PAATOS

filosofinen kulttuurilehti

päivitetty 11.11.2010

Antti Virnes

Huuruilun airut

Giorgio Colli, Nietzschen jälkeen: Miten tullaan filosofiksi. (Dopo Nietzsche,1974)
Suom. Antti Kajas. niin & näin 2008. 141 s.

Tällaisen kirja-arvion alussa kuuluu tietenkin asiaan todeta, että oli n&n:ltä varsinainen kulttuuriteko julkaista suomennos italialaisen hörhöfilosofin Giorgio Collin (1917–1979) teoksesta Nietzschen jälkeen. Olen kuitenkin vakavissani kutsuessani tätä kulttuuriteoksi, samoin kuin olen vakavissani sanoessani Collia hörhöksi, tai eksaktimmin ilmaisten huuruilijaksi. Kyseessä oleva teos on nimittäin railakas tuulahdus aitoa myytillis–mannermaista tunnelmaa, jonka olemus on kutakuinkin 50 % Nietzsche-kommentaaria ja 50 % näkijän aforistiikkaa. Nietzschen jälkeen pyrkii alaotsikkonsa mukaisesti neuvomaan filosofiksi tai sen tapaiseksi pyrkiviä erilaisin anekdootein, analyysein ja käytännön huomioin, usein käyttäen Nietzschen ajatuksia ja elämää mittapuuna. Mistään varsinaisesta työkalupakista tai oppikirjasta ei toki ole kyse, ellei sellaiseksi laske tätä kymmeneen lukuun jaetuista vajaasta paristasadasta numeroimattomasta tekstinsirpaleesta koostuvaa märehdintää.

Asemointeja

Collia on varsin hankala arvioida filosofina, ja sama vaikeus koskee luonnollisesti myös hänen kirjoitustensa arvioimista teoksina. Tämä johtuu etupäässä siitä, millaisen kannan yleisesti ottaen omaksuu huuruiluun ja hämärään, lennokkaaseen kielenkäyttöön: mikäli pitää ihanteenaan esimerkiksi selkeyttä ja tieteellisyyttä, lienee syytä jättää Nietzschen jälkeen surutta hyllylle. Jos taas pitää lempikirjallisuutenaan vaikkapa Vanhan testamentin profetioita tai buddhalaista mystiikkaa, voi Colli näyttäytyä filosofisen tyylin mestarina ja innoittavana Nietzschen ajattelun avaajana. Itse pyrin lähestymään teosta edellä mainittujen ääripäiden välimaastosta. Oman asemoitumisensa tiedostaminen voi osoittautua tämän kirjan tapauksessa poikkeuksellisen olennaiseksi lukuelämyksen kannalta; siinä missä Collin aiemmin suomeksi julkaistu teos Filosofian synty (Tutkijaliitto 1997) on muodoltaan miltei perinteinen akateeminen tutkielma, soveltuu Nietzschen jälkeen eittämättä paremmin hartauskirjaksi tai yöpöytälukemistoksi kuin tenttikirjaksi. Tämä ei kuitenkaan ole moite.

Sekä sisältämiensä ajatusten että kirjallisten ratkaisujensa kannalta Nietzschen jälkeen on melkoista ilottelua, leikittelyä ja ylilyöntiä – todellakin varsin nietzscheläinen projekti. Vai mitä olette mieltä esimerkiksi seuraavista lukujen otsikoista: Kauasampuva jumala, Nykyisyyttä ei ole olemassa tai Julmat leuat? Sama pätee toki myös yksittäisten kappaleiden nimiin: löytyy niin Tuhoavan yön kietomina, Kuolleiden sanojen temppeli kuin Nietzschen älyllinen fysiologiakin. Kauniita, syvähenkisyyttä kirvoittavia lauseita on kirja täynnä. Kelvatkoon niistä esimerkiksi kappaleen Järki syntyy ekstaasista huipentuma: "Ekstaasi ei ole tietoa, arvoitus ei kuulu raivoavalle: jumala ei ole ihminen" (26).

Hulluus, arvoitus ja vihkiytyminen

Kaikesta huolimatta kirjassa käsitellään verrattaen johdonmukaisesti useitakin johtavia teemoja. Ensinnäkin Colli keskittyy, samoin kuin Filosofian synnyssä, Nietzschen kehittelemään Apollonin ja Dionysoksen erotteluun. Hän kritisoi Nietzschen Tragedian synnyssä esittelemää teoriaa erityisesti siitä, että hänen mukaansa Nietzsche näki nämä kaksi ratkaisevaa jumalakuvaa liian erillisinä ja vastakkaisina; tämä johtuu ennen muuta Apollonin hahmon puutteellisuudesta. Nietzsche ei ota huomioon Delfoin Apollon-kultin pohjoisia, shamanistisia juuria, mitä kautta Apollon kytkeytyy maniaan, hulluuteen, ja siten tulee lähelle dionyysistä hurmosta.

