PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 11.11.2010

Susanna Lankinen

Saul Kripke erisnimien viittamisesta ja merkityksestä

Kieli ja sen käyttö olivat 1900-luvun analyyttisen filosofian keskeiset tutkimuskohteet. Sen keskustelut nousivat pohjimmiltaan yksinkertaisista kysymyksistä: Voidaanko luonnollista kieltä mallintaa filosofisilla teorioilla? Kuinka tiedämme puhuvamme samasta asiasta kuin toinen keskustelija? Miten onnistumme viittaamaan sanoilla? Muun muassa näihin kysymyksiin pyrkivät viittamisen ja merkityksen teoriat vastaamaan.

Erilaisia viittaamisen teorioita ja merkityksen teorioita on kehitetty paljon, ja ne osittain limittyvät. Merkitys ja viittaus on kuitenkin syytä pitää ainakin teoreettisesti erillään, sillä muun muassa mielikuvat, konnotaatiot, kuvaukset, oliot ja viittauksen kohteet voidaan erotella. Näin voidaan pohtia, mitä merkitykseen oikeastaan kuuluu. Keskityn seuraavassa Saul Kripken teoksessa Naming and Necessity (1980) esittämään erisnimiteoriaan ja esitän Scott Soamesin tulkinnan kripkeläisestä merkityksen teoriasta.

Taustaa: Määrättyjen kuvausten teoria

Lähdetään liikkeelle siitä, mitä vasten Kripke esittää oman erisnimiteoriansa Naming and Necessityssä: erisnimien kuvausteorioista. Tällainen teoria on muun muassa Bertrand Russellin lanseeraama määräisten kuvausten teoria, joka on ensimmäisiä ja tunnetuimpia kuvausteorioita.

Russell esittää artikkelissaan "On Denoting" (1905) määräisten kuvausten teorian. Sen mukaan ideaalisessa kielenkäytössä erisnimi voidaan purkaa auki ja korvata tietynlaisella kuvauksella. Nimi on siis naamioitu kuvaus, ja poistamalla erisnimi kokonaan lauseesta ja korvaamalla se tarkalla kuvauksella saadaan esille viittauksen kohde. Näin tuotetut lauseet ovat muotoa "on olemassa täsmälleen yksi x, jolle pätee F(x)". F(x) on tässä määrätty kuvaus, ja se on yksilön x (muuttumattomien) ominaisuuksien konjunktio. [1] Mitä nämä kuvauksen ominaisuudet tarkkaan ottaen ovat, sitä Russell ei tosin kerro. Helposti voidaan kuitenkin ajatella, että näiden ominaisuuksien on oltava viittauksen kohteelle essentiaalisia, keskustelusta toiseen muuttumattomia ja ylipäätään sellaisia, että niiden avulla viittaaminen onnistuu tilanteesta toiseen.

Otetaan esimerkiksi nimi "Susan Haack". Voimme aina korvata lauseen, jossa tämä nimi esiintyy, toisella lauseella, jossa on Susan Haackin nimen sijasta hänen määrätty kuvauksensa. Jos siis lause on muotoa "Susan Haack on Q", uusi lause on seuraavanlainen:

(1) "On olemassa täsmälleen yksi x, jolle pätee, että se on Miamin yliopiston filosofian professori, se on kirjoittanut teoksen Evidence and Inquiry ja se on sitä sun tätä, ja x on Q."

Määräisiin kuvauksiin liittyy kuitenkin ongelmia. Voidaanko joka tilanteessa korvata erisnimet kuvauksilla? Ovatko nimet ja kuvaukset siis semanttisesti ekvivalentteja? Jos ne ovat, mihin kielenkäytössä ylipäänsä tarvitaan nimiä? Herää kysymys, onko nimillä sittenkin jokin muu tehtävä kuin toimia kuvausten lyhenteinä, niin arkisissa kuin tieteellisissäkin tilanteissa. Saadaanko nimien viittauksen kohde auki määräisellä kuvauksella? Jos nimillä tai kuvauksilla ajatellaan olevan viittauksen kohde, ajaudutaan helposti kantaan, jonka mukaan nimen viittauksen kohde, olio, on ominaisuuksien kimppu. Toimiiko kielenkäyttö tällaisen kimppuoletuksen nojalla? Kripkellä on russellilaiselle kuvaustermille elegantteja vasta-argumentteja. Näiden kysymysten ja niihin antamiensa vastauten johdosta Kripke väittää, että kielenkäytössä ei määritellä nimiä jonkinlaisena essentiaalisten ominaisuuksien joukkona. [2] Keskeisin näistä argumenteista on modaalinen argumentti.

