PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 11.11.2010

Jaakko Belt

Deleuzellinen Kantia

Gilles Deleuze, Kantin kriittinen filosofia (La philosophie critique de Kant, 1963).
Suom. Julius Telivuo. Tutkijaliitto 2010. 122 s.

Ennen yksiäänisyyttä, rihmastoja ja skitsoanalyysiä tuli filosofian historia. Gilles Deleuzen varhainen tutkielma Kantin kriittinen filosofia muistuttaa, että kaikkein luovinkin ajattelu nousee tarkkaan kartoitetulta perustalta. Siinä missä Nietzsche ja Spinoza ovat the usual suspects, Deleuzen ajattelun tunnustetut alullepanijat, Kantin vaikutusta pidetään häilyvämpänä. Nyt suomennetun teoksen riveiltä – ja rivien välistä – kuitenkin huokuu königsbergiläisen systemaattisuuden voimallinen henki.

Yhtä kaikki, Deleuzen "kantilaisuuden" jäljittäminen osoittautuu vähintäänkin haastavaksi tehtäväksi, koska Kantin kriittinen filosofia ei ole filosofianhistoriallinen tutkielma tavanomaisessa mielessä. Vaikka Deleuze lukee Kantinsa kurinalaisesti ja kunnioittavasti eikä sorru kohdattomiin kehittelyihin, tutkimuksen pyrkimystä ei tohdi varauksetta luonnehtia sen paremmin systemaattiseksi kuin eksegeettiseksi tai aatehistorialliseksi. Pikemminkin kirjassa harjoitetaan toisen nimissä filosofoimista: tulkintaa, joka ei ota etäisyyttä tulkittavaan. Teos lähentelee kuviteltua jälkipuhetta, kriittisen projektin välitilinpäätöstä, jonka Kant olisi itse saattanut kirjoittaa. Tai kuten suomentaja Julius Telivuo asian ilmaisee, kirja liikkuu filosofien välisellä "sokealla vyöhykkeellä" (7).

Erikoinen tulokulma ilmenee erityisesti siinä, miten tekstiä kuljetetaan. Deleuze ei esittele Kantin filosofiaa ulkokohtaisesti vaan kulkee välittömästi oppi-isänsä jalanjäljissä: tarttuu kiertelemättä määritelmiin, kytkee väsymättä käsitteitä ja jäljittää systeemin sisäisiä päämääriä. Lukijalle syntyy vaikutelma, että Deleuze ainoastaan järjestelee Kantin filosofiaa uudelleen, parafraasittaa kertaalleen ajateltua ehompaan asuun.

Kantin kriittinen filosofia onkin haastava teos siksi, ettei sen kirjoittaja missään vaiheessa lunasta kommentaattorin asemaa ja vastuuta. Koska tekstin metataso on häivytetty ja selventävät huomiot karsittu minimiin, vain harvoin käy selväksi, milloin äänessä on Kant, milloin puhuu Deleuze. Lukijan tehtävää ei liioin helpota se, että kirjoittajan ajatuskulun seuraaminen vaatii Kantin kriittisten pääteosten – Puhtaan järjen kritiikin, Käytännöllisen järjen kritiikin ja Arvostelukyvyn kritiikin – filosofisten päämäärien ja keskeisen käsitteistön hallintaa.

Teos on turhan tuhti johdatukseksi Kantin filosofiaan, vaikka suomentaja johdatuksessaan toisin arveleekin. Yhdyn kuitenkin siihen kääntäjän esipuheessa lausuttuun näkemykseen, että kirjaa lukiessa tutustuu huomaamatta Deleuzen ajattelun välineisiin ja sisältöön. Teoksen voima on siinä, että se paljastaa kätkeytyneitä kytköksiä Kantin käsitteistössä ja nivoo erillisiksi mielletyt päämäärät orgaaniseksi yhteenliittymäksi. Näin Deleuze esittelee itsensä ajattelun aihioiden jäljittäjänä ja säikeiden solmijana – pikemminkin käsitteiden järjestelijänä kuin niiden luojana. Siinä sivussa hän tulee sanoneeksi yhtä sun toista myös tarkastelunsa kohteesta.

Monieleiset mielenkyvyt

Kuten arvata saattaa, Deleuzen Kant-tulkinta on "mannermainen". Hän ei lue Kritiikkejä lähtökohtaisesti erillisinä teoksina, jotka vastaavat yhteen selvästi artikuloituun kysymykseen ("Mitä voin tietää?", "Mitä minun tulee tehdä?", "Mitä minulla on lupa toivoa?"), vaan kokonaisuutena, jossa erilliset päämäärät muodostavat elävän yhteyden. Deleuze ei siis varsinaisesti tapaile vastausta Kantia piinanneeseen ongelmaan "Mitä on ihminen?", mutta luotaa silti Kritiikkejä inhimillisen, tietoisen olemisen peilinä: oppina mielenkyvyistä, niiden suhteista ja muodoista.

Kirjan kantava teesi on, että erityisistä tehtävistään ja luonne-eroistaan huolimatta mielenkyvyt tulee ymmärtää toisiaan mahdollistavina, täydentävinä ja rajoittavina. Järki päättelee, ymmärrys arvostelee ja kuvittelukyky skematisoi, mutta yksikään näistä ei toimi irrallaan toisista (36–37). Edellä mainittujen aktiivisten mielenkykyjen lisäksi kokemustamme määrittää passiivinen aistimellisuus. Deleuze korostaa, että näin tarkasteltuna mielenkyvyt näyttäytyvät erilaisten mielteiden lähteinä: järki on ideoiden, ymmärrys käsitteiden, aistimellisuus intuition ja kuvittelukyky synteesien lähde (20–21). Kirjassa käsitellään yksityiskohtaisesti, miten mielenkykyjen suhteet muuttuvat Kritiikkien välillä. Samalla piirtyy kuva moraalisen, esteettisen ja historiallisen luonnonolion – sanalla sanoen: ihmisen – moni-ilmeisestä sielunelämästä.