Myyttinen, esihistoriallinen ja esisokraattinen Kreikka mysteereineen ja dialektiikkoineen on kaiken kaikkiaan tärkeä innoituksen lähde Collille. Keskeinen käsite on arvoitus, joka on jumalten viisaalle heittämä kuolemanvakava haaste, dialektiikan ja sitä myöten filosofian alkulähde. Nämä kehittelyt muistuttavat ulkoisesti historiantutkijan teesejä, mutta mistään aidosta aatehistoriallisesta otteesta ei ole kyse. Colli ei sanottavasti argumentoi ja esittelee lähteensäkin melko hämärästi; pikemminkin kyse on mytologisoivasta, siis filosofisesta, historiantulkinnasta. Tällaisen spekuloinnin voi tietysti antaa anteeksi sikäli, että Colli käsittelee pitkälti aikaa, jolta ei kunnollisia lähteitä juuri ole ja jonka kanssa ryhdikkäinkin historioitsija saattaisi tuntea olonsa huteraksi. Kaiken kaikkiaan lienee turvallisinta suhtautua Collin ajatuksiin metaforina tai käsitteellisinä rakennelmina. Eipähän mene pää aivan pyörälle.

Mielenkiintoinen juonne Collin filosofisessa asenteessa on myös myönteinen asenne mystiikkaan ja esoteerisuuteen. Tällä Colli ei hae uskonnollista suhtautumista asioihin, vaan arkisemmin sitä, että ihan kaikkea ei kerrota kaikille. Todellinen viisaus ei kuulu massoille, ainoastaan asiaan vihkiytyneille. Jälleen peilataan Kreikkaan, tällä kertaa Eleusiin mysteereihin: siinä on esikuva oppineille. Tämän esoteerisuuden voi tietenkin katsoa selittävän Collin usein moniselitteisen ja pulppuilevan tavan kirjoittaa – ei sen ole tarkoituskaan olla selkokieltä. Esoteerisuutta voi tässä tapauksessa tietenkin sujuvasti nimittää myös elitismiksi.

Collin elitismi on toisaalta jossain määrin perusteltua: hän pitää erittäin tärkeänä, että kulttuuri, mukaan lukien filosofia ja taide, pysyy erossa valtiosta ja hallinnosta, ylipäänsä valtaapitävien vallanhalun tieltä. Hän surkuttelee sitä, että nykyajan tiedemies tai filosofi kertoo kaiken tietämänsä valtiolle, saaden vastineeksi taloudellisia armomuruja, ja näin tehden tekee itsestään hampaattoman ja vaarattoman valtaapitävien silmissä. Collin ihanne sitä vastoin on vaarallinen kulttuuri-ihminen, joka näyttäytyy hallinnolle kätkettynä ja siksi peloittavana. Näkisin, että Colli suhtautuu jyrkän kriittisesti niin sanottuun pehmeään totalitarismiin: hallinnan mukavan ja salavihkaisen ulottamiseen kaikkialle. Nykytilanteessa kulttuuri näivettyy, kuten myös filosofia. Tämä on tietenkin samalla koulutuspoliittista kritiikkiä. Kappaleessa Naamioitunut orjuus (36) Colli kirjoittaakin: "Uudenaikaisessa maailmassa taiteilija, tiedemies ja filosofi elävät täydellisessä eristyksessä, he ovat hajaantuneita yksilöitä. Enintäänkin he kuuluvat ammatillisiin luokkiin, mutta eivät koskaan löydä yhteisöä, joka tukisi heitä nuoruusvuosista lähtien. Tällä tavoin eristäytynyt taiteilija tai filosofi on maallisen ja poliittisen vallan riistaa, tai kulkee muuten kohti traagista kohtaloa." Voisiko osuvammin sivaltaa? Terveisiä vaan Virkkuselle ministeriöönsä.