Modaalinen argumentti

Russellin teoria ei selitä sitä, miten lauseiden modaalisuus, kuten mahdollisuus tai konditionaalisuus, vaikuttaa lauseen totuusehtoihin. Kripken modaalinen argumentti perustuu tapaan, jolla mahdollisia maailmoja käytetään kielessä. Tällaisista tilanteista hyvänä esimerkkinä käsitellään kontrafaktuaalisia "jos olisikin niin" -lauseita. Näissä tilanteissa kysytään, miten asiat olisivat olleet, jos jotain olisi tapahtunut eri lailla. Kripke esittää oman käsityksensä mahdollisista maailmoista Naming and Necessityssä:

"Mahdollinen maailma määritetään meidän siihen liittämien kuvailevien ehtojen avulla. Mitä tarkoitamme sanoessamme, että "jossain toisessa mahdollisessa maailmassa en olisi tänään pitäisi luentoa"? Me vain kuvittelemme tilanteen, jossa en pitäisi tätä luentoa tai olisin päättänyt pitää sen jonain toisena päivänä. – – Mahdolliset maailmat on oletettu, ei löydetty voimallisilla teleskoopeilla." [3]

Kielessä ei siis tarvitse rakentaa kokonaisia kaukaisia universumeja, kun tulee kyse mahdollisista maailmoista, vaan määräämme maailman tilanteelle oleellisten seikkojen kannalta. Ei ole tarvetta kuvata kaikkia asiantiloja tai objekteja mahdollisista maailmoista, vaikka maailmoja käytettäisiin kielessä.

Kuvauksien F ja G yhdisttetty kuvaus F ο G.

Jos G on injektio, yhdistetty kuvaus G ο G^-1 on identtinen kuvaus I.

Jos kuvitellaan mahdollinen maailma, jossa Tarja Halonen ei voittanutkaan presidentinvaaleja, ei ole tarpeen miettiä Haloseen tai presidentinvaaleihin liittymättömiä asiantiloja. Ei tarvita sen kummempia tietoja a priori siitä, mitkä ominaisuudet ovat Tarja Halosella jokaisessa mahdollisessa maailmassa. Riittää, että määrätään maailma, jossa Tarja Halonen ei voittanutkaan vaaleja, ja mietitään, mitä kiinnostaville asioille olisi käynyt. Tämä on varsin intuitiivinen mahdollisten maailmojen tulkinnalta.

Russell ei ottanut huomioon lauseiden mahdollisia modaliteetteja erisnimiteoriassaan. Kripken modaalinen argumentti etenee seuraavalla tavalla: Ensiksi osoitetaan, että määräisten kuvausten teoria johtaa epämielekkäisiin tilanteisiin, kun erisnimiä käytetään tietynlaisissa kontrafaktuaalisissa lauseissa. Sitten esitetään vaihtoehtoinen ratkaisu kuvausteorialle erisnimien viittamisen suhteen.

Palataan esimerkkiin Susan Haackista. Kuvausteorian mukaan seuraavien lauseiden pitäisi olla keskenään ekvivalentteja:

(2a) "Jos olisi niin, että Susan Haack ei olisi kirjoittanut teosta Evidence and Inquiry, hän ei olisi niin kuuluisa kuin on nyt."

(2b) "Jos olisi niin, että on olemassa täsmälleen yksi olio x, jolle pätee, että se on Miamin yliopiston filosofian professori, se on kirjoittanut teoksen Evidence and Inquiry ja se on sitä sun tätä, ja x ei olisi kirjoittanut teosta Evidence and Inquiry, niin x ei olisi niin kuuluisa kuin on nyt."

Lause (2b) saadaan kontrafaktuaalisesta lauseesta (2a) sijoittamalla määrätty kuvaus (1) erisnimen Susan Haack kohdalle. Nyt lause (2b) vaikuttaa ristiriitaiselta. Kripken mukaan määräiset kuvaukset epäonnistuvat, koska ne eivät pysty selittämään kaikkia erisnimien tehtäviä kielenkäytössä. [4]

Kiinteä nimittäjä kuvausteorian vaihtoehtona

Kripke päättää modaalisen argumentin uuden kiinteä nimittäjä -käsitteen (rigid designator) lanseeraamiseen. Selitys erisnimien ja kuvausten erilaiseen käyttäytymiseen lauseissa on, että erisnimet ovat kiinteitä nimittäjiä mutta kuvaukset eivät. Kun nimittävä termi on kiinteä, sen suhde nimitettävään objektiin on erilainen kuin kuvauksella.