Deleuze ei kuitenkaan tyydy vain alkuperän analyysiin vaan kuvaa Kantia myös maailmasuhteen teoreetikkona. Tietäminen, haluaminen ja tunteminen ovat kaikki tapoja, joilla subjekti on suhteessa kohteisiinsa – mielenkykyjä sanan konkreettisessa merkityksessä. Meno äityy paikoin tekniseksi, kun Deleuze jäljittää näiden mielenkykyjen "korkeampia muotoja" ja niiden omalakisuutta. Hänen kunnianhimoisena tavoitteenaan on myös etsiä mielenkykyjen kaikki yhdistymistavat, lukea kritiikin projektia "todellisena permutaatiojärjestelmänä" (107). Vaikka pakonomaiseksi yltyvä yhdisteleminen on paikoin oivaltavaa, on lopputulos kaikessa systemaattisuudessaankin raskas.

Raskassoutuisuudesta huolimatta Deleuze käsittelee muutamia Kantin käsitteitä poikkeuksellisen havainnollisesti. Kirjan keskeisenä ansiona pidän arvostelukyvyn merkityksen ja voiman tunnistamista. Deleuze tiivistää osuvasti miten arvostelukyky nimeää toimenpiteen, jossa "erityinen tuodaan yleisen alle" (93). Arvostelukyky ei ole mekaanista lajittelua vaan pikemminkin kekseliäisyyttä tai näkemystä, "todellista lahjakkuutta ja vainua" (93). Lääkärin diagnoosit ja juristin työ vaativat arvostelukykyä siinä missä esteettiset arvostelmatkin (95). Myös monimutkainen mielenkykyjen vyyhti selvenee, kun Deleuze korostaa arvostelukyvyn silloittavaa luonnetta. Arvosteluky koostuu eri mielenkykyjen sopusoinnusta ja mahdollistaa siirtymän eri mielenkyvyn käytöstä toiseen (96, 104–105).

Me lainsäätäjät

Valtaa käsiteltäessä kirjan painopiste siirtyy huomaamatta Kantista Deleuzen ajatteluun. Monet kantilaiset ideat uudelleenmuotoillaan hienovaraisesti toiminnan ja valtasuhteiden kielellä. Eräs kiintoisimmista on Kantin kopernikaanisen käänteen luonnehdinta, jossa korostetaan kokevan subjektin valtaa:

"Ensimmäinen kopernikaanisen vallankumouksen opetus on, että meillä on käskyvalta" (31)

Käskemisen ja alistuksen retoriikka korostuu siellä täällä läpi kirjan, mutta Deleuze ei sorru pidäkkeettömään egosentrismiin; kopernikaanista käännettä ei pidä tulkita ihmisen – tai abstraktin "minän" – ylivallan oikeutuksena. Päinvastoin ihminen on Deleuzelle äärellinen lainsäätäjä, eikä luonto ole järjen tai vapauden alainen (108, 117). Metafyysisen kuilun ja normatiivisen luontosuhteen sijaan Deleuze nostaa esiin Arvostelukyvyn kritiikin praktiset vivahteet:

"Luonnon ja ihmisen tarkoituksenmukainen suhde on ihmiselle ominaisen käytännöllisen toiminnan tulos." (109)

Vaikka vapauden ja luonnon valtakunnat erotetaan usein jyrkästi, vapauskin voi deleuzeläisen Kant-tulkinnan mukaan toteutua luonnossa, kun ihminen saa toiminnallaan aikaan historian. Näin vapauden kehittyminen tai "tapahtuminen" vaatii ihmisen ja luonnon yhteenkietoutumista (115).

Lukija ei voi välttyä ajatukselta, että Deleuze astuu omimmalle maaperälleen vasta historiallisuuden ja valtasuhteen analyysissä, mikä tapahtuu aivan teoksen lopussa ja ikään kuin ohimennen. Puheenparsikin taipuu kuivasta preussilaisuudesta paikoin hurmahenkiseen viekkauteen. Esimerkiksi historia ilmentää Deleuzen mukaan "puhtaita voimasuhteita, vastakkaisia taipumuksia, jotka muodostavat hulluuden sekä lapsellisen turhamaisuuden kudoksen" (117). Myös lopussa vihjattu temaattinen siirtymä yksilöllisestä järjestä ihmislajin näkökulmaan kurkottaa salonkikelpoisen Kantin tuolle puolen, Deleuzen valtakuntaan.

Kantin kriittinen filosofia on kelpo kirjanen, vaikkei se yksiselitteisesti ja varauksetta ole kenellekään. Kant-tutkijoille teos lienee kiintoisa outo lintu, vasta-alkajalle se jää epäilemättä vaativuudessaan etäiseksi. Ranskalaisen filosofian kiihkoisimmat harrastajat saattavat puolestaan vierastaa kantilaista poljentoa, Deleuzen ajattelua kun löytyy suomeksikin riemukkaampina paketteina. Teosta ei silti pidä aliarvioida, sillä muodollisen rajattu tematiikka avautuu, kunhan lukemisen alkukankeudesta pääsee yli. Kaikuja riittäisi tarkkailtavaksi useammallekin lukukerralle, semminkin kun käännös on sujuva ja suomentaja on täydentänyt Kant-viitteitä oivallisesti. Kaiken kaikkiaan Kantin kriittinen filosofia on komea lisä Deleuze-suomennosten jo ennestään mittavaan joukkoon.