PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 11.11.2010

Aleksi Honkasalo
Risto Koskensilta

Emergentismiä ja kirpeitä kohtaamisia
Urho Määtän haastattelu

Mitä kieli oikeastaan on? Ehkäpä filosofian sijaan vastausta pitäisi hakea kielitieteen laitokselta, ja esittää kysymys jollekin kielestä ja kielistä oikeasti jotain tietävälle.

Tampereen yliopiston yleisen kielitieteen lehtori Urho Määttä on filosofeille mielenkiintoinen tuttavuus. Hän on toiminut pitkään yleisen kielitieteen alueella mutta samaan aikaan ollut kiinnostunut myös kieleen liittyvistä filosofisista ongelmista. Määttä aloitti 70-luvulla filosofian ja kielitieteen opinnot Helsingin yliopistossa ja opiskeli aluksi molempia oppiaineita yhtä innokkaasti. Vaikka kielitiede vei lopulta voiton, hän toteaa toisen jalkansa seisovan kielitieteessä ja toisen olevan filosofian puolella. Määttä onkin tutkinut sellaisia filosofisia kysymyksiä kuin kielitieteen metodologiaa ja sitä, mikä kieli oikeastaan on.

Yleisen kielitieteen kentät

Määtän lopullinen nytkähdys kielitieteen suuntaan tapahtui G. H. von Wrightin ja Jaakko Hintikan seminaarissa, jonne von Wright oli pyytänyt juuri väitelleen Esa Itkosen puhumaan. Itkosen esitys teki Määttään niin suuren vaikutuksen, että kun hän tuli yleisen kielitieteen professorin sijaiseksi Helsinkiin, hän asettui lopullisesti kielitieteilijöiden leiriin. Pienellä laitoksella hänestä tuli samalla myös Itkosen oppilas. Määttä sai kuitenkin kokea, että pienessä maassa ja kuppikuntaisella alalla leimaantuminen ei aina ole hyväksi.

– Tiemme Esa Itkosen kanssa erosivat väitöskirjavaiheessa, kun esitin hänen ajattelustaan poikkeavia kantoja ja hän ajatteli, etten ollut lojaali. Minun katsottiin kuitenkin edelleen kuuluvan Esa Itkosen koulukuntaan, ja kun Fred Karlsson tuli yleisen kielitieteen virkaan ja tietokonelingvistiikka rantautui Suomeen, hän sanoi, ettei minua ei enää tarvittu Helsingissä.

Aluksi Määttä lähti Jyväskylään, missä toimi lehtorin sijaisena, mutta sai vuonna 1986 lehtorin viran Tampereelta. Välillä hän toimi Helsingissä akatemiatutkijana ja professori Karssonin sijaisena, ja 90-luvun alussa valmistui väitöskirja.

Määttä sanoo pyrkineensä toimimaan uransa aikana jonkinlaisena Suomen kielitieteen hajanaisen alan suhteiden ylläpitäjänä. Tämä on kuitenkin ollut vaikeaa, sillä Suomen kielitieteen terävin kärki ei kuulemma tule toimeen keskenään. Maamme professoreina ovat Helsingissä suomenkielen tutkija ja kieliteknologi Fred Karlsson, Turussa ennen kaikkea kielitieteen metateoreetikko Esa Itkonen ja Joensuussa psykolingvistiikkaan keskittynyt Jussi Niemi. Määttä on ajoittain kutsunut erimielisiä osapuolia, muun muassa juuri Karlssonia ja Itkosta, yhteen.

– Heidän välinsä eivät ole kauhean hyvät, ja olen ikään kuin riippumattomasta asemasta yrittänyt saada aikaiseksi yhteistyötä. Ja kyllä se on joskus toiminut, mutta sitten se aina ratkeaa ja herrat rupeavat riitelemään, niin että lopputuloksena on julkitappelu.

Varsinkin Esa Itkonen on hyvin ristiriitainen hahmo. Jo väitöskirjansa jälkeen hän joutui riitoihin suomalaisten filosofien kanssa, ja muiden muassa Oiva Ketonen, Ilkka Niiniluoto ja Matti Sintonen ovat olleet erimielisiä hänen kanssaan. Määtän mukaan väittelyt olivat välillä kiivaitakin.

– Esa Itkonen sanoi saaneensa kerran Niiniluodon suuttumaan, niin että tämän poskipäihin tuli punaiset pisteet.

Toisen tarinan mukaan Oiva Ketonen olisi toiminut Itkosen väitöksessä ylimääräisenä vastaväittäjänä ja tenttannut Itkosta tunnin ajan esittäen yhä vain uusia vasta-argumentteja.