Kripken omin sanoin:

"Kutsukaamme oliota kiinteäksi nimittäjäksi, jos se nimeää jokaisesta mahdollisesta maailmasta saman objektin, ja löyhiksi tai satunnaiseksi nimittäjäksi, jos näin ei ole. Tietenkään emme vaadi, että objekti olisi jokaisessa mahdollisessa maailmassa olemassa. – – Ajatellessamme jonkin ominaisuuden olevan essentiaalinen oliolle tarkoitamme tavallisesti, että se pätisi oliosta jokaisessa tapauksessa, jossa olio olisi olemassa." [5]

Toisin kuin määrätyt kuvaukset, nimen kiinteys ei vaadi sen viittauksen kohteen olemassaoloa. Toisekseen kiinteä nimittäjä poimii aina saman viittauksen kohteen, yksilöolion, jokaisesta mahdollisesta maailmasta, jonne tämä yksilö on oletettu. Tällöin pystytään määräämään esimerkiksi kontrafaktuaalisten lauseiden totuusehdot, koska nämä ehdot ovat riippuvaisia jostakin tietystä kiinteästä yksilöstä. Kuten aiemmat esimerkit osoittivat, näin ei voida tehdä kuvauksilla, ainakaan sen tyyppisillä, joita käytetään arkipuheessa. Päädytään siihen, että erisnimet ja kuvaukset eivät ole semanttisesti ekvivalentteja, vaan erisnimi itsessään kiinnittää viittauksen kohteen ensisijaisesti.

Tätä voidaan selventää vielä esimerkillä. On arkijärjenkin mukaan mielekkäämpää ajatella, että kun puhutaan Sokrateesta ja siitä, oliko häntä olemassa vai ei, emme puhu Sokrateen kuvauksen määräämän olion olemassaolosta. Jos puhutaan vaikka "antiikin Kreikan ensimmäisen filosofin" olemassaolosta, voidaan määräisten kuvausten teorian kautta päätyä tulokseen, ettei tällaisen kuvauksen täyttämää oliota ole ollut ikinä olemassa missään. [6] Meillä ei ole useimmille erisnimille essentiaalista kuvausta, joka läpäisisi Kripken argumenteilla asettamat testit, joten on mielekästä ajatella erisnimiä kiinteinä.

Luonnollinen kysymys, joka herää, kun keskustellaan erisnimien viittaamisesta, on tietenkin se, miten annamme nimiä yksilöolioille. Vaikka nimet viittaavat välttämättä aina samaan objektiin, ei kuitenkaan pidä paikkaansa, että jokin määrätty nimi olisi objektille välttämätön. Sokratesta voitaisiin kutsua vaikkapa Aristoteleeksi. Kripken mukaan nimi määräytyy kausaalisessa viestinnän ketjussa yhteisön läpi. Nimeä käytetään, koska muutkin käyttävät sitä. Voidaan kuvitella, että historian hämärissä on tapahtunut "kaste", jossa nimi annettiin, ja sen jälkeen yhteisö on luonut nimelle historian ketjun käyttäessään sitä. [7] Nimi voidaan antaa millä perusteella tahansa, onomatopoeettisesti tai satunnaisesti. Kuvaukset, joita puhujat liittävät nimen viittauksen kohteeseen, vaihtelevat ajan saatossa.

Nimeäminen voi tapahtua myös kuvauksen kautta, jolloin kuvaus on nimen viittauksen kohteelle satunnaisesti a priori. Tämä kenties kuulostaa aluksi omituiselta, mutta tarkastellaan Kripken kuuluisaa esimerkkiä metrin tikusta. Joku keksi joskus, että määrittelemme metrin juuri jonkun tietyn kepin avulla. Tämä on satunnaista sen takia, että tämän kepin sijasta olisi voitu aivan yhtä hyvin valita joku toinen määritelmä. Toisaalta tämä on a priori sen takia, että ilman tätä määritelmää metristä olisi turha puhua. [8] Kontingentti apriorionen määritelmä säilyy ajan saatossa nimen mukana.

Identiteetit

Kysymys identiteetistä liittyy läheisesti erisnimiin ja viittaamisen teoriaan. Mitä tarkoittaa, että Aamutähti on identtinen Iltatähden kanssa? Tässä kuuluisassa tapauksessa meillä on kaksi nimeä, joihin liittyy osittain eri kuvauksia, mutta sama, viittauksen kohteena oleva olio Venus.

