta, mutta taatusti jokainen enemmän matkustanut tunnistaa myös tämän pettymyksen näkökulman. Monesti huomaa matkustamisessa väsymyksen, koti-ikävän ja yleisen ihmiselämän aiheuttaman turhautumisen tunteen ja pettymyksen, kun tajuaa, etteivät ulkomailla – edes sivistyksen kehdossa Euroopassa – asiat ole välttämättä paremmin eikä edes kiinnostavampia kuin missään muuallakaan. Miksi edes lähteä minnekään?

Dostojevski kritisoi paljon venäläistä ylimystöä siitä, kuinka se on menettänyt kosketuksensa venäläisyyteen ja sivistää itseään eurooppalaiseksi. Sekavasssa pohdintaluvussa, joka on vähätellen nimetty Jonninjoutavaksi luvuksi, Dostojevski ottaa esiin tämän seikan hauskalla esimerkillä: toisaalta itsensä sivistyneiksi laskevat venäläiset paheksuvat kansan tapaa kuljettaa morsiamen alusvaatekappaletta aviovuoteesta vanhemmille näytettäväksi, toisaalta sivistyneistön naiset itse tilaavat ranskalaisia pukuja ja pyytävät täyttämään niiden tiettyjä muotoja korostavia kohtia pumpulilla. Tavan siveellisyyden määrää, mistä maasta se on kotoisin. Dostojevski ei erityisemmin pidä ranskalaisesta porvaristosta, jota koko muu maailma kadehti ja halusi matkia. Hän maalaakin kuvan ulkokultaisesta ihmistyypistä; porvarien elämä on samanlaista saastaa sisältä kuin alemman kansanosan, mutta "kampaus on hyvin, niin hyvin kuin vain voi kuvitella". Miehet elävät laiskasti ja paksusti ja naiset puijaavat rahaa miehiltä. Porvari kasvattaa ruohikon kaupunkiasuntonsa eteen, jotta olisi lähempänä luontoa.

Dostojevski antaa 1800-luvun Euroopan suurkaupungeista erilaisen kuvan kuin mihin ehkä on totuttu. Pariisi saa järjestelmällisen, mutta pysähtyneen kaupungin leiman. Lontoon työläiset kuvataan "valkoisiksi neekereiksi". He elävät karmivissa työoloissa ja heillä on tapana juoda, irstailla ja syödä koko viikon palkka viikonloppuna. Juhlissa mukana olivat myös naiset ja lapset. Siinä sivussa kyytiä saa anglikaaninen papisto, joka ei välitä oman kansansa köyhyydestä, mutta joka ilolla tekee lähetystyötä siirtomaissa. Ranskalaisten epäsiveys on kätketty pinnan alle, kun taas englantilaiset ovat päästäneet sen valloilleen kaduille.

Porvaristo irtaantuu kotimaastaan

Pieniä kuvia matkan varrelta alkaa kuvauksella junamatkaajista, mikä valottaa venäläistä sielunmaisemaa sellaisena kuin Dostojevski sen näkee. Junakäytöksen perusteella analysoituna venäläinen on aluksi vaikeasti lähestyttävä, mutta sen jälkeen puhelias ja seurallinen, vaikkei puhuttavana olisi muuta kuin palturia. Jopa venäläiset naiset lukevat kirjoja ja ovat sekä opettajan että oppilaan asemassa yhteiskuntaa, tiedettä ja Jumalan olemassaoloa koskevissa junakeskusteluissa. Sama ylimystön kaava toistuu laivamatkoillakin, joissa, kuten junissakin, on oma osastonsa ylhäiselle yhteiskuntaluokalle. "Laiva pääsee lopulta laituriin, ja kaikki hyökkäävät ulos kuin ummehtuneesta tyrmästä."

Kun puhutaan venäläisen kulttuurin historiasta ja nykypäivästä, esille nousee aina sama kysymys: kuuluako itään vai länteen. Mitä sitten on todellinen venäläisyys? Dostojevski löytää sen kansan syvistä riveistä, jumalaapelkäävästä uskonnollisuudesta. Hän näkee, ettei 1700-luvulta asti käynnissä ollut, varsinkin Pietarissa nähtävä, venäläisten eurooppalaistuminen ole ollut pelkästään hyvä asia. Erityisesti Eurooppa tuo tullessaan venäläistä mielenlaatua pilaavan porvarillisen elämäntyylin.

Loppusanat

Solovjovin loppusanat Kolme puhetta Dostojevskin muistolle (1882–1884) koostuvat lähinnä uskonnollisesta paatoksesta, mutta kolmannen puheen lopulla hän tekee mielenkiintoisen huomion länsimaisen maailmankatsomuksen kehityksestä. Ensin tulivat Jumalaan luottavat mystikot, sitten ihmistä ylistävät humanistit ja lopulta kaiken ylevän tallovat naturalistit. Dostojevski tuntuu vastaavan näille kaikille kolmelle vaihtoehdolle – suurin venäläinen kirjailija punnitsee näitä kaikkia suuntia ja lopulta antaa tekstiensä välityksellä sen vaikutelman, että on myös kaikkien näiden ajatussuuntien edustaja. Dostojevski pystyy tähän, koska hän ei moralisoi, ei järkeile, ei pyri mihinkään absoluuttiin, eikä lopulta ota mitään liian tosissaan, vaikka suhtautuu moneen asiaan syvällä vakavuudella. Hän vain näyttää.