PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 11.11.2010

Milla Jurva

Kieli, uskomus ja käytäntö
Uskonnollisten lauseiden ja uskomusten luonteesta wittgensteinilaisessa uskonnonfilosofiassa

Miten uskonnollisen kielen lauseet eroavat tosiasiaväitteistä? Entä millainen on uskonnollisen kielen lauseiden ja uskonnollisten uskomusten suhde? Ludwig Wittgensteinin (1889–1951) myöhäisfilosofiassa uskonnollisten uskomusten tutkiminen limittyy yhteen etiikkaa ja mystiikkaa koskevan tarkastelun kanssa.

Vaikka Wittgenstein käsittelee uskontoa useissa myöhäiskauden teksteissään, nämä kirjoitukset ovat suurimmaksi osaksi fragmentaarisia huomautuksia, eikä Wittgensteinin voidakaan sanoa kehittäneen varsinaista uskonnonfilosofista ohjelmaa, vaan wittgensteinilainen uskonnonfilosofia perustuu aina alkuperäistekstien lisäksi myös noista teksteistä tehdyille tulkinnoille. Tässä artikkelissa luonnehdin wittgensteinilaisen uskonnonfilosofian käsityksiä kielen ja uskomusten suhteesta tukeutuen sekä Wittgensteinin myöhäiskauden teksteihin että niistä tehtyihin tulkintoihin.

Uskonnollisen kielen lauseet

Uskonnollisen kielen lauseet eivät sellaisenaan ole tosia tai epätosia. Sen sijaan, että näitä lauseita tarkasteltaisiin itsenäisinä ja muusta todellisuudesta erillisinä, on hedelmällistä tarkastella lauseiden merkityksiä niiden käyttöyhteydestä käsin. [1] Kun lauseita tarkastellaan niiden käyttöyhteydessä, voidaan selvittää, mitä kullakin lauseella halutaan tarkoittaa eli onko lauseen tarkoitus vaikkapa väittää jonkin asiaintilan vallitsevan maailmassa. Jos esitämme jonkin väitteen, voimme pyrkiä selvittämään esittämämme väitteen faktuaalisuuden, siis sen, päteekö väitteemme vai ei. Faktuaalisuuden puolesta tai sitä vastaan voi esittää argumentteja vetoamalla empiirisiin, historiallisiin tai loogisiin perusteisiin. [2]

Tyypillinen tapa lähestyä kielen lauseita ja niiden merkityksiä on selvittää, päteekö esitetty väite vai ei. Väitteen totuus tai epätotuus voidaan selvittää vetoamalla empiiris-historiallisiin tai loogisiin perusteisiin. Kysymällä ainoastaan, onko lause tosi vai epätosi, ei kuitenkaan välttämättä päästä käsiksi siihen, mitä kulloinenkin lause varsinaisesti tarkoittaa.

"353. Kysymys lauseen todentamistavasta ja -mahdollisuudesta on vain kysymyksen "Missä mielessä tarkoitat tämän?" erityismuoto." [3]

Uskonnollista kieltä ei ole mielekästä tarkastella yksinomaan evidentialistisessa [4] mielessä eli siten, että etsitään lauseiden tueksi evidenssiä, eli empiirisiä tai historiallisia todisteita. Arkipäiväiset, kontingentit väittämät näyttävät perustuvan empiiris-historialliseen evidenssiin: lätäköistä maassa voidaan päätellä, että äskettäin on satanut, sormenjäljet murha-aseessa kelpaavat todisteeksi murhaajan henkilöllisyydestä, ja 1500–1600-lukujen reformaatioliikkeen syiksi on esitettävissä uskottavia historiallisia hypoteeseja. Uskonnolliset lauseiden kohdalla ei edellä mainitun kaltaista evidenssiä kuitenkaan voida olettaa esittävän. [5] Tämän lisäksi uskonnolliset lauseet voidaan erottaa toisesta, luonteeltaan todistettavissa olevasta lausetyypistä, nimittäin loogisesta järjentotuudesta. Täten on siis olemassa lauseita, joiden asema kielessä eroaa niin kontingenteista, todennäköisyyteen perustuvista tosiasiaväitteistä kuin loogisesta välttämättömyydestäkin. [6]

Koska uskonnollisen kielen lauseet ovat evidentialistisen ja loogisiin välttämättömyyksiin perustuvan tarkastelun tuolla puolen, kielenkäytössä voidaan katsoa tapahtuvan virhe, jos pyrimme osoittamaan (demonstrate) esimerkiksi sellaisen väitelauseen pitävän paikkansa, että Jumala on tai ei ole olemassa. [7] Uskonnolliset lauseet ovat lauseita, joiden totuusarvoa ei ole mahdollista selvittää, ja näin ollen uskonnollinen kielenkäyttö on tosiasiallisessa mielessä merkityksetöntä. Lauseisiin, joita ei edes periaatteessa ole mahdollista verifioida tai falsifioida, totuuden käsitteen soveltaminen on mahdotonta, eikä tällaisia lauseita voi pitää ylipäätäänkään väitteinä. [8] Kielenkäytön "virheet", kuten väite Jumalan olemassaolosta, aiheuttavat päänvaivaa filosofisten ongelmien muodossa. Tällainen "mielen kouristelu" tai hämmennys johtuu siitä, että yritämme rinnastaa esimerkiksi Jumalaa ja evidenssiin perustuvia tosiasioita koskevia lauseita toisiinsa, vaikka sekä Jumalaa koskevat uskomukset että niitä ilmaisevat lauseet poikkeavat merkittävästi tosiasioita koskevista uskomuksista ja väitteistä. [9]