Kripke erottaa Naming and Necessetyssä episteemiset ja metafyysiset käsitteet toisistaan: a priori ja a posteriori ovat tiedollisia eli episteemisiä käsitteitä; välttämättömyys ja satunnaisuus eli kontingenssi ovat metafyysisiä käsitteitä. Nämä kaksi kategoriaa eivät ole suoraan sidoksissa toisiinsa. Yleensä on ajateltu, että asiantila on totta a priori silloin, kun se on totta aktuaalisessa maailmassa ja jokaisessa mahdollisessa maailmassa. Jos voimme tietää jotakin a priori, sen on oltava välttämätöntä, koska se ei riipu satunnaisista asiantiloista. Tällainen ajatusketju nojaa Kripken mukaan väittämään, että voimme tietää asioita aktuaalisesta maailmasta vain katsomalla, ja toisaalta ajatukseen, ettemme voi tehdä samoin mahdollisten maailmojen tapauksessa. Otetaan esimerkiksi matemaattiset totuudet: ne ovat välttämättömiä, mutta aina ei ole mahdollista tietää niiden totuutta ilman, että lopputulos laskettaisiin koneella tai käsin, siis eräänlaista kokemusta käyttäen. [9] Välttämättömiä ovat asiat, jotka ovat totta jokaisessa mahdollisessa maailmassa, totta a priori taas asiat, jotka voimme johtaa ilman erityistä asiantilojen tarkastelua.

Kun yhdistetään tiedollisten ja metafyysisten käsitteiden erottelu Kripken erisnimien teoriaan, saadaan mielenkiintoinen määritelmä identiteeteille. On tilanteita, joissa ei tiedetä, merkkaako jokin termi n samaa yksilöoliota kuin termi m. Tämä identiteettisuhde saattaa paljastua vasta myöhemmin. Identiteetit siis ovat tiedollisesti monesti a posteriori. Tätä voidaan havainnollistaa kuuluisalla esimerkillä Aamutähdestä ja Iltatähdestä: ne molemmat viittaavat samaan objektiin, Venukseen, mutta tätä ei aina ole tiedetty. Toisaalta nyt kun asia tiedetään, tiedetään myös erisnimien kiinteän luonteen perusteella, että ne viittaavat samaan objektiin jokaisessa mahdollisessa maailmassa, jossa käytetään nimiä Aamutähti, Iltatähti tai Venus. Tämän perusteella identiteetti Aamutähden ja Iltatähden välillä on myös välttämätön. Käsitepari välttämätön a posteriori on eräs Kripken filosofaan tuoma uutuus.

Kripken mukaan aito yksilöolioiden välinen identiteetti syntyy, kun yhtäsuuruusmerkin molemmilla puolilla on kaksi kiinteää termiä. Tällöin identiteetti on myös aina välttämätön edellä mainituista syistä. Identiteetti ei tarkoita sitä, että kahdella objektilla olisi täysin samat ominaisuudet: identiteetti on kahden kiinteän nimen välinen suhde: esimerkiksi Aamutähdellä ja Iltatähdellä, eli kahdella identtisellä oliolla, on eroavia kuvauksia, kuten "x näkyy illalla". [10]

Erisnimien merkitys: informaatio vai viitauksen kohde?

Jo Gottlob Frege erotteli artikkelissaan "Über Sinn und Bedeutung" (1892) merkityksen kaksi puolta: merkitsijän "merkityn" eli olion, johon viitataan, ja "mielen", johon merkki ensisijaisesti viittaa [11]. Näitä "mieliä" on myöhemmin ajateltu esimerkiksi kuvauksien joukkona. Ajatus siitä, että merkitys voi liittyä jompaankumpaan, viittauksen kohteeseen tai näihin kuvauksien joukkoon, on siis vanha.

Soames jakaa nykyiset merkityksen teoriat kahteen: joko merkitystä haetaan viittauksen kohteesta tai sitten ilmaisun käytössä tuomasta informaatiosta. Soamesille merkitys on yhtä kuin (muuttumatton) semanttinen sisältö, ja tämä jo lähtökohtaisesti rajaa merkityksen piiristä pois tietynlaisia lauseen käyttöön liittyviä merkityksen kaltaisia ominaisuuksia. [12]

Soamesin teesin ymmärtämiseksi on eroteltava semanttinen sisältö ja informaatio toisistaan. Havainnollistetaan tätä seuraavanlaisella keskusteluesimerkillä:

A: "Laitanko ikkunan kiinni?"