Nietzschen asein Nietzschen kimppuun

Omien myyttisten teoreemoidensa ja aikalaisanalyysiensä lisäksi Colli pyrkii esittelemään Nietzschen ajattelua. Kyse ei kuitenkaan ole varsinaisesta tulkinnasta: Colli kun toteaa, ettei Nietzscheä tarvitse tulkita, koska tämä on kirjoittanut asiansa aivan riittävän selkeästi. Tästä voi tietenkin olla montaa mieltä. Collin tarkastelu kuitenkin pikemminkin pyrkii nietzscheksi Nietzschen paikalle kuin tyytyy Nietzschen lähettilääksi. Tämä tarkoittaa pikkutuhman eksegeesin sijaan tasavertaista, kuvia kumartelematonta vuoropuhelua ja paikoitellen rajuakin hyökkäystä Nietzschen kirjoituksia ja henkilöä vastaan. Ad hominem ei näissä piireissä tunnetusti ole virheargumentti vaan metodi.

Collin hätkähdyttävä suhtautuminen opettajaansa on sekin perusteltu kirjan sivuilla. Hänen mielestään olisi teeskentelyä ja Nietzschen opetusten unohtamista, mikäli emme suhtautuisi tähän yhtä repien ja armotta kuin miten tämä itse on edeltäjiään kirjoissaan kohdellut. Tällainen jopa henkilökohtaisuuksiin menevä arviointi voi kuulostaa äkkiseltään hieman epähumaanilta, mutta oikeastaan asia on päinvastoin. Toisin kuin kaanonin suurien hahmojen sädekehää palvova opetuslapsi, nietzscheläinen kuvainraastaja paljastaa paitsi filosofin ajatukset sellaisina kuin ne on todella kirjoitettu, myös ihmisen maallisuuksineen ja virheineen niiden taustalla, hengittävänä ja tuntevana olentona. Mielestäni tällainen lähestymistapa on paitsi älyllisesti rehellistä, myös lämmintä ja humaania, mutta kyseessä voi olla makuasiakin, kuten niin usein käy huuruilevasta filosofiasta puhuttaessa. Asennettaan korostaakseen Colli myös toteaa, että Nietzschestä ei sovi puhua lainausten pohjalta, koska tällöin unohdetaan ajattelun kokonaisrakenne ja syyllistytään vääristävään pyhimysajatteluun. Tämähän lienee kaikille tuttua jo lukioajoilta.

Kaunista harmaata

Niin ihania ja sielua jalostavia ajatuksia kuin Nietzschen jälkeen -teoksesta löytyykin, on kyllä rehellisyyden nimissä todettava, että suurina annoksina kirja on melko puisevaa luettavaa. Tuntuu siltä, ettei Colli ole mitenkään suunnattomasti nähnyt vaivaa järjestääkseen materiaalinsa johdonmukaisiksi kokonaisuuksiksi, saati että niiden välissä olisi minkäänlaista sidosteista narratiivia tai argumenttia tai edes mitään niitä muistuttavaa. Tätä kirjoittaessani etsiskelin kirjasta muutamia kohtia, joiden sanamuodon halusin tarkistaa, mutta jotain sen rakenteesta kertonee, etten millään tahtonut löytää hakemiani tekstinpätkiä, koska ei ollut jäänyt mitään mielikuvaa, mihin lukuun tai fragmenttiin huomiot olisivat voineet liittyä. En toki tarkoita, että koko teksti olisi samaa harmaata mössöä, mutta melkoisen raskassoutuista se paikoitellen on. Veikkaan, ettei Colli ole tarkoittanutkaan opaskirjaansa luettavan kuin romaania, yhdessä pötkössä, vaan ehkä ennemmin kuin tietosanakirjaa tai puhelinluetteloa. Fragmentti tai pari päivässä luettuna hehku säilyy ja mieleenkin jää jotain. Siitä huolimatta on vaikea laskea tätä aivan filosofisten teosten kärkikastiin ainakaan luettavuutensa perusteella, niin paljon kuin huuruilua ja kirjallisia ylilyöntejä muuten arvostankin.

Suomentaja Antti Kajas on nähdäkseni tehnyt hyvää työtä. En osaa näitä italioita ja muita vulgaarilatinoita, joten alkukieleen en pysty käännöstä vertaamaan, mutta ainakin Nietzschen jälkeen on keskimäärin hyvää, paikoin jopa loisteliasta suomea. Kenties tekstin kokonaisuus tuntuu edellä mainituista syistä kirjan ulkoasun tapaan harmaalta, mutta ainakin se on kaunista harmaata. Kenties kääntäjä olisi voinut osaltaan parantaa teoksen puuduttavuutta, mutta se lienee hieman asiaton arvostelma. Oikein tarpeellinen lisä jokaisen suomalaisen elämänfilosofin kirjahyllyyn Collin opus on näinkin.