Kielitieteen emergentistinen metateoria

Itkonen oli opiskellut Saksassa, missä hän tutustui kielen hermeneuttista ymmärtämistä painottavaan lähetymistapaan. Toisaalta hän oli perehtynyt generavistiseen kielenkuvaukseen ja loi näiden pohjalta oman näkemyksensä siitä, mistä kielitieteessä oikeastaan on kyse: Ihmiskieltä voidaan tutkia formaalisti ja empiirisesti, mutta juuri chomskylaisessa generatiivisessa grammatiikassa ei olekaan kysymys empiirisestä tieteestä. Generatiivinen kielitiede on käsitteellistä analyysia, kun taas esimerkiksi jonkinlainen kielen psykologian tutkimus empiiristä. Taustalla on ajatus, että teoreettiset käsitteet, joita käytetään niin ihmistieteissä kuin kielitieteessäkin, eivät ole suoraan yhteydessä todellisuuteen. Teoriat ovat yhtenäisiä, ristiriidattomia ja vain välillisesti tulkittavissa suhteessa todellisuuteen.

Itkosen ajatukset puhuttelivat Määttää aikanaan hyvin paljon. Itkonen teki kuitenkin tiukan jaon käsitteelliseen ja empiirisen analyysiin, mikä ei tunutunut aivan oikealta. Myöhemmin hän kääntyi sille kannalle, että jaossa on kysymys lähinnä tieteenfilosofian perinteestä ja taksonomiasta ja ettei sellaisiin ole syytä jämähtää, kun yritetään ymmärtää jotain niinkin perustavaa asiaa kuin ihmiskieli.

– Kyllähän tällainen jako voidaan tehdä, mutta se olisi vähän sama kuin lajittelisimme kirjaston kirjoja värin tai painon mukaan. Koin, ettei Itkosen kanta riitä ja ajattelin, että täytyy olla jokin uudenlainen näkökulma, josta selittää, mitä on ihmiskieli ja miten ihminen ja kielitiede lähestyy kieltä, Määttä sanoo.

90-luvun alussa Määttä ajatteli, että kieli on nähtävä kehittyvänä prosessina vastakohtana sellaiselle strukturalismille, joka painottaa kieltä pysähtyneenä rakenteena. Hän alkoi kutsua kielitieteen metateoreettista näkökulmaansa evolutionaaris-funktionaaliseksi, mutta saatuaan vaikutteita Peircen prosessiajattelusta ja tutustuttuaan joihinkin Sami Pihlströmin emergenssia käsitteleviin artikkeleihin hän alkoi puhua emergentistisestä teoriasta.

Emergenssin käsite on hankala, ja varsinkin filosofin korvaan sen käyttö saattaa kalskahtaa epäilyttävältä. Määttä toteaa, että kielitieteessäkin emergenssistä puhutaan eri merkityksissä. Esimerkiksi Paul Hopper on käyttänyt emergenssin käsitettä siinä mielessä, että kielessä ei ole sääntöjä. Hän ymmärtää kieliopin kielitieteilijän luomana, jossain mielessä epifenomenaalisena pintana, joka ei oikeastaan ole kielen osa. Määttä ei kuitekaan esitä mitään tällaista, eikä termeihin kannata liikaa takertua, koska hänen ajatuksensa on mielenkiintoinen.

Kielitieteen emergenttiä metateoriaa voidaan ymmärtää grammatiikan kautta. Grammatiikka on systemaattinen ja normatiivinen lähestymistapa kieleen, ja sillä ihmiset kuvaavat kieltä ja kielen sääntöjä.

– Se on jossain määrin samanlainen kuin mikä tahansa sosiaalinen instituutio. Mennessämme vieraaseen maahan huomaamme, että siellä on erilaisia käytäntöjä, joista voidaan kysyä ja huomata, että olemme ymmärtäneet väärin. Tilanteet ovat tietynlaisia sosiaalisia skeemoja, joissa liikutaan. Kieli on samanlainen.

Tavallisesti ajatellaan, että grammatiikan jäsennys, joka näkyy kieliopin tekemisenä, on itse kielestä irrallinen osa. Kielen tutkimista ei siis yleensä ymmärretä kielellisenä toimintana, mutta tämä on Määtän mukaan erehdys, koska hänen mielestään niin tavanomainen jokapäiväinen puhe kielen normeista kuin kielitieteellinen analyysikin on luonnollinen osa kieltä. Määttä kutsuu kielen analyysia kielen emergentiksi osaksi. Ei ole olemassa mitään kadunmiehen puhdasta luonnollista kieltä, joka saataisiin poistamalla kaikki analyyttinen ja reflektiivinen lähestyminen kieleen ja jota voitaisiin kuvata ilman metatarkastelua. Näin kielen teoreettista tarkastelua ja sen sääntöjen luomista ei voi erottaa kielestä itsestään. Siten kieli on emergenttinen ilmiö, jossa kielen käyttö ja sen ymmärtäminen ja normittaminen vaikuttavat toisiinsa.

– Toisaalta kieliin kuuluu hyvin paljon sellaista, mitä ei löydy kaikista kielistä: kielenkulttuuri, kielen opetus, kielenhuolto, sanakirjat ja sitä kulttuuria, miten lasta opetetaan kieleen. Tämä kaikki kuuluu inhimilliseen kieleen, Määttä toteaa.