B: "Täällä on kyllä aika kylmä."

Tämä keskustelunpätkä vaikuttaa täysin luontevalta arkitilanteelta. B:n lause kontekstista irrallaan tarkoittaa kuitenkin hyvin eri asiaa, kuin tämän keskustelun yhteydessä. B näyttää tarkoittavan, että ikkuna tulisi laittaa kiinni, mikä ei yksittäisestä lauseesta kuitenkaan ilmene. B:n tarkoitus ei ole vain lauseen varsinainen asiasisältö, propositio, että juuri siinä paikassa on alhainen lämpötila. B:n lauseeseen liittämä informaatio koostuu keskustelun suorasta ja epäsuorasta tiedosta. Keskustelijat ymmärtävät toisiaan erilaisten taustalla olevien oletusten kautta. On tehtävä erottelu niiden asioiden välillä, mitä välitetään ja mitä väitetään.

Paul Grice on esittänyt oman merkityksenteoriansa tueksi implikatuuriteorian, jonka tarkoitus on selittää, millaisia taustaoletuksia puhujilla on puhetilanteesta. Teorian mukaan on otettava huomioon keskustelun taustaoletukset, puhujien intentiot, tulkinnan suopeuden periaate ja muut sellaiset. Myös propositionaaliset asenteet, kuten jonkin tietäminen tai johonkin uskominen, vievät lauseiden informaatiota pidemmälle kuin semanttiseen merkitykseen tai yksinkertaiseen kontekstittomaan tulkintaan. Sitoudun väitteeseen p eri lailla, jos aloitan lauseen "uskon, että p", kuin jos aloittaisin sen "en tiedä, että p". Ensimmäinen lause saattaa kertoa, että suostuttelen jotakuta myös uskomaan, että p. Vastaavasti jälkimmäinen ilmaisu voi kehottaa muitakin puhujia suhtautumaan varauksella väitteeseen p. Puhujan sitoutuminen propositioon on erilainen riippuen siitä, väitetäänkö (to assert) vai tarkoitetaanko (to imply). [13]

Edellä olevassa esimerkissä B tarkoittaa on "laita ikkuna kiinni", mutta jos B:n ilmaisu ymmärretään väitteeksi, se kuuluu "tässä paikassa on alhainen lämpötila". Soamesin mukaan implikatuurit eivät kerro merkityksestä paljon, koska välitämme monesti eri asiaa kuin ilmaisemamme lause varsinaisesti merkitsee. Väite eli propositio on muuttumaton merkitys. Tällaisen semanttisen sisällön olettaminen teoriaan on välttämätöntä, sillä lopulta kieli näyttää tarvitsevan minimiytimen, muuttumattoman semanttisen sisällön yksiköille, jonka ympärille erilaiset informaatiorykelmät rakennetaan. Esimerkiksi propositionaalisia asenteita olisi hankala selittää ilman lauseiden semanttista sisältöä. Lausetta "tiedän, että p" on turha yrittää analysoida ilman p:n muuttumattomana pysyvää tulkintaa. Lopulta erisnimien kohdalla tämä merkitys on muuttumaton yksilöolio, viittauksen kohde. [14]

Lopuksi

Informaatio ja semanttinen sisältö voivat siis olla erillisiä. Konteksti vaikuttaa niiden yhdistämiseen, kokonaistulkintaan. Näin voidaan selventää kripkeläisen erisnimiteorian semantiikkaa, esimerkiksi identiteetin määritelmää. Kuinka kaksi objektia, joilla ei ole samoja ominaisuuksia, voivat olla identtisiä? Niillä voi olla sama semanttinen sisältö, vaikka niiden käytössä ei välity sama informaatio! Esimerkiksi nimen "Aamutähti" semanttinen sisältö on sama kuin nimellä "Iltatähti", mutta "Aamutähti" välittää informaatiota siitä, että sen viittauksen kohde näkyy aamulla. Ihminen voi väittää eri asiaa, vaikka lauseissa esiintyvien nimien kohteet ovat identtisiä. Tämä selittää sen, miten keskustelussa nimi monesti kantaa jonkinlaisia implisiittisiä kuvauksia mukanaan. Nimi voi kantaa informaatiota, vaikka se on itsessään kiinteä. Se ei kuitenkaan ole sidottu keskustelusta riippumatta tiettyyn informaatiorypääseen. [15]