Uskonnolliset uskomukset

Uskonnollisten uskomusten luonne wittgensteinilaisessa uskonnonfilosofiassa seurailee pitkälti uskonnollista kieltä koskevia huomioita; ilmaistaanhan uskonnollisia uskomuksia ja kokemuksia kielen lausein. Tästä syystä uskonnollisia uskomuksia, aivan kuten uskonnollisen kielen ilmauksiakaan, ei voida perustella empiirisiin, historiallisiin tai loogisiin tosiasioihin vetoamalla. Kun sanoja "minä uskon" käytetään uskonnollisessa mielessä, tarkoituksena ei ole puhua jokapäiväisistä, objektiivisen tarkastelun alaiseen evidenssiin perustuvista uskomuksista. [10] Uskonnollisilla uskomuksilla on ihmiselämässä erilainen rooli kuin muilla, empiiriseen arkitodellisuuteen ja loogisiin välttämättömyyksiin perustuvilla uskomuksilla.

Samoin kuin uskonnollisten lauseiden sisällöt, eivät myöskään uskonnolliset uskomukset palaudu väitelauseiksi purettavissa oleviin propositionaalisiin asenteisiin kuten yksinkertaisesti sellaisen maailman asiaintilan pätevänä pitämiseen, että on olemassa hyvä ja kaikkitietävä Jumala. Wittgenstein totesi jo Tractatuksessa, että Jumalan olemassaolo tai olemattomuus ei palaudu maailman faktoihin, asiaintiloihin, sillä maailman asiaintiloilla ei ole merkitystä transsendentin kannalta. [11]

Uskonnollisten uskomusten erityisluonnetta on mahdollista kuvata avaamalla hiukan sitä, millaista on epäillä uskonnollista uskomusta. On eri asia epäillä uskonnollista uskomustaan kuin jotakin arkipäiväistä, tosiasiaväitteeksi eksplikoitavissa olevaa uskomusta. Genia Schönbaumsfeld käyttää esimerkkinä analogiaa, jonka Wittgenstein rakentaa Jumalan ja "objektin" käsitteen välille. Vetoamalla evidenssiin olisi yhtä järjetöntä epäillä (tai, kuten edellä on todettu, yrittää todistaa) Jumalan olemassaoloa kuin fysikaalisten objektien olemassaoloa. On hankala kuvitella, mikä pitäisi olla asioiden laita, toisin sanoen, mikä seikka maailmassa pitäisi olla toisin, jotta voisimme uskottavasti epäillä sitä "faktaa", että on olemassa ylipäätään fysikaalisia objekteja tai että on olemassa Jumala. [12]

Uskonnolliset uskomukset eroavat siis tavallisista, jokapäiväisistä tosiasiauskomuksistamme. Wittgensteinia mukaillen uskonnollinen usko on "järkkymätöntä uskoa" (unshakeable belief), jonka kannalta olennaista ei ole se, mille perusteille se rakentuu vaan se, että usko itsessään ohjaa ihmisen elämää. [13] Varmuudesta-teoksessaan Wittgenstein puhuu uskomuksista, jotka näyttävät olevan vailla eksplikoitavissa olevia, maailman tosiasioihin pohjautuvia perusteita. Tällaiset uskomukset määrittävät niihin uskovan ihmisen elämää mutta ovat tosiasiallisessa mielessä kyseenalaistamattomia tai todistamattomia. Ne toimivat tietyn elämäntavan, uskomusjärjestelmän ja kielenkäytön konstitutiivisena perustana mutta eivät itse näytä suoranaisesti perustuvan mihinkään:

253. Perustellun uskon pohjalla on perustelematon usko. [14]

Voimme kuvitella monia uskomuksia, joiden pätemättömyys ei järisytä elämämme perustoja: suomalainen ei luultavasti menetä pohjaa elämältään, vaikka hän vastoin aikaisempia uskomuksiaan saisi selville olevansa geneettisesti lähempänä länsi- kuin itäeurooppalaista ihmistä. Sen sijaan kristityn elämän voi olettaa olevan kriisissä tai menettävän merkityksensä, jos hän menettää uskonsa Kristuksen sovitustyöhön, viimeiseen tuomioon ja kuolemanjälkeiseen elämään. Tällaiset koko elämää määrittävät uskomukset luovat usein pohjan koko ihmisyksilön elämälle, vaikka itse uskomusta voi olla vaikea pukea sanoiksi ja uskomusta on hyvin vaikeaa (ellei mahdotonta) perustella.

Wittgensteinin mukaan uskovan ja ei-uskovan ihmisen välistä eroa ei ole mahdollista selventää vetoamalla vain siihen, että nämä kaksi uskovat vastakkaisiin asioihin, siis pitäisivät totena toisilleen vastakohtaisia lauseita. Jos henkilö a uskoo viimeiseen tuomioon ja henkilö b ei usko, emme voi kuitenkaan päätellä, että henkilö b uskoo a:n uskomuksen vastakohtaan. [15] Wittgenstein pyrkii osoittamaan, että uskovan ja ei-uskovan uskomusmaailmojen välillä on syvempiä eroja, jotka eivät ole palautettavissa uskovan ja ei-uskovan uskomusten väitelauseiksi purettavissa oleviin sisältöihin. Ero uskovan ja ei-uskovan välillä on kategorinen; Wittgenstein nimittää tätä eroa "suunnattomaksi kuiluksi" (an enormous gulf). [16]

Uskonnollisia uskomuksia tai uskonnollista kielenkäyttöä ei voi palauttaa jokapäiväisiin tosiasiauskomuksiin tai niitä ilmaiseviin lauseisiin. Kuten Wittgenstein toteaa, uskova ja ei-uskova ovat keskenään täysin eri tasoilla (on an entirely different level) [17]. Uskon ilmauksilla on uskovan elämässä erilainen merkitys kuin ei-uskovan elämässä, eivätkä uskova ja ei-uskova lähesty uskon kysymyksiä samalla tavalla. Näiden kahden ajattelutavat ovat täysin erilaiset (entirely different ways of thinking), mitä ilmentävät ne erilaiset merkitykset, joita uskova ja ei-uskova antavat uskomista ilmaiseville lauseille. [18] Erilaisten ajattelu- ja kielenkäyttötapojen taustalla vaikuttavat erilaiset tavat elää.

Lopuksi

Uskonnolliset uskomukset ja uskonnollinen kieli eivät ole palautettavissa propositionaalisiin, väitelausemuotoisiin asenteisiin tai lauseisiin, joiden totuusarvo on selvitettävissä. Tosiasiallisessa mielessä uskonnollisen kielen lauseet ja uskonnolliset uskomukset ovat mieltä vailla, mutta tämä ei tarkoita, etteivätkö nuo lauseet tarkoittaisi jotakin, toisin sanoen, etteikö noilla lauseilla ja uskomuksilla olisi merkitystä. Niiden merkitys vain on todennettavuuden ja propositionaalisuuden ulkopuolella; uskonnolliset lauseet ja niiden taustalla vaikuttavat uskomukset ilmaisevat tietynlaista uskonnollista suhdetta tai asennetta – ilman empiiris-historiallisia tai loogisia perusteita.

Uskonnollisten uskomusten ja sitä kautta kielenkäytön taustalla vaikuttavat aina kunkin uskonnollisen elämänmuodon [19] sisäiset käytännöt, ja siksi uskonnon objektiivinen tarkastelu esimerkiksi tieteellisestä näkökulmasta ei ole hedelmällistä. Wittgensteinilainen uskonnonfilosofia perustuu pikemminkin ymmärtävään lähestymistapaan, jonka mukaan uskonnollisten uskomusten ja lauseiden sisältöä voidaan lähestyä uskonnollisen elämänmuodon sisältä käsin. Tällainen tieteen ja uskonnon käytäntöjen yhteismitattomuuden myöntävä näkemys johtaa kuitenkin eettisesti tuhoisana pidettyyn relativismiin tai fideismiin. [20] Jos hyväksytään erilaisten lauseiden ja niiden ilmaisemien uskomusten merkitysten riippuvuus elämänmuodosta, joudutaan aina tekemisiin relativismin kanssa. Vaikka wittgensteinilainen ajatus uskomusten elämänmuotosidonnaisuudesta vaikuttaa täysin oikeutetulta, sen moraaliset implikaatiot ovat vaikeammin hyväksyttävissä.

Uskonnonfilosofisessa kentässä wittgensteinilainen, kielen ja uskomusten suhteeseen keskittyvä näkemys asettuu vastustamaan erityisesti teismiä ja tieteellis-evidentialistista ateismia. Näkemys, jossa uskonnon kieli ja uskomukset nähdään tiettyjen elämänmuotojen tuotoksina, luo mahdollisuuksia sen tutkimiselle, mikä kussakin elämänmuodossa konstituoi tiettyjen uskomusten syntymistä ja ohjaa uskonnollista kielenkäyttöä. Erottamalla uskonnolliset uskomukset ja lauseet muista, jokapäiväisistä tosiasiauskomuksista ja -väitteistä todetaan uskonnon sisällön olevan riippuvainen kulloisestakin elämänmuodosta. Samalla joudutaan kuitenkin pohtimaan, onko elämänmuotokeskeisessä, ymmärtävässä uskonnon tutkimuksessa lainkaan sijaa erilaisten kulttuuristen käytäntöjen väliselle kriittiselle arvioinnille.